Nyt minä olen surullinen, koska…

IMG_4320.jpg

Olen sattuneesta syystä miettinyt viime aikoina paljon tunteita ja niiden tunnistamista. On nimittäin tullut hieman sanoitettua erään ukkelin tuntemuksia. Ystäväni, joka on kahden lapsen isä, sanoi yksi päivä lounaalla, että on se hassua, miten lapselle joutuu kertomaan, että ”nyt sinua harmittaa, koska kaaduit”. Naurettiin yhdessä, että eikö se muka tiedä sitä muuten, että siksi sitä harmittaa. Mutta ei se välttämättä tiedä! Syy-seuraussuhteet on monimutkaisia juttuja, ja kun olen joutunut sanoittamaan tässä toisen tunteita noin sata kertaa päivässä, olen alkanut siinä samassa sanoittaa myös omia tunteitani. Se on hassua, ja se on kiinnostavaa.

Ennen kaikkea se on opettavaista. Etenkin silloin, kun on määrittelemätöntä ahdistusta, pahaa mieltä tai levottomuutta, omien tunteiden sanottaminen on erityisen tärkeää. Ne eivät nimittäin ole ihan yhtä yksiulotteisia kuin 2-vuotiaan ihmisen murheet. 

”Nyt mieleeni nousi epämiellyttävän ahdistava tunne siitä, että eilen kun oltiin ystävien kanssa viinillä, puhuin liikaa muiden ihmisten asioista, sellaisista, joita minun ei olisi pitänyt kertoa.”

”Nyt tiuskin Tikille, vaikka jos tarkkoja ollaan, olen oikeastaan vihainen itselleni, koska en pakannut näitä tavaroita jo eilen ja nyt meille kaikille tuli kiire sen takia.”

IMG_4313.jpg

Ikääntymisessä on hienoa se, että itsensä oppii koko ajan tuntemaan paremmin. Omia tunteitaan oppii tunnistamaan paremmin, ja niitä pystyy suorastaan ennakoimaan etukäteen, jolloin niille voi yrittää tehdä jotain:

”Meillä on ollut hirveän kiva viikonloppu, ja nyt kun viimeiset vieraat lähtevät, minulle saattaa jäädä tyhjä ja surullinen olo, joten on parempi järjestää itselleen jotain kivaa tekemistä kuten elokuvan katsomista.”

”Nyt minulla on pissahätä, ja pian tämä fyysinen epämukava tunne muuttuu henkisesti epämukavaksi tunteeksi, joten on parempi etsiä se vessa ja pian.”

Äitini antoi joskus sellaisen ohjeen, että hankalissa tilanteissa itsestään voi puhua kolmannessa persoonassa. Näin saa etäännytettyä itsensä tilanteesta, jolloin on mahdollista tarkastella tapahtunutta analyyttisemmin. Parhaimmillaan silloin näkee omassa toiminnassaan jopa koomisia piirteitä.

”Nyt Julia riehuu mielivaltaisesti, koska puhelimen netti ei toimi ja hän ei saa ladattua instagram-kuvaa.”

IMG_4323.jpg

Ystäväni Ida oli myös bongannut sellaisen termin kuin aleksitymia. Se tarkoittaa persoonallisuuden piirteistöä, jossa ihmisellä on vaikeuksia tunnistaa tai kuvata omia tuntemuksiaan tai erottaa niitä ruumiillisista tuntemuksista. Minä en missään nimessä kärsi tuosta, päinvastoin, mutta on kiinnostava tietää, että tunteiden tunnistamattomuus on ihan olemassaoleva ilmiö, ja se voi aiheuttaa ihmiselle paljon hankaluutta.

Niin että ei se lapsen tai omien tunteiden sanoittaminen ole yhtään sen hullumpaa toimintaa, suosittelen välillä kokeilemaan.

 

Kuinka taitavia olette tunnistamaan ja sanoittamaan omia tunteitanne?

 

Kuvat: Saara Helkala eli Ässä

Lue myös:

Tunteiden näyttämistä voi opetella

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

Kommentit (16)
  1. Me ollaan kotona huomattu tää sama asia. Nyt, kun kuopuskin on jo pian 4-vuotias ollaan siirrytty sanoittamisesta kysymiseen ja ehdottamiseen: ”mikä sinua harmittaa?”, ”harmittaako sinua se, että paita meni ryttyyn?” Sama kysyminen ja ehdottaminen on käytössä myös perheen teinille.

    Alan olemaan jo melko hyvä tunteiden sanoittamisessa. Kun molempien lasten kohdalla saa olla tunneviisarit herkillä koko ajan. Tästä sanoittamisesta on iloa myös aikuistenvälisessä kommunikaatiossa. Jos käy vahingossa sanomaan toiselle, että: ”sä oot nyt sitä, koska tätä”, on vastaus yleensä puolin ja toisin: ”älä tuu kertoo mulle mitä mä tunnen tai ajattelen!” Mutta juuri noiden epämääräisten ahdistusten ja alakulojen kohdalla lempeä: ”harmittako sua, kun sitä, tätä ja tota?” johtaa aikuistenkin kesken usein tilanteen purkavaan tai ainakin tunteita tasoittavaan rakentavaan keskusteluun.

    1. Tuo onkin hyvä, että alkaa nimenomaan kysellä jossain vaiheessa sitten, kun toinen jo itse osaa vähän kertoa. Ja ihan nerokasta, että voi kysyä aikuiseltakin tuota, koska joskus vaikkapa ystävät nimenomaan kaipaavat omien tunteidensa sanoittamista ja sitä, että ne voi ylipäänsä sanoa ääneen.

  2. Mulla ei ole lapsia. Mun miehellä on 3 ja ne asuu meillä joka toinen viikko. Mulla ärsyttää ihan hirveesti, kun tulee joku kaplakka ja minä kysyn vaikka että ”mikä harmittaa”, niin mies tokasee siihen, että ”ei ton ikänen osaa tommosia sanoa”. Siis leidit on 13, 11 ja 7. Kyllä ne kuulkaa osaa sanoa vaikka mitä nyt jo! Joskus varsinkin kahta nuorinta joutuu hiukan auttamaan kysymällä, että harmittaako sinua se ja se, mutta ihan hyvin osaavat selittää asioita muillekin. Ärsyttää siis tuommonen ihmisten aliarvioiminen!

    1. No todellakin, ihan törkeää aliarvioimista. Kyllä tuon ikäiset jo aivan hyvin osaavat sanoa, hyvä vaan kun kyselet, oikein!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *