Niina, minun Niinani

Alpulla on tapana kertoilla, mistä ja keistä hän pitää. Usein hän kertoo, että hänen suosikkinsa on ”Liina”, ja välillä jopa ”minun Liinani”. Tällä hän tarkoittaa Niinaa. Niinasta on tullut viimeisen kolmen vuoden aikana Alpulle kakkosäiti, jota Alppu todella rakastaa. (Myös ”lakastan Liinaa” on kuultu usein.) On kuvaavaa, että Alppu oli Niinan ja Pasin luona yötä silloin, kun meidän vauva syntyi. (Ja on siitä lähtien kärttänyt, että pitäisi päästä uudestaan).

Niina on meidän naapuri, Alpun bestiksen äiti, ja hän on myös minun suosikkini.

Niinan voisi laskea minun äitiystäväksi, koska olen tutusunut häneen siksi, että meillä on saman ikäiset lapset (jotka ovat syntyneet kahden päivän välein ). Mutta se olisi understatement, sillä Niina on ystävä, ei vain äitiystävä.

Muistan erittäin hyvin hetken, jolloin tutustuin Niinaan. Kaikki alkaa perhevalmennusasusta.

Syksyllä 2015 olin raskaana, ja minua pelotti, ettei minulla ole äitiyslomalla kivoja ihmisiä, keiden kanssa hengailisin. Kun tuli kutsu Vallilan neuvolan perhevalmennukseen, päätin, että täältä voisi löytyä minulle uusi bestis. Tiedätte varmaan, että jos päättää hankkia jostain satunnaisesta tilaisuudesta ystävän, epätoivo haiskahtaa kilometrin päähän, ja sitten ei ainakaan saa ystäviä. Paitsi että saa.

Kirjoitin tuolloin siitä, miten minun täytyy miettiä hyvin tarkkaan, mitä puen päälle perhevalmennukseen, koska tällaisella ensivaikutelmalla ne ystävyyssuhteet aloitetaan! Asuni piti kertoa yhtä aikaa, että olen helposti lähestyttävä, mutta kuitenkin erittäin cool, ei mikään desperado hurumuija. Asun piti myös kuvastaa sitä, miten olen työssä käyvä kunnon kansalainen (en mikään saastainen hippi!), mutta toisaalta samaan aikaan myös boheemi heittäytyjä, jonka seurassa on hauska olla. Omasta mielestäni onnistuin asuvalinnassani täydellisesti.

Ja kyllä, sitten kun perhevalmennus koitti, bongasin takarivistä heti tyylikkään ja kivan näköisen tyypin ja menin istumaan hänen viereensä.Se tyyppi oli Niina. (Itse asiassa näitä naisia oli kaksi, toinen on Sini, josta niin ikään tuli minulle erittäin rakas ystävä.) Tuolloin kirjoitin tänne blogiini:

”Ja siellä takarivissä sattui olemaan just yksi tosi kivan näköinen nainen, josta heti aattelin, että toi.

Ja sitten, uskokaa tai älkää, kävi ilmi, että se asuu meidän kanssa samassa talossa!!! Ja sillä on laskettu aika kolme päivää ennen mun Los Angelesia (oon päässyt tähän vitsailun makuun, tajuutteko L.A.? Hehehehe!) Se nainen ei tiedä sitä vielä, mutta siitä niin tulee yksi mun new best mama friendsseistä! Näen jo silmissäni semmosen elokuvamontaasin, jossa me kävellään maireat hymyt huulillamme vaunuinemme päivinemme vehreässä Hermannissa ja Arabianrannan niityillä meren kimallellessa kevätauringossa, taustalla soi Playing with the boys (niiden lapsi on poika, ehkäpä meidänkin lapsi on!), välillä meillä on tyylikkäät lattekupit kädessä, välillä kuva hidastuu ja jompikumpi meistä naurahtaa päätään nyökytellen toisen uskomattoman hauskalle ulosteaiheiselle (siis vauvan uloste) kaskulle. Siitä tulee fantastista!”

Sitten me ihan oikeasti ystävystyttiin. Ja ensimmäiset kuukaudet pelkäsin todella paljon, että Niina jotenkin löytää tämän minun blogini ja lukee tuon sairaan kirjoituksen, josta saa sellaisen käsityksen, että olen täysin sekopäinen hullu kanttura. Kyllä Niina sitten aikanaan löysikin, mutta tässä vaiheessa olin onnistunut kietomaan itseni hänen pikkurillinsä ympärille, eikä paluuta ollut.

Alpun vauvavuoden aikana näin Niinaa vähintään muutaman kerran viikossa, siis kymmeniä kertoja. Teimme ihania retkiä: Munkkiniemeen, Lauttasaareen, Vuosaareen, KäpyläänPorvooseen.

Vauvavuoden jälkeen päätimme viettää yhdessä kuukauden Thaimaassa.

Meillä klikkasi hyvin nopeasti, sillä huomasin, että Niinan kanssa on kiinnostava puhua myös kaikesta muusta kuin pelkästään vanhemmuudesta ja lapsista. Politiikasta, kirjoista, sarjoista, ihmissuhteista ja niin edelleen. Toisaalta hänen kanssaan on ollut hirmu kiinnostava analysoida ja reflektoida omaa vanhemmuutta, siitä miten lapsuudenkodin kokemukset heijastuvat nykyiseen tilanteeseen, siitä millaisia vanhempia haluamme olla ja millaisia sitten oikeasti olemme. Hyvin monet tämän blogin vanhemmuuspohdinnot-avainsanan alla olevat jutut ovat sellaisia, joista olen ensin jauhanut pitkään Niinan kanssa.

Niinan kanssa voi kertoa ihan rauhassa omista heikkouksista äitinä ja olla niin shaibula kuin on ilman pienintäkään tuomitsemista.

Niina on ammatiltaan erityisluokanopettaja. En tiedä johtuuko se ammatista, mutta hänellä on aivan järjettömän pitkä pinna ja kyky ratkaista meidän kolmevuotiaiden ukkeleiden riehumisia, riitoja ja karkailuja. Niinä hetkinä, kun minä olen täysin raivona Sinisen epelin kolttosiin (vaikkapa siihen, ettei se suostu laskeutumaan puistossa leikkitelineestä, kun vauva huutaa aivan täyttä kurkkua vaunussa), Niina onnistuu suostuttelemaan Alpun alas ja mukaan. Hän keksii hankaliin tilanteisiin erinäisiä leikkejä, joilla pojat suostuvat tottelemaan pyyntöjä.

Niina ei vain kiellä lapsia tekemästä jotain, vaan keksii aina jonkun muun tekemisen tilalle, joka saa lapset innostumaan. (Tämä on ilmiömäistä!)

Kun minä unohdan Alpun kamoja, eväitä tai vaatteita, Niina ratkaisee tällaiset tilanteet helposti. Käymme yhteisessä muskarissa, ja hän on usein jopa ottanut Alpulle eväät mukaan sitä varten.

Nyt, kun minulla on tuo vauva ja olen jännittänyt sen ja Alpun kanssa liikkumista, Niina on ollut aivan mieletön apu. Hän hanskaa suvereenisti kaksi kolmevuotiasta, ottaa Alpun syliin ja lohduttaa, pitää häntä kädestä kaupungilla kulkiessa ja valvoo, kun pojat leikkivät ympäriinsä ja minä vaikkapa imetän jossain nurkassa.

Okei, Niina alkaa kuulostaa ärsyttävän täydelliseltä näiden puheiden perusteella, mutta vielä sellainen sanottaokoon, että hänellä on roisi ja sopivan musta huumorintaju, ei ole mikään takakireä suorittajaäiti.

Ihailen myös Niinan aivan sairaan hienoa tyyliä (jonka yksi kulmakivistä on btw Vallilan Kirpputori Metka).

Välillä tuskastelen sitä, että Niina on auttanut minua nyt viime aikoina niin valtavasti kaikilla noilla meidän retkillä ja muutenkin. Hän on ollut niin ihana Alpulle ja meidän vauvalle. Mietin, miten tämän kaiken voi korvata tai maksaa takaisin. Mutta haluan ajatella, että kyllä nämä toivon mukaan aikanaan tasoittuvat, että vanhemmuudessa ei ihan kauheasti voi tai kannata laskeskella pisteitä ja sitä, kuka on auttanut eniten.

Päätin jo vuosi sitten, etten enää kursaile vaan otan tarjotun avun vanhemmuudessa vastaan. Olen sitten itse avulias takaisin, kun on taas resursseja siihen. Niinalle, tai jollekin toiselle, pitää luottaa karmaan.

Olen yrittänyt kiittää Niinaa tästä kaikesta usein, mutta joskus tuntuu, että kiitokseni hautautuvat jonkun ihme horinan tai lasten sekoilun alle. Joten tässä vielä ihan kirjallisessa muodossa, tältä stalkkaavalta hurunaiselta sieltä perhevalmennuksesta, kiitos Niina, kun olet. Minun Niinani!

Kuvat: Niiltä keskuun kahdelta pelottavalta viikolta, jotka eivät sitten olleetkaan niin pelottavia.

Lue myös:

Perhevalmennusasu

Perhevalmennus

Lopetin kursailun ja tulin onnellisemmaksi

Kommentit (11)
  1. Naurattaa nuo desperado hurumuija ja hullu kanttura. Tosi hauskasti kirjoitettu, hyvät kuvat ja olipa sinulla hyvä tuuri ystävän löytämisessä! Mukavaa kesää sinulle ja Liinalle/Niinalle.

    PS. Los Angeles oli myös hyvä.

    1. Kiitos tuhannesti! Ja mahtavaa kesää myös sinulle!

  2. Hehe, oon viime vuosien aikana valittanut siitä, miten sairas oli 2000-luvun alun hokema ”vaatteet on mun aatteet”. Mun valituksen kärki on ollut siinä, miten paljon oon ton hokeman takia kuluttanut rahaa trendikkäisiin vaatteisiin ja kuinka monta vaatekriisiä oon sen takia kokenut. Ja oon halunnut ajatella, että ei mun vaatevalinnat oo edellytys mielekkäiden ihmissuhteiden syntymiselle… paitsi et pitänee sit ennen perhevalmennusta oikeesti pohtia niitä vaatteita vähän tarkemmin 😛

    Toi sun aiemman postauksen kuvaus siitä, miten halusit yhdellä asulla kuvata montaa eri puoltasi, oli tosi samaistuttava! Tosin koska munkin identiteetti on jossain siellä ”in-between”, niin oon siirtynyt sellaiseen keskitien pukeutumiseen, joka ei juuri tunteita herätä. Vähän tylsää, mutta vähemmän vaatekriiseilyä.

    1. Hahah, pitää kysyä Niinalta, oliko se mun musta kauluspaita, joka oli meidän ystävyyden alkusysäys. (Jotenkin veikkaan että ei.) Keskitien pukeutumisen nimeen minäkin vannon, ei tarvitse uudistaa vaatekaappia kovinkaan usein.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *