Mitä olen uhrannut päästäkseni tähän?

julia serlachius museo.jpg

Sain aivan älyttömän kiinnostavia kysymyksiä tähän kysy mitä vain -postaukseen (saa edelleenkin ehdottaa postausaiheita!). Etukäteen en edes tajunnut, miten hyvään saumaan tuo postaus tuli, sillä olen pystynyt poimimaan sieltä mahtavalla tavalla isoja keskustelunaiheita mun ja Tikin Suomi-trippiin. (Alppukin osallistui toki keskusteluun muun muassa kertomalla seuraavaa: ”Kiveä tattuu!” Hän on huolissaan siitä, sattuuko kiveä silloin, kun kiven heittää maahan.)

Yksi tuossa postauksessa esitetty pysäyttävä kysymys oli: Mitä olen joutunut uhraamaan, jotta olen nyt päässyt tähän missä nyt olen?

Ensimmäinen reaktio oli, että en tietenkään mitään. Elämäni on niin mukavaa, että ei tässä mitään olla uhrattu. Mulla on elämässä ollut hirveästi hyvää tuuria, joten voivottelu siitä, mitä en ole saanut, kuulostaa irvokkaalta. Sitä paitsi uhraaminen on sukua uhriutumiselle, ja suhtaudun itseeni vähän turhankin armottomasti: itse olen elämäni päätökset tehnyt ja niistä on itse vastuu kannettava (vaikka en ajattele tällä tavalla oikeistoliberaalisti muista ihmisistä). Näin ollen ajatus siitä, että mieltäisin tekemäni päätökset joidenkin asioiden uhraamisena tuntuu vieraalta.

Mutta sitten kun tarkastelen kysymystä hieman neutraalimmin, ilman tuohon uhraus-sanaan kiinni jäämistä, niin totta kai olen uhrannut asioita, jotta olisin tässä. Tässä tapauksessa uhraaminen tarkoittaa sitä, että tekemällä yhden valinnan karsii toisen valinnan pois elämästään. Siitähän elämässä on ylipäänsä paljolti kyse, päätöksistä ja niiden seurauksista.

Jos oikein tutkailen itseäni, niin jälkikäteen ajateltuna olen tehnyt monet päätökseni ajattelemalla yhtä tärkeää juttua, joka on ollut ylitse muiden: Olen parikymppisestä saakka halunnut lapsen. En heti enkä hinnalla millä hyvänsä, mutta mulla on noista ajoista asti ollut sellainen ajatus, että minä haluaisin olla äiti. Tämä kuulostaa hassulta ja jopa kunnianhimottomalta, koska nykyään vallalla olevaan uusliberalistiseen feminismiin tuntuu kuuluvan se, että naisen tulee tavoitella ensisijaisesti uraa ja vaurastumista, ei niinkään perhettä. Ja totta kai minäkin haluan uraa ja vaurastumista, mutta ennen kaikkea olen ajatellut, että lapsen saaminen tekisi minut onnelliseksi. En ehkä ole tietoisesti ajatellut näin, mutta tällä lailla jälkikäteen ajateltuna huomaan, että tämä halu on vaikuttanut moniin päätöksiini elämässä. Tämä johtotähti mielessäni olen uhrannut moniakin juttuja:

Olen uhrannut irtosuhteet ja deittailun. Aloin seurustella Tikin kanssa silloin, kun olin 21-vuotias, eli kävin kolmatta vuotta yliopistoa. Tätä ennen minulla oli kyllä ollut ihan hyvä määrä poikaystäviä, eli Tiki ei todellakaan ollut mikään ensimmäinen rakastettuni, mutta silti tuntuu, että aika nuorena me mentiin yhteen. (Tiki oli tosin tuolloin 27-vuotias, eli hän oli jo kokenut elämää.) Tajusin yllättävän nopeasti, että Tiki on tyyppi, josta haluan pitää kiinni, jonka kanssa haluan vanheta – ja jonka kanssa haluan saada lapsen.

Joskus mietin, että olisi upeaa, jos olisin voinut tavata Tikin vaikka kolmen tai viiden vuoden päästä tästä, ja rillutella menemään esimerkiksi Erasmus-vaihdon ajan tai silloin, kun Tinder rantautui Suomeen. Tämä olisi tietänyt paljon kutkuttavia kohtaamisia ja kiinnostavia anekdootteja elämästä, mutta ei. Ei se oikein mene niin, että ”hei otetaan pikku seikkailutauko ja hurvitellaan ympäriinsä ja jatketaan siitä mihin jäätiin”. Tai totta kai joillakuilla se voi mennä niin, mutta omalla kohdalla on pitänyt tehdä ihan tietoinen valinta, että joko me ollaan yhdessä tai sitten ei olla. Ja vaikka ei olemisesta olisi seurannut varmasti kaikkea hauskaa, niin ei se olisi ollut sen arvoista, etten olisi saanut tätä, mitä minulla nyt on.

julia serlachius museo2.jpg

Olen uhrannut myös sellaisen nuoruuden irti olemisen tunteen. Mun aikuisuus koitti yllättävän nopeasti, kun sain 21-vuotiaana myös vakituisen työn omalta alalta. Tuohon aikaan, vuonna 2009 taantuma, yt-neuvottelukierrokset ja median murros olivat juuri alkamassa, joten ihan kaikki kertoivat kerta toisensa jälkeen, miten hyvä tuuri oli, että sain vakityön hyvästä aikkarista. Ja olihan se. Olin tuossa samassa talossa töissä 30-vuotiaaksi saakka, ja sinä aikana opin valtavasti, loin hyvät verkostot ja tienasin rahaa niin, että sain esimerkiksi asuntolainan ensimmäiseen asuntooni.

Kuitenkin kolikon kääntöpuoli on se, että missasin päämäärättömän leijailun, kymmenittäin opiskelijabileitä ja hapuilevan pohdinnon siitä, että mitäs nyt seuraavaksi. En usko, että olisin ilman tuota duuniakaan koskaan lähtenyt Goalle soittelemaan djembeä puoleksi vuodeksi, mutta olisin taatusti reissannut enemmän, opiskellut vähemmän tavoitteellisesti ja enemmän huvitteellisesti sekä ehkä muuttanut hauskojen kesätyöpestien perässä ympäri Suomea eri paikallislehtien toimituksiin.

Nyt olen saanut viiden viikon kesälomat ja lomarahat 22-vuotiaasta lähtein ja käynyt kasista neljään töissä koko muun vuoden. En tietenkään pidä tätä minään suurena uhrauksena, päinvastoin olen ollut hyvin etuoikeutettu välttyessäni kesätyönhakustressiltä. Ja silti sitä aina joskus haikailee, että mitäpä jos olisin seilannut vapaammin vähän pidempään. Ajattelin kuitenkin aina (näin jälkikäteen mielestäni täysin virheellisesti), että jos haluan lapsen, niin äitiyslomalle on kiva jäädä vakituisesta työstä, joten parempi on nyt pitää kiinni siitä mitä on. (Jos saisin nyt sanoa 25-vuotiaalle Julialle terkkuja, niin sanoisin, että vakituinen työ on vain omituinen illuusio, älä ressaa.)

No, sitten se herttainen ”hapuileva pohdinto” iskikin äitiyslomalla todella lujaa vasten kasvoja, ja vietin puoli vuotta unettomana syvässä kriisissä siitä, mitä haluan tehdä elämälläni, kun kerran tämä lapsikin on nyt hankittu. Nyt onneksi elämä on taas tasapainossa ja tuntuu, että olen juuri siellä missä pitääkin.

Olen sulkenut monia muitakin ovia valinnoillani, tai no, jokainen valinta sulkee jotain, mutta nämä nyt tulivat ensimmäisenä mieleen.

Kaikkea en kuitenkaan uhrannut. Kävin ulkomailla humpuuttelemassa Erasmuksessa (oman niitä irtosuhteita) ja elin vuoden kommuunissa, vaikka olin vakitöissä ja vakisuhteessa.

Ylipäänsä nämä mitä jos -ajatukset kannattaa pitää aisoissa ja perspektiivissään, koska ei elämä ole mitenkään ohi vielä. Ennemminkin nyt ajattelen, että sitten joskus, kun en ole enää ihan niin vahvasti vastuussa tuosta pikku ukkelistani, menen sekoilemaan jonnekin Aasiaan. Voi olla, etten silloinkaan hanki djembe-rumpua tai eksoottisia seksitauteja, mutta viisikymppisenä nämä sekoiluhommatkin voi tehdä sitten tyylillä – kun on varaa ja elämänkokemusta.

 

Mitä sinä olet uhrannut päästäksesi siihen, missä nyt olet?

 

Lue myös:

Kolmenkympin kriisi on täyttä totta

Sen vain tietää on surkea elämänohje

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Kommentit (33)
  1. Vähän jäi kaivelemaan tuo vakityön ”vähättely”, kun itse antaisin suunnilleen jonkin raajoista ihan saadakseni vakituisen työsuhteen. Kävin miettimään, että onko helppo huudella kun on työasioiden suhteen ollut enemmän varmuutta kuin epävarmuutta?

    Meidän perhettä on koetellut todella kovaa pitkä työttömyys ja nyt itselläni ei ole mitään mahdollisuuksia vakituiseen työsuhteeseen omalla alalla, vaikka maisterin paperit taskussa. Mahdollisuuksiani parantaakseen yritän lisäkouluttautua, mikä vie oikeuden työttömyysturvaani. Kun takana jo yksi tutkinto, ei heru opintotukeakaan. Viimeiset kahdeksan vuotta olen myös prioisoinut lapset, joten ei tullut opintojen ja hoitovapaiden lisäksi tehty kesätöitä tms. joten ei heru aikuiskoulutustukeakaan. Eli kun nyt syksyllä laitan lapset hoitoon ja menetän kotihoidontuenkin, on melko ahdistavaa saako riittävästi sijaisuuksia ja mitä sitten koulujen loma-aikoina? Että kyllä olisin aika onnellinen, jos taivaalta olisi tipahtanut vakipaikka jo nuorena. Tai jos olisi vaikka tiennyt jo edellisen tutkinnon aikana mitä oikeasti haluaa tehdä. Omia valintoja kyllä ja näillä mennään, mutta näin jälkikäteen toivoisin, että olisin ollut nuorena viisaampi ja näin ollen ihan pikkuisen kyllä kadehdin sun polkua. Kyllä ne säännölliset tulot ja palkallinen loma tuo aika paljon varmuutta ja joustoa sekä mielen keveyttä. Etenkin perheelliselle.

    1. Mun tarkoitus ei ollut millään lailla vähätellä vakiduunia, vaan puhua ainoastaan omasta tilanteessani: minun itseni ei olisi kannattanut niin paljon pelätä ja miettiä, että ihmisellä on suoranainen pakko olla vakityö, jotta voi hankkia lapsen. Ja kuten sanoin, siitä on ollut paljon iloa ja se on tuonut elämään rauhaa, mutta nyt, kun minulla ei ole enää vakityötä, vakituisia tuloja tai palkallista lomaa, en olekaan peloissani, vaikka etukäteen kuvittelin, että olisin. 

      Kaikella on aina kaksi puolta, ja kun yhden saa, niin luopuu toisesta. En ajattele, että ”huutelen” jonkin asian puolesta, kun spekuloin mitä jos -skenaarioita omasta elämästä.

      Toivon tosi paljon, että teidän hommat järjestyvät parhain päin syksyllä, ja että byrokratia ei ainakaan hankaloita enempää tilannetta! <3

  2. Kiitos tästä!! Ihanaa, kun teet näkyväksi sitä ajattelua, mikä sulla on ollut isojn valintojen taustalla. Sanoitti paljon sellaista, mitä olen itse muhjunnut omassa päässäni epämääräisemmin ja ollut huolissani, että onkohan tämä järkevää ollenkaan. (Ei siis välttämättä ole, tai siis elämässä saattaa asiat mennä pieleen ihan omista strategioista huolimatta.)

    Sun tapa nähdä itsesi ja elämäsi pakettina kolahti. Siis se, että et puhu pelkästää urasta, vaan myös vakiintumisesta valintana ja lapsihaaveesta kaiken taustalla.

    Olen 25 -v. ja juuri sellaisessa vaiheessa, että aika iso osa elämän palikoista (noniin mikä termi!) on levällään. Sekä mulla että monella ystävällä. Olisi niin kiva ajatella, että elämän joka sektorilla voisi vaan valita sen, mitä kaikkein eniten haluaa ja sitten mennä sitä kohti. Mutta ei, tässä nyt koko ajan yrittää miettiä, mitkä unelmat (lapsi, kirjan kirjoittaminen, edes ok taloudellinen vakaus) saa sovitettua yhteen, ja missä kohtaa täytyy hyväksyä se, että ovia läimähtää myös kiinni.

    Mun mielestä tässä ajassa ehkä hiukan liikaa korostetaan sitä, että jokaisen täytyy löytää ”oma juttunsa” ja valita juuri ne asiat, mitkä tuntuu hyvältä. Vaikka usein myös sellainen terve realismi ja omien heikkouksiensa (esim. oma rakkauteni toimettomaan hengailuun) tunteminen on todella hyvästä. Onneksi mua ei ole pyydetty puhumaan esimerkiksi uusille ylioppilaille. En todellakaan kehottaisi tavoittelemaan omia unelmia, vaan pitäisin tiukan ränttäyksen siitä, miten opiskelupaikkaa valitessa täytyy hiukan tarkastella sekä oman sielunsa sopukoita että työllisyystilastoja.

    1. Just näin! Tämä ei todellakaa ole mikään yksinkertainen joko tai homma. Mun mielestä ihmisen sillä lailla kannattaa priorisoida ja miettiä, mitä haluaa ja mennä sitä kohti – mutta pitää samalla ajatus mukana, että itse ei todellakaan voi vaikuttaa kaikkeen: jos haluaa lasta, ei voi tietää löytääkö sopivaa vanhempaa lapselle, jos haluaa kouluttautua isopalkkaiseen duuniin, ei voi tietää mitä töitä tarvitaan vaikka 25 vuoden päästä. Sellainen ”jokainen on oman onnensa seppä” -puhe vieraannuttaa, ja myös ajatus siitä, että ylipäänsä pitäisi olla joku yksi suuri intohimo, jonka pitäisi purkautua nimenomaan uran muodossa. 

      Ja samalla kannattaa juuri jonkun verran miettiä realismia eikä ihan suin päin vaikka perustaa jotain startuppia ja olettaa, että elämä automaattisesti kantaa. Oon ehkä vähän kyyninen kanttura. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *