Neljä mokaa ja kolme onnistumista palkkaneuvotteluissani

julia purjehtii.jpg

Palkankorotuksen pyytäminen on suoraan sanottuna helvetillistä. Ja todella tarpeellista, kun työskentelee yksityisellä sektorilla. (Kuten myös monissa julkisenkin tai kolmannen sektorin duuneissa.)

Mä olen pyytänyt palkankorotusta muutaman kerran. Olen sekä onnistunut että epäonnistunut neuvotteluissani. Sen sijaan mun palkkaa on korotettu urani aikana ehkäpä viisi tai kuusi kertaa, en ole pysynyt laskuissa. (Tulotasoni noususta olen puhunut täällä.) 

Ensimmäinen mokani: Pyysin palkankorotusta sähköpostilla

Olin ollut pari vuotta työpaikassani, ja mun tehtävänkuva oli kasvanut ja muuttunut selvästi vaativammaksi. Palkkani oli noin 2600 euroa, mutta mun mielestä sen olisi kuulunut olla enemmän. Mua ujostutti palkankorotuksen pyytäminen ihan sairaasti, joten idioottina kirjoitin asiasta pomolle sähköpostin. Perustelin, miksi mun palkkani pitäisi nousta ja tittelin muuttua. Listasin jutut, mitkä kuuluivat nyt mun vastuualueelle. Pomo vastasi sähköpostilla, että ikävä kyllä titteli tai palkankorotus ei nyt onnistu. 

Tämä oli multa idioottimaista siksi, että koko hommasta jäi aika halju fiilis. Miksen mä pyytänyt, että voitaisiinko jutella palkasta kasvokkain?!! 

No, onneksi tämä ei sitten kuitenkaan koitunut mun kohtalokseni, sillä parin kuukauden päästä tästä episodista mun pomo vaihtui. Ensi töikseen hän vaihtoi mun tittelini ja nosti parilla sadalle eurolla mun palkkaani noin 2800 euroon.

Toinen mokani: Pyysin liian vähän enkä ottanut selvää, paljonko kannattaa pyytää

Hain uutta työpaikkaa. Halusin sen duunin enemmän kuin mitään, joten laitoin palkkatoiveen vain himpun verran korkeammaksi kuin mitä edellisessä työssä se oli ollut. Ajattelin, etten halua, että tämä jää siitä palkasta kiinni Pyysin 3000 euroa kuussa. Sain 3050 euroa kuussa. Jälkikäteen ajateltuna olisi todellakin pitänyt pyytää tyyliin 3300 euroa. Sitten vaikka olisin lopulta saanut sen 3050 euroa, olisi jäänyt sellainen olo, että ”sain neuvoteltua itselleni hyvän diilin”. Nyt jäi sellainen olo, että olin ressukka, joka ei osannut vaatia liikaa. En usko, ettenkö olisi saanut työtä, vaikka olisi pyytänyt palkkaa kunnolla. Siksi niitä kutsutaan palkkaneuvotteluiksi, ei palkkasaneluksi.

Typerää oli myös se, että tunsin ihmisen, joka teki tätä duunia ennen mua. Miksi hitossa en kysynyt hänen palkkaansa ennen palkkatoiveen pyytämistä?!

Kolmas mokani: En pyytänyt korotusta, vaikka työvastuuni kasvoi

Olin tehnyt unelmaduuniani pari kuukautta, kun mun työpari lähti menemään. Mulle jäi iso osa hänenkin hommistaan. Eräs reilu ja kiva mua vanhempi työkaveri pyysi mut yhtenä päivänä kahville ja sanoi: ”Julia, sun vastuu on nyt selvästi kasvanut. Pyydä palkankorotusta.”

Olin tästä huomaavaisuudesta tosi otettu, mutta idiootti kun olen, mamoilin, enkä sitten kuitenkaan mennyt pomon puheille.

Neljäs mokani: En puhunut kehityskeskusteluissa palkasta

Vuosikausia mä kuvittelin, että kehariessa ei kuulu puhua palkasta. Jostain taivaasta oli ikään kuin laskeutunut tällainen tieto mulle. Että siellä vain horistaan jostain henkisistä tavoitteista ja kehittymisestä ilman pienintäkään mainintaa palkasta. Ei pomon edun mukaista ole alkaa kysellä, että saatko mielestäsi tarpeeksi palkkaa. Mainitsin tästä joskus (yllätys-yllätys miespuoliselle) kaverilleni, joka oikein nauroi ja sanoi, että hänen keharinsa alkavat palkkapuheesta. 

julia purjehtii2.jpg

Ensimmäinen onnistumiseni: Laitoin palkkatoiveen kunnolla yläkanttiin

En ollut oikein varma, haluanko yhtä duunia, jota hain. Laitoin palkkatoiveeksi aika poskettoman summan, 4200 euroa. Periaatteessa joissain lafkoissa kyseisestä hommasta voi saada tämän summan, mutta tiesin, että tuolla ei. Ajattelin, että palkka voisi päätyä lopulta 3500 euroon, mikäli saisin duunin. Työhaastattelu meni hyvin, olin ihan fiiliksissä potentiaalisesta pomostani. Kun sitten lopulta tultiin palkkakohtaan, keskustelu meni näin:

Potentiaalinen pomo: ”Tästä sun palkkatoiveesta. Se on aika yläkanttiin siitä, mitä meidän talossa tästä työstä tarjotaan. Voiko tästä neuvotella, mikäli sut valitaan tähän?”

Minä: ”Kyllähän siitä voi.”

Ja se oli siinä. Ei kiusallisuutta, ei vaivaantuneisuutta, ihan vain sanoja peräkkäin ja molemmille jäi reilu fiilis. No, en koskaan saanut tietää, minkä palkan olisin saanut, koska ilmoitin kakkoshaastattelukierroksella, etten sittenkään halua tuota työtä. 

Toinen onnistumiseni: Kerroin pomolle tavoitteeni, saavutin ne, pyysin palkankorotusta

Olin tehnyt kyseistä hommaa noin puoli vuotta. Oltiin koko ajan kommunikoitu siitä, millaisia tuloksia haluttaisiin aikaiseksi. Hän kysyi multa, mitä seuraavaksi ja mä vastasin silloin melko mahdottomalta kuulostavan tavoitteen itselleni. Pomo piti tätä hyvänä ideana. Kun sitten hiellä ja uurastuksella pääsin tähän tavoitteeseen, laitoin heti pomolle meiliä, että katsopa tätä, voidaanko jutella palkasta. No voitiinhan me!

Sitten puhuttiin kahvilla hyvässä hengessä noin puoli tuntia seuraavista tavoitteista ynnä muista, ja lähdin siitä neuvottelusta itsellen oikein onnistunut palkankorotus taskussani.

Kolmas onnistumiseni: Olen oppinut virheistäni ja päättänyt, että palkka on arkinen puheenaihe

Me kaikki naiset ollaan kuultu noin seitsemäntoistatuhatta kertaa se, että naiset eivät pyydä tarpeeksi eivätkä tarpeeksi usein lisää palkkaa. Miehet pyytävät. Ja mun kokemuksen mukaan tämä menee just näin. Tai on aiemmin mennyt. Nyt on nimittäin sellainen kunnon voimaantumisen liike meneillään. On Ompeluseuraa ja muita Facebook-yhteisöjä, joissa naiset neuvovat toisiaan ottamaan palkkakehityksensä haltuunsa.

Ennen kaikkea mun omassa elämässä on tapahtunut sellainen asennemuutos, että raha on menettänyt gloriansa. Se ei ole enää mystinen tabu, josta piäisi jotenkin hiiskuen kuiskutella. Ehei. Rahapuhe on ihan yhtä arkista kuin kaupasta soijannakin ostaminen. Siitä voi keskustella kahvipöydässä ja siitä voi keskustella pomon kanssa palkkaneuvotteluissa ilman, että kädet alkavat täristä ja posket punottaa. Aina ei palkankorotusta saa, mutta tuntuu hyvältä, jos on ainakin yrittänyt.

 

Lisäksi discalmerina on sanottava, että tosiaan kaikissa ammateissa palkankorotuksen pyytäminen ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Jos on valmiiksi määritelty taulukkopalkka, niin siinä ei sitten kamalasti neuvottella. Toisaalta tässä on se etu, että ainakin palkkaus on tällöin läpinäkyvää, eikä tarvitse mielessään hautoa pelkoa siitä, että samaa työtä tekevä kollega saa enemmän palkkaa.

En tarkoita, ettäkö rahasta pitäisi puhua koko ajan tai että joka kuukausi pitäisi mennä mankumaan pomolta palkankorotusta. En mä työtä tee pelkästään rahan takia. Mutta kuten aiemmissakin postauksissani olen sanonut, kyllä siitä rahasta jonkun verran kannattaa välittää.

 

 

Minkälaisia palkkaneuvotteluja te olette käyneet? Tuleeko mieleen jotain onnistumisia tai mokia?

 

Kuvassa: Mä ja Lotta käytiin purjehtimassa heinäkuussa. Tässä on myös metafora sille, että purjeveneen ruori (tai no meidän H-veneen kohdalla ohjauspinna) kädessä on ottanut oman elämänsä suunnan haltuun!

 

Lue myös muut rahasarjan postaukset:

6 hyvää syytä, miksi olen alkanut puhua rahasta ääneen

Näin tulotasoni noussut (ja tämä se on nyt)

Näin säästin 10 000 euroa vuodessa

Yhden kuukauden menoni: 1600 euroa

Sijoitusstrategiani on laiskuus

Piheilyn säännöt

Raha-asioista puhuminen parisuhteessa

En aio jäädä eläkkeelle 35-vuotiaana

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Kommentit (22)
  1. Mä olen ollut pitkään yliopistomaailmassa ja siellä ohje oli nimenomaan erottaa kehityskeskustelut ja palkkaneuvottelut (ts. tavoite oli että kehityskeskustelun lisäksi palkasta keskusteltaisiin säännöllisesti, mutta erikseen). Käytännössä palkkaneuvottelut käytiin kuitenkin kehityskeskustelun yhteydessä. Yliopistourani aikaan palkan kehittyminen oli aika suoraviivaista, se nousi sitä mukaa kun pätevöityi tutkijanuralla ja mittarit oli selkeät (ja käytössä palkkataulukko, eli läpinäkyvyyttä sen verran että tiesi mihin haarukkaan palkka voi sijoittua). Yhdessä palkkakeskustelussa (itse asiassa äitiysvapaalta paluun jälkeen) esimieheni yllätti kyllä mut totaalisesti ehdottamalla 150 euron palkankorotusta (itse en siinä vaiheessa kokenut suoriutuvani töistäni erityisen hyvin, kun univajeessa kuljin sumussa :D).

    Nykyiseen työpaikkaani hain vähän mentaliteetilla ”en ole varma kiinnostaako” ja heitin hakemukseen palkkatoiveen omasta mielestä hieman yläkanttiin. Oli samaan aikaan vireillä pari muutakin paikkaa, joten kun haastattelussa paikka osoittautui kiinnostavaksi (plus muista ehdoiltaan ylivoimaikseksi), niin jänskätti että paljonkohan saan neuvotella palkkaa alaspäin…mutta läpi meni se palkkapyyntö heittämällä (mistä seuraa sitten toki pohdinta, että pirhana oisko pitänyt pyytää enemmän…). Nyt kun olen täällä muiden palkkoja vähän udellut, niin enpä onneksi tunnu olevan palkkakuopassa (toisin kuin muutama täällä pitkään ollut).

    1. Mä oon pohtinut, että hieman yläkanttiin olevalla palkkatoiveella voi myös erottua edukseen työnhakutilanteessa. Jos työhakemus on muuten vakuuttava ja asiallinen, yläkanttiin oleva palkkatoivomus saattaa vahvistaa rekrytoijan kuvaa asiantuntevasta ammattilaisesta. Korkea palkkatoive viestii, ettei hakija ole epätoivoinen, vaan uskoo olevansa esitetyn palkan arvoinen. Toisaalta rekrytoijatkaan eivät aina ole täysin perillä, paljonko muissa firmoissa maksetaan varsinkin, jos potentiaalisia työntekijöitä samalla työkokemuksella on suhteellisen vähän.

      1. Tuo on muuten hyvä kela, itsensä oikein hinnoitteleminen on tärkeä osa työhakemusta!

      2. Mulle on eräskin fiksu (mies, kuinkas muuten) sanonut, että jos ei osaa kaupata omaa osaamistaan hyvään hintaan työnantajalle, kuinka työnantaja voi odottaa, että tällainen työntekijä osaisi kaupata firman tuotteita hyvään hintaan asiakkaille. Ja tämä nyt laajennettuna koskemaan erilaisia työtehtäviä, ei pelkästään kaupan alaa. Eli pitäkää vaan kiinni siitä omasta osaamisestanne, jolle saa laittaa ihan tuntuvan hinnan.

        Kaikille netin naisryhmille iso <3! Tuntuu hölmöltä että vielä 2000-luvullakin sellaisia tarvitaan, mutta näin se vaan on. Tykkään myös naisten tavasta keskustella netissäkin toisia arvostavasti ja kunnioittavasti. Toivottavasti toi Ompeluseura avautuisi pian, että pääsisi sinnekin mukaan.

    2. Nämä on hankalia! Saako keharissa puhua palkasta vai ei? Voisko joku antaa vastauksen tähän 🙂

      Musta tuntuu, että tuo ”en ole varma kiinnostaako” on aika hyvä valtti palkkaneuvotteluissa. Lisäksi se on myös sitten kosher tapa lopulta jättää tulematta ko työhön, kun voi sanoa, ettei päästy palkasta yhteisymmärrykseen tms.

      Tosi hyvä, että tuosta duunista jäi fiilis, ettet ole palkkakuopassa. Koska juurikin tuo palkkakuoppatunne on pahin!

      1. Luulen, että riippuu työpaikasta, saako vai ei. Mulle sanottiin omassa työpaikassa, että kehityskeskustelu ei ole paikka palkkaneuvotteluille vaan niille on omat keskustelunsa. Mutta mä olenkin taulukkopalkkahommissa. ”Palkkakeskusteluissa” (jotka kyllä kulkivat muulla nimellä :)) tarkasteltiin sitten mm. työnkuvaa, työn vaatimuksia, vastuuta ja omaa suoriutumista suhteessa palkkaluokkaan.

  2. innostunut lukija
    15.8.2017, 07:11

    Nää sun rahapostaukset on ihan mahtavia, kiitos! Oon tässä itekin pähkäillyt tulevia uravalintoja (oon nyt 21-vuotias) ja sitä, kuinka paljon palkkaa voisin mistäkin työpaikasta saada. Nyt oon harjoittelussa, mutta en edes tiedä tarkkaan, kuinka paljon mun työkaverit saa palkkaa. Pitäisi varmaan kysyä, vaikka siitä tuntuu aina vähän hankalalta puhua. Pelottaa jo valmiiksi vähän se, että miten pärjään työmarkkinoilla nuorena naisena sitten kun parin vuoden päästä valmistun. Sun blogin lukemisesta jää kyllä aina tosi innostunut ja itsevarma olo! Tuntuu siltä, että kyllä mäkin pystyn mihin vaan 🙂

    ps. Tuli mieleen tänään kun luin hesarin juttua rokotuksista, että ootko jo kirjoittanut siitä aiheesta? Jos et, niin siitä vois olla kiinnostavaa lukea. Ainakin oletan, ettet oo mikään rokotusvastainen hippi 😀

    1. Jes! Kysy ehdottomasti! Ihan sillee pokerina, koska miksi ei? Eihän se palvele ketään, että palkoista ollaan hiljaa. (Paitsi toki ehkä työnantajaa 😀 )

      Ihan superihanasti sanottu, että näistä tulee itsevarma olo. Mulle taas tulee juurikin näistä kommenteista itsevarmempi fiilis: kun ihmiset kertovat omasta rahankäytöstä ja palkoistaan, vaikuttaa siltä, että tämä aihe oikeasti kiinnostaa ja tästä ihan mielellään keskustellaan. (Eli etten ole ihan hakoteillä rahahorinoideni kanssa.)

       

      Joo siis tuo rokotusjuttu. Miten idiootti voi ihminen olla, että jättää lapsosensa rokottamatta?! Ihan mielisairasta! Mä olen tähän mennessä pitänyt rokottamista niin itsestäänselvänä, etten ole vaivautunut kirjoittamaan siitä mitään, kun oon ajatellut, että se on sama kuin kirjoittaisi, että ”muista hengittää, nukkua ja syödä”. Mutta viimeaikaisten uutisten perusteella näyttää siltä, että rokotusluddiitteja, noita viheliäitä vapaamatkustajia, kuhisee yhteiskunnassamme!

       

      1. Mä mietin, että miten tuohon rokotusjuttuun voisi vaikuttaa? Meinaan, että auttaako yhtään mitään, että kertoo faktoja tai että kertoo ihmisen olevan tyhmä? Tää on muuten harvoja ”lastenkasvatusasioita”, joista kerron kyllä mielipiteeni suoraan. Muuten kukin tehköön miten parhaaksi näkee, hankala mun on sanoa, miten jonkun toisen lapsen kanssa pitäisi toimia.

        1. Tuo on ihan totta. Siitä puhuminen on usein vähän semmosta kuorolle saarnaamista (sori anglismi!), koska tuskin ne, jotka eivät rokota, jaksavat lukea semmosta ponnetonta paheksuntaa, että herregyyd, miksetsää rokota lastasi! 

          Hankalaa!

    2. Kannattaa myös muistaa, että verotustiedot ovat julkisia tietoja ja esim. pk-seudulla niitä voi käydä katsomassa yleisöpäätteellä Myyrmäen verotoimistossa. Joku saattaa mieltää tämän nuuskimiseksi, mutta jos epäilee olevansa palkkakuopassa eivätkä kollegat halua puhua palkastaan, niin tämä on kuitenkin yksi tapa saada varmuus asiasta. Toki ansiotuloissa näkyvät mahdolliset muutkin tulot kuin vain päätoimen tulot, mikä kannattaa muistaa, jos tuloero silti yhä epäilyttää.

    3. Mulla on tapana antaa omille opiskelijoilleni harjoitteluun lähtiessä tehtävä, jossa tulee haastatella työkaveria, ja yhtenä kysymyksenä tehtävässä onpalkka (kuinka paljon) + palkan perusteet (kuukausipalkka, tuntipalkka, urakkapalkka, onko lisiä jne.). Tällöin opiskelijat saavat hyvän verukkeen kysyä palkkaa eikä se ehkä ole niin noloa. Ja tavoitteena on tietenkin se, että opiskelijoille muodostuu käsitys alan palkkatilanteesta. Ehkä säkin voisit lähestyä asiaa jotenkin näin? 🙂 

    4. Palkan kysyminen kieltämättä tuntuu vähän kiusalliselta. Mä olen ratkaissut asian sillä tavalla, että arvaan haarukan ja kysyn esimerkiksi, meneekö yli vai ali. Tyyliin ”minkälaista korvausta tästä saa? Pääseekö yli kolmen tonnin?” Aika usein pääsee tuolla edes 500 euron tarkkuuteen, mikä on parempi kuin ei mitään, joskin edelleen iso haitari. Ehkä säkin voisit kysyä jotenkin noin?

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *