Muiden itsekkyys voi olla rentouttavaa

Juliaihminen

Basic bitches love fall, kuten Mirja sanoo. Tehtiin ihana ruskaretki Vuosaaren Uutelaan lauantaina. Syötiin törkeän hyvät voisilmäpullat kahvila Kampelassa ja otettiin valokuvia sienistä (ja valokuvia sienten valokuvaamisesta). Oli aivan tavaallista, ja uskoni syksyyn palasi kertaheitolla. Kyllähän tämä nyt aika upea vuodenaika on, parhaimmilaaan.

Ja lauantai oli sitä parhaimmillaan olemista. En ole nähnyt Mirjaa tai Mariannaa juurikaan tänä syksynä (tai siis jotain max kerran kolmessa viikossa), ja mieliala on mennyt aivan apatian partaalle, kuten taannoin valitin. Tarvitsen ystäviäni!

Juteltiin myös siitä, miksi joskus ystäväporukan kanssa oleminen saattaa olle rennompaa kuin vaikka kahdestaan puolison kanssa hengailu. Kyse on vastuusta.

Kun olen ystävieni kanssa, tiedän, että he ovat itse vastuussa siitä, viihtyvätkö vai eivät. Jos he eivät haluaisi lähteä metsään koikkelehtimaan, he vain sanoisivat, että en lähde. Jos he olisivat vastahakoisia lähtemään, en maanittelisi heitä lähtemään ja sen jälkeen tarkkailisi silmä kovana heidän tuntemuksiaan: "Onko tuolla nyt hauskaa? Nauttiiko se tästä?" Luotan siihen, että on heidän asiansa, onko kivaa vai ei. 

Ja on minun asiani, onko minulla kivaa. En heittäydy koskaan ystävieni seurassa uhriutuvaksi pikkulapseksi, joka kiukuttelee siitä, jos kaikki ei ole täydellistä. Ei mikään ole koskaan täydellistä, enkä ystävien kanssa laita retkille tai muulle hengailulle tällaisia paineita, että pitäisikään olla.

Asiat soljuvat omaan tahtiinsa.

Ikävä kyllä jostain jumalan syystä näin ei aina ole silloin, kun lähden Tikin kanssa retkelle. Mikäli minä olen ehdottanut yhteistä pikku reissua, niin saatan kokea valtavaa vastuuta siitä, että nyt hommien pitää onnistua. Sitten tutkailen mikroilmeitä ja alan kommentoida, että jaahas, ei sinulla olekaan hauskaa! Ei olisi mitänyt lähteä!!!

Ja toisinpäin: Jos Tiki on järjestänyt jotain, sieluni saattaa ajautua jonkinlaiseen kammottavaan taantuneeseen tilaan, jolloin annan itselleni luvan kiukutella helpommin kuin mitä ikinä ystävieni seurassa tekisin. Luotan liikaa siihen, että saan olla itselleni kaikkein läheisimmän ihmisen kanssa "juuri sellainen kuin olen", eli välillä täysi mulkvisti. Vaikka todellisuudessa ehkä minuuteeni ja omana itsenäni olemiseen voisi kuulua myös se, että voin hillitä itseäni. Mutta välillä käyttäydyn niin kuin 2-vuotiaani, joka rettelöi eniten minun seurassani, koska voi luottaa minuun eniten - minä en häntä jätä, vaikka hän kiljuisi yhtä huutoa tunnin. 

Ja joskus sitä on vain niin väsynyt (etenkin nyt, kun omalla 2-vuotiaalla on uhma), että haluaa vähän rettelöidä omalle puolisolle, puolin ja toisin. Puoliso tuntuu miltei niin läheiseltä kuin hän olisi osa minun omaa persoonaani, joten hänelle voi purkaa kaiken.

Toivoisin kuitenkin, että voisin suhtautua parisuhteeseen vähän enemmän samalla lailla kuin ystävyyteen: että jokainen vastaa ensisijaisesti itsekkäästi itsestään (ja omasta lapsestaan) ja tämän lisäksi ollaan kohteliaita ja mukavia toisille. Kenenkään ei tarvitse aistia, onko jonkun asiat nyt ihan täydellisesti. Tässä mielessä itsekkyys on rentouttavaa.

No, ei tässä mitään täydellisiä tarvitsekaan olla, mutta ainakin tämän huomion tekeminen omassa elämässäni voisi ehkä pikkuisen parantaa omaa käytöstäni.

Mutta juu, tämä on yksi niistä syistä, miksi on todella virkistävää viettää aikaa ystävien kanssa. Ja vähän tarpoa syksyisessä metsässä!

 

 

Lue myös:

Tiedostan ärsyttävyyteni

Kolmestaan tuntuu hyvältä

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

 

Kommentit

Olppa (Ei varmistettu)

Vitsit, kun on hyvä kirjoitus. Asiat on just näin myös täällä. :D

annabananas (Ei varmistettu)

Erittäin hyvin olet taas onnistunut kiteyttämään jotain sellaista, minkä olen itsekin havainnut, mutta en sanoiksi asti ole osannut laittaa!

Vislaava (Ei varmistettu)

Kiinnostava teksti :) Mulla sit taas tuntuu, että mun ihmissuhteisiin vaikuttaa ihan hirveästi se ikä/elämäntilanne, jossa se on alkanut. Vanhempien ja sisarusten kanssa sitä saattaa päätyä ihan kakaraksi, vaikkakin 10 vuotta nuorempaan veljeen on vähän järkevämmät välit :P Mun ystäväporukka taas on sellainen, että mä kohtasin sen sellaisella hetkellä, että isä sairasti tosi vakavasti ja oli pari kertaa tosi lähellä portteja. Olin mielettömän heikkona ja tarvitsevana ja tätä roolia ja asetelmaa oon myöhemmin joutunut ihan työstämällä muuttamaan, jotta ne ihmissuhteet on voineet jatkua. Sen sijaan puolison kanssa tuntuu, että ollaan molemmat oltu sen verran vahvoilla ja aikuisia, että me pystytään kohtaamaan toisemme sellaisella tasolla, jossa toisaalta pystyy avaamaan itseään ihan auki, mutta jännästi samalla pystyy pitämään vähän filtteriä. Et saatan oikeasti olla silleen, et "nyt mulla on verensokeri niin alhaalla, että mua vaan kiukuttaa ja oon ihan kykenemätön tekeen mitään" ja sit puoliso ymmärtää ja ottaa enempi vetovastuuta ruuanlaitosta eikä loukkaannu että kiukuttelen. Mun on kaikista helpointa ja rennointa olla hänen kanssaan kun tuntuu, että siinä suhteessa on kaikista mun ihmissuhteista vähiten vinoumia, väärinkäsittämistä ja kaunoja. Et oon 100% varma että me ollaan samalla puolella ja että mun on perusteltua olettaa kaikki sen sanomiset ja tekemiset parhain päin, koska se ei haluisi esim ilkeillä mulle.

Huh, tulipa avautuminen :D

emmms (Ei varmistettu)

Samaistun niin tähän. En ehkä niinkään kiukuttele puolison järjestämissä jutuissa, lähinnä siksi että olen aika tyytyväistä sorttia noin yleisesti. Mutta ai kamala jos itse järjestän jotain ja puoliso ei ymmärrä osoittaa kiitollisuutta tai jopa sanoo, että ei ollut kivaa (ja suorasanainen puolisoni kyllä kertoo, jos ei pidä jostain). Sitten mökötän ja alan marttyyriksi "en sitten koskaan järjestä mitään" henkeen, kunnes puoliso ymmärtää yskän ja tulee lepyttelemään.

Veera27 (Ei varmistettu)

Osui ja upposi.

Piupali (Ei varmistettu)

100% faktaa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Minun puolisoni on myös huomannut saman ja on aika sydäntäsäkevää, kun hän pyytää, että kohtelisin häntä kuin ystäviäni. Auts, auts, auts.

Kommentoi