Olin unohtanut sen pelon

Juliaihminen

Minulle tuli tässä yhtenä päivänä erään pitkän ajatusketjun kautta mieleen aika, jolloin Alppu oli juuri syntynyt. Nyt kun siitä on kaksi ja puoli vuotta aikaa, asiaa pystyy tarkastelemaan hyvältä etäisyydeltä. 

Osa minusta muistaa ensimmäisen ja sitä seuraavat viikot onnellisina aikoina, mutta myönnän myös, etten missään tapauksessa haluaisi elää niitä viikkoja uudestaan. Jos joku raskaana oleva ihminen lukee tätä, niin tämä ei ole todellakaan mitään pelottelua, ennemminkin halua pointata, että jos omituisia oloja tulee, niin ne menevät kyllä ohi. 

Ensimmäiset viikot vauvan kanssa pitivät sisällään vahvempia tuntemuksia kuin mitä olin koskaan elämässä kokenut: Kaiken pohjana oli valtava, hyökyaallon lailla mieleen ja jopa kehoon iskeytyvä rakkaus lasta kohtaan. Sitä voisi ajatella, että noin väkevä rakkauden tunne on vain positiivinen, mutta tämä oli sellaista järisyttävää ja suoraan sanoen raakaa rakkautta, jota en tiennyt olevan olemassa: Rakkauteen nimittäin liittyi sysimusta pelko siitä, että menetän lapseni. Ei ollut mitään syytä, että näin kävisi, mutta jotenkin sen tajuaminen, että minä en selviäisi, jos lapseni ei selviäisi, tuntui liian massiiviselta käsitellä.

Ensimmäiset kaksi viikkoa itkin vähän sellaista hysteeristä itkua joka ilta. Pimeän tultua mielen valtasi sellainen haikeus ja apeus, jonkinlainen pessimistinen ajatus siitä, että jos minulle on annettu jotain näin ihmeellistä ja kaunista, niin se voidaan aivan yhtä helposti ottaa myös pois. Päivisinkin olo oli aika irti tästä maailmasta, mutta etenkin iltaisin vain itkeskelin.

Yritin tuolloin hatarasti kuvailla tätä olotilaa tässä "Milloin normaali tulee?" -postauksessa, mutta en pystynyt avaamaan sitä aivan kokonaan, sillä olin niin hauraassa tilassa ja kaiken paljastaminen olisi ollut pelottavaa. Tuolloin muuten kaikki nuo postauksen lohduttavat kommentit olivat elintärkeitä: oli ihmisiä, jotka sanoivat kirkkain silmin, että normaali olotila vielä saavuttaa mielen. Sillä olotila oli vähän kuin olisi huumetripillä: ei yhtään tiennyt, koska tämä loppuu ja olo alkaa olla tavallinen

Muistan, kun saatoin joskus öisin selailla sellaisten ihmisten insta feedejä, joilla oli Alppua vanhempi lapsi. Katselin kuvia siitä, miten tuo lapsi oli pikku vauvelista kasvanut ja kehittynyt taaperoksi, ja tämä antoi minulle voimaa: Noin ihmiselle käy. Se kasvaa ja kehittyy ja pysyy hengissä. Tavalliset ihmiset osaavat pitää lapsensa elossa. Samalla olin kuitenkin kateellinen siitä, että heidän lapsensa olivat jo noin vanhoja, eli toisin sanoen he olivat onnistuneet pitämään lapsensa elossa - heidän ei ehkä tarvinnut pelätä enää niin paljon.

Ja kun isosiskoni tuli käymään viiden kuukauden ikäisen silloin mielestäni valtavan näköisen vauvansa kanssa, olin hirmu kateellinen: Tuolla on tommoinen lapsi, jonka paino on noussut hyvin ja joka selkeästi on matkalla ihmisyyttä. Minulla on vain tällainen hauras otus, jonka niska voi katketa väärästä liikkeestä. 

Alppu syntyi perjantaina. Tuona keväänä aina perjantaisin meillä oli Tikin kanssa pizzaperjantai, jolloin aina muistettiin mainita, että nyt Alppu on kolme viikkoa, nyt se on viisi viikkoa. Minulle nuo olivat juhlia: Olen pitänyt tämän lapsen elossa viisi viikkoa. Eli ehkä se säilyy meillä!

En muista, koska lopetin viikkojen laskemisen. Ehkä siirryin kuukausiin joskus kolmen kuukauden jälkeen. Muistan Alpun kolmekuukautispäivän. Olimme ystäväni Niinan ja hänen Alpun ikäisen Eino-poikansa kanssa kahvilla Kumpulassa. Silloin vauvan kanssa operoiminen tuntui jo täysin normaalilta. Ulos lähteminen ei pelottanut. En ylipäänsä enää pelännyt sitä, että vauva ei selviäisi.

Mikä sitten auttoi siihen, että normaali tuli? Ainakin ajan kulluminen. Mutta myös se, että lähdin melko pian pois kodista vauvan kanssa. Hassua nostalgisoida kahden vuoden takaisia aikoja, mutta muistan, miten suuri askel oli lähteä ex tempore Raisan kanssa Kahvipaahtimoon iltapäivällä. (Ex tempore tarkoitti sitä, että olimme ulko-ovesta ulkona noin puolen tunnin päästä siitä, kun luin chatista Raisan kutsuviestin.)

Ilmeisesti olen kirjoittanut, että olo on normaali silloin, kun Alppu on täyttänyt kuusi viikkoa. Ehkä se oli, tai sitten tuossa on vähän optimismia. Mutta aika tyytyväiseltä näytän tuossa. En oikein muista. Mutta ilmeisen pian sitten kuitenkin. Toisaalta aika kului noina viikkoina aivan eri tavoin kuin mitä se nykyään kuluu. Päivät kestivät ikuisuuden - ja no yöt myös, koska silloin tuli valvottua aika paljon. (Ai että, nykyinen Alpun kympistä seiskaan tai kasiin unirytmi on luksusta!) Nykyään viikot ja kuukaudet vain humahtavat ohi, jopa liiankin nopeasti. En enää odottele, että lapsi kasvaisi, koska tiedän, että kyllä se minun luonani säilyy.

Vaikka normaali olo tuli, niin pelko on kuitenkin jäänyt osaksi elämää. Enää en näe mielessäni ihan yhtä usein uhkakuvia kuin vauvavuotena. (Tuon postauksen ensimmäinen kommentti on muuten aika sydäntäsärkevä.) Edelleen aina välillä mielikuvitus laukkaa vähän liian pitkälle, vaikkei siitä ole sinällään hyötyä. 

En osaa sanoa, johtuvatko nämä minun pelot siitä, että minulla on kokemusta, kun pahin mahdollinen tapahtuu vai ovatko nämä ihan universaaleja juttuja. Jotenkin uskon, että jälkimmäinen. Veikkaan, että on aika yleistä olla ensimmäiset vauvaviikot vähän huuruisessa tilassa, ja siitä sitten tokenee aikanaan. Jotkut nopeammin, jotkut hitaammin. 

 

Lapselliset, oliko teillä tällaista huuruista aikaa silloin ensimmäisinä viikkoina?

 

 

Kuvissa: Minun ja Raisan kaksi touhukasta pikkuista Helsingin Uunisaaressa elokuun alussa.

 

Postauksessa linkatut:

Milloin se normaali tulee?

Normaali tuli

Uhkakuvat valtaavat mielen

Venla täyttäisi kymmenen vuotta

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Kommentit

Torey
Näissä neliöissä

Muistan kun esikoinen syntyi ja sairaalassa vielä ollessani tekstailin ystäväni kanssa. Kirjoitin juurikin siitä miten hurjaa on, että nyt tämä pieni ihminen on minun vastuullani ja ystäväni vastasi "hyvin sä onnistut, mäki oon saanu omani pidettyä hengissä jo kaksi vuotta." Ja se oli lohduttavaa. Niin, hänkin on siinä onnistunut ja on ihan yhtä tavallinen nuori nainen kuin minäkin. Kyllä siitä selviää ilman supervoimia. Tai no, se rakkaus lasta kohtaa on kaikkia supervoimia vahvempi.

Juliaihminen
Juliaihminen

Kyllä! Tuolloin kaipasin juuri tuollaista tavallisen ihmisen järjen ääntä. Se auttoi oikeasti, veti sellaiselle normaaliuden puolelle. (Normaalisti en käytä normaali-sanaa juurikaan, mutta tässä kohdassa tietää itse, mikä oman pään sisällä on normaalia ja mikä ei, ja ne ajat eivät olleet.)

Laura/ Tässä kaupungissa tuulee aina (Ei varmistettu) http://tassakaupungissatuuleeaina.blogspot.fi

No todellakin on! Pelko tuli erityisen voimakkaana keskosena syntyneen pikkuveljen kanssa. Muistan, kuinka vastasyntyneiden osastolla lääkäri saneli epikriisiin, että "äiti hoitaa pientä vauvaa tottuneesti" ja itse olin siitä ihan ihmeissäni, sillä joka kerta vaippaa vaihtaessani pelkäsin murtavani toisen linnunluisista jaloista. Kun sitten pääsimme sairaalasta kotiin viiden päivän ikäisen pojan kanssa, jäimme jumiin neljän ruuhkaan. Istuin etupenkillä ja huusin miehelle, että auto on pakko pysäyttää, että vauva tukehtuu takana kaukalossaan liian isoon talvihaalariinsa. Yhä edelleen muistan pelon ja kuinka varma olin, ettemme selviä hengissä siitä ajomatkasta.

Pelko helpottui joskus puolen vuoden kohdalla, kun näin neuvolakortista, että keskonen oli saman kokoinen kuin nelikiloisena syntynyt isoveljensä sen ikäisenä. Nyt tuo täyttää tammikuussa kolme, KOLME! Ja meiltä sairaalaan on matkaa alle kaksi kilometriä.

Juliaihminen
Juliaihminen

Oi, voin vain kuvitella tuon tilanteen. Nämä pelot ovat todella alkukantaisia, ja siinä on semmonen olo, että nostaisin vaikka auton, kunhan tuo lapsi selviää. Olen myös käynyt päässäni satoja sellaisia skenaarioita, joissa hätätilanteessa uhraan itseni, jotta lapsi selviäisi. Ihan sairasta menoa, mutta niitä ajatuksia aina välillä tulee päähän, onneksi ei enää niin usein!

Petra1 (Ei varmistettu)

Kovin tutulta kuulostivat tuntemuksesi. Varsinkin tuo raastava rakkauden tunne sekä pelko, ettei selviä. Esikoiseni synnyttyä olin todella sekaisin, mieli heitteli ja itketti tuon tuosta. Jännitin jo etukäteen mm. miehen töihin paluuta, ja omaa selviytymistäni vauvan kanssa. Elämänmuutos oli niin järisyttävä itselleni, että siihen tottumiseen meni paljon aikaa. Kyllähän kaikesta tuli ennakkoon luettua, mutta enpä olisi koskaan uskonut, että tuntemukset voivat olla niin voimakkaita ja vaihtelevia. Kunpa joku olisi tuolloin sanonut, että kaikki järjestyy ja aika auttaa tuohon(kin) asiaan. Näin jälkikäteen jo vähän naurattaakin kaikki sekopäisyys ja perheellisten ystävien kanssa tästäkin on voinut puhua ihan suoraan myöhemmin.

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo, mä kanssa halusin kerätä "eläviä todisteita" siitä, että ihmiset ovat selvinneet ensimmäisistä viikoista ja niiden psyyke on taas normaali. Tunne siitä, että jokin outo voima on kaapannut oman mielen, oli loppujen lopuksi todella epämiellyttävä, ja no, olihan siinä kyllä 100 % epämukavuusalueella aluksi. Vaikka silloin, kun vein ensimmäisen kerran lapsen ulos 10 minuutiksi, niin olin lopulta yltäpäältä hiessä siitä pelosta ja jännityksestä. Ihan kreisiä meininkiä!

M-Outi (Ei varmistettu)

Moi Julia!

Varoituksena, että tästä kommentista tulee varmaan todella sekava. Mielessäni on ollut jättää sinulle kommenttia jo puolisen vuotta, mutta jostain syystä se on aina jäänyt.

Synnytin esikoiseni 10/2017 ja voi että mitä lohtua ja vertaistukea sain ja saan edelleen tästä blogista. Ensimmäiset kuukauteni vauvan kanssa menivät juuri noin miten kuvailit ja öisin kun vauva oli nukahtanut niin luin blogiasi. Ihan ensimmäisestä postauksesta alkaen, melkeinpä jokaisen postauksen.

Osaat sanoittaa ja kertoa asioita niin järkevästi ja todellisuutta mukaillen, mutta samalla hauskasti. Olen niin monet kerrat lukenut postauksiasi ja ollut ihmeissäni, että joku muukin on käynyt läpi nämä samat tunteet ja asiat. En tarkoita pelkästään vanhemmuuteen liittyviä asioita, vaan myös muita yleisiä elämän oivalluksia.

Vaikutat niin hyvältä ihmiseltä ja sinunlaisiasi pitäisi olla maailmassa enemmän. Kiitos Julia! Niin blogista kuin ympärillesi levittämästä elämänilosta. :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Voi että miten älyttömän kauniisti sanottu, tämän kommentin muistan aina. <3 Olen hirmuisen otettu.

Ja onnea hirmuisesti, pian hän täyttää jo vuoden. Se on vanhempien juhla se!

Vierailija (Ei varmistettu)

Me laskettiin päiviä alkuun. Taitepisteelta tuntui se kun oltiin pidetty vauva hengissä pitempään kotona kuin sairaalassa :D Se on ne hormonit ja valvominen ja kaikki. Ihan ihmeellistä touhua, jännityksellä odotan miten nyt kakkosen kanssa käy. Ehkä nyt on esikoisen kanssa niin kiire ettei ehdi miettiä niin paljon.

Paras neuvo minkä viimeksi sain oli että koittaa keskittyä siihen elämään ja tosiaan lähteä pois kotoa, vauva kasvaa siinä sivussa. En raskausaikana pelännyt keskenmenoa mutta kätkytkuolemaa jostain syystä tosi paljon. Enkä suosittele googlaamaan niitä riskitekijöitä koska käytännössä vauvalla on koko ajan yksi tai useampia niistä :D Google ja Facebookin keskusteluryhmät on aika vaarallisia muutenkin, vaikka päivällä tuntuisi että ne muiden esittämät pelit on ihan irrationaalisia ne jää elämään johonkin alitajuntaan pompahtaakseen sieltä aamuneljältä esiin. Mun oli pakko siis lopettaa ihan kaikkien keskusteluryhmien lukeminen, kun tuntui että aina joku muu oli keksinyt pelon jota itsellä ei ollut (vielä).

Juliaihminen
Juliaihminen

Mä menin sekaisin jo ihan Imetyksen tuki -fb-ryhmästä. Sieltä pomppasi niin älytön määrä kaiken maailman tulevia ongelmia, "neljän, viiden, seistemän,  17 ja 364 kuukauden hulinoita" sun muita, etten enää pystynyt lukemaan niitä silloin. Mieli oli niin älyttömän herkillä.

Onnea hirmuisesti kakkosesta!

Valossa

Tämä kommentti ei liity suoraan postauksen aiheeseen, mutta tämä(kin) kirjoitus ansaitsee kiitoksen.

 

Ollaan toivottu lasta mieheni kanssa, vuosi yritystä takana ja edessä mahdollisesti hoitoja. Kun päästiin aloittamaan yritys - toive on pari vuotta pidempi - luin uudella innolla sun blogiasi jonka olin aiemmin löytänyt. Mulla on bookmarkseissa sun raskauspostauksia, talletin ne heti kun ajattelin että "kohtahan olen jo bebeä vartomassa". No. Näin lapsettomuuden tunteiden kanssa kamppailevana kiitän sua siitä, miten sä kirjoitat asioista. Sun blogisi on liki ainoa lapsoaiheblogi, jota pystyn lukemaan ilman lamauttavaa kateutta ja surua. Oon saanut sun postauksista niin paljon voimaa ja tukea, ja toivon, että jos me vielä beebo saadaan niin muistan monetkin kirjoittamasi sanat ja sanallistamasi tunteet.

Joten kiitos, että käsittelet (lapsoperhe)elämää niin kuin teet. Mä säilytän vauvantarvehankintalistaukset ynnä muut linkit - kaiken keskellä semmoiset antaa toivoa. Ja tukea, jos niin hyvä tilanne tulee.

 

Kaunista syksyä <3

meriminttu (Ei varmistettu)

Samaa mieltä edellisen kommentoijan kehuista - Julia, sun blogi oli ainoa "perheblogi", jota pystyin lukemaan kipeän lapsettomuusajanjakson aikana. Muut äitiys- ja perheblogit saivat aikaan selittämätöntä (eikä varmasti aina millään lailla oikeutettua) suuttumusta, katkeruutta, kateutta ja alakuloa. Sun tekstisi taas toivat uskoa siihen, että joskus itsekin pääsee kokemaan raskaus- ja pikkulapsiajan.

Edelliselle kommentoijalle hurjasti tsemppiä yritysaikaan ja mahdollisiin hoitoihin. Toivon kovasti, ettet joudu odottamaan unelmiesi toteutumista enää kauaa. Meillä meni varsinaista yritystä 1,5 vuotta, jonka jälkeen pääsimme ensimmäiselle lapsettomuuspolikäynnille. Haaveita lapsesta oli jo pitkään ennen tätä, joten aika tuntui tuhottoman pitkältä. Plussa tuli lopulta, vaikka veikin oman aikansa.

Juliaihminen
Juliaihminen

Liikutun aina niin valtavasti näistä tarinoista, joissa ihmiset ovat toivoneet pitkään lasta - ja sitten saavan lapsen. Sen "onnellisempaa loppua" ei tarinalle ole. Eli onnea vielä!

Ja onneksi lopulta lapsen saaminen tuntuu näissäkin tilanteissa olevan melko yleistä, ainakin lähipiirissä on ihmisillä sitten lopulta aina onnistunut, isojenkin vaikeuksien jälkeen. 

Valossa

Kiitos hurjasti <3 ja ihana kuulla plussasta :') nättiä syksyä sulle ja kaikkee hyvää!

Juliaihminen
Juliaihminen

Voi että kun toivon, että teidän kohdalla pian tärppäisi! Se olisi vain oikeus ja kohtuus, ja olen varma että niin käy. 

Kiitos myös tosi ihanista sanoistasi, voiko tuon kauniimmin sanoakaan. 

Valossa

Kiitos <3! Ja yritän koko ajan skarpata siinä, että antais kiitosta ihmisille kun siihen on aihetta :) semmonen palaute aina piristää päivää! Liian usein vain lukee ja nyökkäilee mutta kommentti jää kirjoittamatta.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ah mihin aikaan ja tilanteeseen postauksesi tuleekaan! Mulla on kaks viikkoa ja kaks päivää vanha vauva ja oon turvautunut sun vuoden 2016 kirjoituksiin kuin pelastusrenkaaseen. Mun läheisillä kavereilla ei vielä ole lapsia, ja vertaistuen tarve tässä mankelissa on kova. Normaalia odotan minäkin vielä. Välillä se jo pilkottaa, mutta kohta apeus tai erilaiset uhat hiipivät taas mieleen. Blogisi on tuonut uskoa ja lohtua, kiitos!

Juliaihminen
Juliaihminen

Voi että! Ihana kaksiviikkoinen! Onnea ihan hirmuisesti ja paljon tsemppiä näihin päiviin!! 

Katjuskainen (Ei varmistettu)

Siis todellakin oli huuruista menoa ne ekat viikot! (Siitä nyt muutama kk aikaa) kokoajan itketti joko se rakkauden määrä tai pelko/huoli vauvan menettämisestä. Muistankin sanoneeni kavereille, että ekat viikot oli henkisesti paljon raskaampia kuin esim synnytys.

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo, synnytys oli kyllä pala kakkua verrattuna niihin huuruihin! Ja tällä ei ole tietenkään tarkoitus pelotella ketään, koska huurut kuuluvat elämään ja ovat loppujen lopuksi positiivinen juttu. (Ja eihän kaikille iske varmastikaan samalla voimalla tuo setti päälle, kaikkien pää ei reagoi samalla tavalla.)

Vierailija (Ei varmistettu)

Ne ekat viikot olin henkisesti niin vereslihalla, etten edes osaa sitä sanoittaa. Ihan paljaana ja hauraana onnesta ja rakkaudesta ja huolesta ja ahdistuksestakin. Pelotti lähteä sairaalasta, kun tuntui, ettemme millään saa pidettyä vauvaa hengissä. En pelännyt synnytystä ollenkaan niin paljon. Onneksi oli vierellä täysjärkinen mies joka piti meidät pystyssä ja puhelimen päässä kokeneempia äitiystäviä, jotka jaksoivat kertoa, että kyllä se ohi menee ja kyllä se hengissä pysyy.

Ne ekat pari viikkoa olivat mun elämän oudoimmat, huuruisimmat ja silti niin onnelliset. Plussasin juuri ja toivottavasti keväällä saamme kaikesta huolimatta kokea ne ekat viikot uudestaan (tosin esikoisen vuoksi toivon, että olen vähän selväpäisempi toisella kerralla). &lt;3

Juliaihminen
Juliaihminen

!!!!! Iiiiii!!! Onnea!! Niin siistiä, että sieltä tuli plussaa!! Tällaisia uutisia on vain niin kiva kuulla, etenkin juuri tässä alkuvaiheessa! <3

Valopäiväkirja

Havahduin juuri tähän samaan ajatukseen, että enää pitkään aikaan ei ole pelottanut. Muistan vieläkin, kun esikoisen ollessa vähän reilu puolivuotias sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja kerroin äidilleni, kuinka olen enemmän tai vähemmän  ajatellut, "ettei vauva varmaan elä edes yksivuotiaaksi". Nyt kun miettii, niin se oli ihan kamalaa :O Hormonit tekee ihmiselle ihania ja tosi omituisia asioita, mutta onneksi se pää ajan (ja tarvittaessa avun) kanssa selviää :) 

Juliaihminen
Juliaihminen

Tuo on niin musertava ajatus, mutta saan tosi hyvin kiinni siitä, vaikken itse sairastunutkaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. 

Hei tähän liittyen. Tarvitsisin seuraavaa kirjaani varten kommenttia synnytyksenjälkeiseen masennukseen sairastuneelta äidiltä. Nimettömänä tai etunimellä. Jos yhtään tekee mieli kertoa aiheesta livenä/puhelimessa tai vaikka meilitse, niin laita mulle meiliä: julia . thuren @ gmail.com

Ja hormonit, aivan käsittämätön homma!

Vierailija (Ei varmistettu)

Kahden päivän ikäisen vauvan äitinä tämä juttu kosketti! Toinen lapsemme syntyi perjantaina ja tänään piti päästä kotiutumaan vauvan kanssa, mutta sydämestä kuuluikin lähtötarkastuksessa sivuääni. Joten sairaalaan jäätiin, hormonit ja huoli on itkettänyt tätä äitiä ja aika huomisaamun tarkastukseen tuntuu loputtoman pitkältä. Koko päivän oon taistellu itseäni vastaan etten vaan mene googlailemaan sydämen sivuääniä, koska kyseessä lienee kuitenkin harmiton vaiva joka voi hyvinkin olla huomenaamuna jo kadonnut.

Juliaihminen
Juliaihminen

Voi että, onnea hirmuisesti! <3

Ja älä huoli yhtään, mun hyvän ystävän vastasyntyneellä vauvalla oli juuri tuossa toukokuussa tuo sama sivuääni, joka sitten jo katosi heti pian. Ne sivuäänet ovat ilmeisen yleisiä. 

Mutta otan paljon osaa huoleesi, tuossa vaiheessa kaikki on ehdottoman valtavan tuntuista, koska se on valtavaa.

Nina_3 (Ei varmistettu)

Muistan tämänlaiset tunteet kuopuksen ensimmäisiltä viikoilta. Se tunne kun yrittää tehdä parhaansa vauvan kanssa ja hoitaa samalla touhukasta ja eläväistä 2- vuotiasta esikoispoikaa. Niin muistan puhuneeni miehelleni että kun saataisiin tämä vauva pidettyä edes hengissä.

Itseäni on kuitenkin enemmän häirinnyt itsensä syyllistämisen taito. Jos huomasi että naapurin vauva oli kehityksessä pidemmällä, niin heti alkoi miettiä mitä minä olen tehnyt väärin. Oliko ne ne 2 lasillista viiniä silloin kun en vielä edes tiennyt olevani raskaana, vai mikä voi olla syynä .
Mutta huh, onneksi sitä jälkeenpäin ymmärtää että kaikkeen ei vaan voi vaikuttaa saatika hallita.

Juliaihminen
Juliaihminen

Ai että noi juodut viinilasit ennen raskaustestiä valvottivat mua raskauden alkuvaiheessa. Aivan jäätävät morkkikset! Nyt olen onneksi päästänyt ne unholaan, koska ei sellaisen syyllisyyden kanssa vain pystyisi elämään!

Ajatusleikki

Ihan tuttua! Ja tunnustan: kun iltaisin käyn nukkumaan mennessä kurkkaamassa nukkuvia _5- ja 7-vuotiaita_ lapsia, odotan vierellä niin kauan, että kuulen kunnolla hengityksen :D 

Kaiken tunnistettavan pelon keskellä mua myös vähän nauratti kateus muille vanhemmille siitä, että he ovat osanneet pitää lapsensa hengissä pidempään :D tää menee vähän samaan kategoriaan kuin mun tän hetkinen kateus kaikkia työssäkäyviä kohtaan: "helppohan sun on siinä kassalla hymyillä, kun sulla on työpaikka!" 

Juliaihminen
Juliaihminen

Jep! Nämä on näitä suhteellisen absurdeja keloja. Ja kyllä, käyn joka ilta vielä juuri ennen sänkyyn menemistä vielä kerran silittämässä pojan otsaa, juurikin tästä samaisesta syystä :) Ei voi mitään!

emmms (Ei varmistettu)

Olen toistaiseksi lapseton ja kommenttini ei edes oikeastaan liity tähän postaukseen vaan noihin linkkaamiisi vanhempiin kirjoituksiin. Lukiessani niitä ja erityisesti kommentteja (sulla tuntuu olevan blogimaailman fiksuimmat kommentoijat!) en tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa kun tajusin, että muutkin itseään suht selväjärkisenä ja ei-masentuneena pitävät miettivät "mitä jos vahingossa hyppään junan alle". Sanomattakin selvää, että mahdollisessa lapsen saamisessa pelottaa eniten kaikki pelot, joita se tuo mukanaan. Olisin varmasti aivan super ahdistunut ainakin aluksi. Onneksi voi nyt jo etukäteen lohduttautua, että jos nyt joskus päätyisi sellaiseen tilanteeseen niin kyllä fiilis ohi menee.

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo, mulla on maailman fiksuimmat kommentoijat (sinä mukaan lukien). Noista tunteista ei ilmeisestikään voi tietää etukäteen yhtään. Se siinä on niin jännnittävää koko asiassa, kun sellaista ei ole koskaan aiemmin kokenut, niin ei tiedä, miten reagoi. 

Mutta tähän todellakin pätee se vanha viisaus, että this too shall pass.

Ajatusleikki

Oon samaa mieltä kommentoijista! Krhm... :D no eiku ihan oikeasti. En tiedä olenko ikinä todistanut täällä isompaa mellakkaa. 

Ja toi junan/auton alle jääminen, mulla myös ihan sama! Pyöräillessä lähes joka kerta mietin myös mitä jos nyt tästä kaatuisin. Mitä jos jostain käsittämättömästä syystä vain irroitan käteni ja kaadun. Ja tän olin jo unohtanut: erityisesti juodessa jotain monesti joskus mietin, että mitä jos se lasi vain putoaa mun kädestä.

Mietin, että liittyisikö nämä aavistuksen pimeätkin pelot kuitenkin terveeseen itsesuojeluvaistoon ja ylipäätään sellaiseen kuolevaisuuden ja haurauden sisäistämiseen? Koska nuo hölmötkin pelot kuitenkin ohjaavat omaa toimintaa. En vaikka ole vielä kertaakaan hypännyt junan alle.

Ivy+++ (Ei varmistettu)

Siis voi luoja!! En tiennyt että nämä pelot ovat normaaleita. Mä pelkään aina välillä, että ajan autolla tahallaan ojaan tai vastaantulevien kaistalle, hyppään junan alle tai jään pyörällä auton alle sen takia, että päässä vaan naksahtaisi pahemman kerran. Tosissaan en ole ikinä näitä miettinyt (pahoitteluni ja tsempit niille, jotka oikeasti pohtivat), mutta jostain syystä se vain tulee aina aika-ajoin mieleen. Ihanaa kuulla, että en ole ainoa! Vauvahuuruaikaa odotellessa...

Sivu (Ei varmistettu)

Minun on pitänyt jo kauan kommentoida noihin vanhoihin normaalius-postauksiin ja kiittää niistä, mutta se on jäänyt joten tehdään se nyt tässä. Olin siis raskausaikana lukenut blogisi vanhoja postauksia ja vauvani synnyttyä palasin monta kertaa lukemaan noita kahta postausta ja hakemaan niistä uskonvahvistusta. Kiitos siis niistä, ne toivat tuoreelle vanhemmalle uskoa siihen, että ”normaali” elämä kyllä jossain kohtaa jatkuu!

Muistan myös sen, kuinka lapsen ollessa kuusiviikkoinen olin sitten pettynyt kun vielä ei tuntunutkaan normaalilta - se taisi tulla joskus kahdeksanviikkoisena minun kohdallani :D Nyt lapsi on siis vuoden.

Vierailija (Ei varmistettu)

Huuruissa oltiin. Toki pelkäsin, ja pelkään edelleenkin, vaikka mitä, mutta eniten itkeskelin ja haikeilin heti kotiutumisen jälkeen sitä, että kohta vauvani ei ole enää pieni. Halusin niiden ensimmäisten päivien kestävän ikuisuuden. Vauva on nyt 7 kk, ja edelleen harva se päivä mielen täyttää joku vaikeasti sanoiksi puettava haikeus, varmaankin ajatus siitä, että kohta tämä (vauva-aika) on ohi. Vaikka pikkutyypin kasvua ja kehitystä onkin mahtava seurata (ja niin totta kuin "Odotapa vain" onkin), jollain tavalla ikävöin hirveästi etenkin niitä ensimmäisiä päiviä ja viikkoja, kun kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä. Asiaan varmasti vaikuttaa osaltaan se, että todennäköisesti toista vauva-aikaa ei enää tule. Siitä olen iloinen, että kroonisena tulevan murehtijana ja menneen haikailijana olen kuitenkin mielestäni onnistunut elämään hetkessä yllättävän hyvin ja kaikesta haikeilusta huolimatta myös nauttimaan ainutlaatuisesta vauva-ajasta.

Anne A (Ei varmistettu)

Kiitos tästä tekstistä! Puit sanoiksi kaikki mun omat oudot fiilikset kaksi vuotta sitten. Mun oma ainoa lapsi täytti just kaksi ja on ollut kivaa seurata sua ja Alppua (mun lähipiirissä ei ollut aluksi vielä muita vauvoja) ja ajatella et jes, pystyn niin samaistumaan! Aluksi tuntui pelottavalta menettää niin täysin kontrolli omaan päähän ja muistan kans ne hyökyaaltoina toisiaan seuraavat rakkauden ja hädän tunteet. Edelleenkin maailmantuska ja huoli lapsen tulevaisuudesta on läsnä ihan eri tavalla kuin ennen äidiksi tulemista. Välillä mua ahdistaa esim. muovi ja maailmanpolitiikka niin hirveesti että jossain vaiheessa oli pakko ottaa paussi uutisten lukemisesta, mut onneks sä Julia käsittelet asioita niin rakentavasti ja positiivisesti. Siitä saa voimaa! Jatka samaa rataa :)
Anne

Vierailija (Ei varmistettu)

Enpä tiedä, eikö se nyt ole ihan normaalia että pelkää menettävänsä asioita tai ihmisiä, jotka on itselle tärkeitä? Eihän kukaan voi luvata, että kukaan läheisesi ei koskaan kuole.

Ilargia (Ei varmistettu)

Joo, itselläni on samantyyppisiä absurdeja huolikohtauksia esim. omasta puolisosta. Vaikka just noita, että herää yöllä kuuntelemaan, että toinen varmasti hengittää tai alkaa yhtäkkiä miettiä, että entäs jos sille on sattunut jotain työmatkalla ja sit on pakko hillitä itseään, että et nyt soittele perään kesken päivän, että olethan varmasti hengissä... Ja sitten on niitä hetkiä, kun katselee toista ja miettii, että en voi rakastaa tuota ihmistä näin paljon, eihän tällaista kestä. (Ja ei, ei olla vastatavanneita, vaan lapsuudesta asti tunnettu ja pitkään jo seurusteltu:D Toki en tiedä, jos kokemukseni lapsesta olisi paljonkin erilainen, mutta onneksi lapsia ei ole suunnitteilla tai edes toiveissa, en ehkä kestäisi täysjärkisenä, jos se olisi voimakkaampi:)

Oon usein miettinyt, että miten ihmeessä ihmiset on selvinneet silloin, kun kuolemantapaukset perheessä, myös lasten, oli ihan ns. peruskauraa. Siis tyyliin luin yhtä 1500-lukua käsittelevää kirjaa, jossa todettiin eräästä henkilöstä, että hän sai 5 lasta, joista 1 eli aikuiseksi. Ja kyseessä oli rikas, omana aikanaan parhaissa mahdollisissa oloissa elänyt ihminen! Vielä esim. meidän isovanhempien sukupolvessa on aika tavallista, että perheissä oli paljon lapsia, joista joku kuoli pienenä tapaturmaisesti tai johonkin sairauteen tai tuntemattomasta syystä. Tapaturman syynä on voinut olla vaikka se, että joku 6-vuotias on laitettu vahtimaan pikkusisarusta, joka on sitten vaikka karannut järveen ja hukkunut. Kun miettii, miten rajua oman lapsen/sisaruksen kuoleman täytyy olla ihan jo biologisesti (eli vaikka se olisi kulttuurisesti ns. normaalia), niin pistää miettimään, miten nuokin on kaikki vaikuttanut ihmisten psyykkeeseen ja siihen, millaisia vanhempia ovat olleet? Ja syntyykö/syntyikö siitä joku laajempi muutos vanhemmuuteen, että lapsikuolleisuus saatiin alas?

Ajatuksia herättävä postaus, siis! Kiitos.

Maamali (Ei varmistettu)

Voi kyllä. Ja jotenkin karua on juuri se, että vauvan lähestyessä ensimmäistä syntymäpäiväänsä, ymmärrän vasta nyt olleeni ihan hel-ve-tin sekaisin.

Olin valmistautunut ajatukseen itkuisuudesta ja masennuksesta, mutta en ollut tajunnut, että tunteet voi heittää yli sinne toiseen suuntaan myös. Synnytys oli niin pitkä ja vaikea, että mun olisi kaiken järjen mukaan pitänyt vaan maata seuraavat kolme vuorokautta koomassa vauva kainalossa. Sen sijaan olin ihan maanisessa tilassa, enkä muista nukkuneeni juuri ollenkaan. Toisaalta itkin ihan valtavan kokoisia hysteerisiä itkuja, jos jokin itkun aihe tuli. Kun vauva kahden viikon tuhinan jälkeen puhkesi itkemään, ja itkikin sitten koliikkiaan seuraavat kolme kuukautta, pimahdin ihan täysin. En tiennyt, että ihminen voi olla niin vihainen siitä, ettei saa nukkua. En tiennyt, että ihminen voi kokea niin syvää pelkoa omaa lastaan kohtaa, kun sen itku ei vain lopu.

Noh, siinä seitsemän kuukauden kohdalla sain raahattua takamukseni vihdoin lääkäriin, ja nyt tarkastelen tätä arkea sen tosiasian läpi, että olen masentunut. Diagnoosi on onneksi tuonut mukanaan lempeyttä itseä kohtaan, että eihän mun kuulukaan suhtautua tähän tän paremmin, mähän olen kipeä.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.