Olin unohtanut sen pelon

uunisaari.jpg

Minulle tuli tässä yhtenä päivänä erään pitkän ajatusketjun kautta mieleen aika, jolloin Alppu oli juuri syntynyt. Nyt kun siitä on kaksi ja puoli vuotta aikaa, asiaa pystyy tarkastelemaan hyvältä etäisyydeltä. 

Osa minusta muistaa ensimmäisen ja sitä seuraavat viikot onnellisina aikoina, mutta myönnän myös, etten missään tapauksessa haluaisi elää niitä viikkoja uudestaan. Jos joku raskaana oleva ihminen lukee tätä, niin tämä ei ole todellakaan mitään pelottelua, ennemminkin halua pointata, että jos omituisia oloja tulee, niin ne menevät kyllä ohi. 

uunisaari2.jpg

Ensimmäiset viikot vauvan kanssa pitivät sisällään vahvempia tuntemuksia kuin mitä olin koskaan elämässä kokenut: Kaiken pohjana oli valtava, hyökyaallon lailla mieleen ja jopa kehoon iskeytyvä rakkaus lasta kohtaan. Sitä voisi ajatella, että noin väkevä rakkauden tunne on vain positiivinen, mutta tämä oli sellaista järisyttävää ja suoraan sanoen raakaa rakkautta, jota en tiennyt olevan olemassa: Rakkauteen nimittäin liittyi sysimusta pelko siitä, että menetän lapseni. Ei ollut mitään syytä, että näin kävisi, mutta jotenkin sen tajuaminen, että minä en selviäisi, jos lapseni ei selviäisi, tuntui liian massiiviselta käsitellä.

Ensimmäiset kaksi viikkoa itkin vähän sellaista hysteeristä itkua joka ilta. Pimeän tultua mielen valtasi sellainen haikeus ja apeus, jonkinlainen pessimistinen ajatus siitä, että jos minulle on annettu jotain näin ihmeellistä ja kaunista, niin se voidaan aivan yhtä helposti ottaa myös pois. Päivisinkin olo oli aika irti tästä maailmasta, mutta etenkin iltaisin vain itkeskelin.

Yritin tuolloin hatarasti kuvailla tätä olotilaa tässä ”Milloin normaali tulee?” -postauksessa, mutta en pystynyt avaamaan sitä aivan kokonaan, sillä olin niin hauraassa tilassa ja kaiken paljastaminen olisi ollut pelottavaa. Tuolloin muuten kaikki nuo postauksen lohduttavat kommentit olivat elintärkeitä: oli ihmisiä, jotka sanoivat kirkkain silmin, että normaali olotila vielä saavuttaa mielen. Sillä olotila oli vähän kuin olisi huumetripillä: ei yhtään tiennyt, koska tämä loppuu ja olo alkaa olla tavallinen

uunisaari3.jpg

Muistan, kun saatoin joskus öisin selailla sellaisten ihmisten insta feedejä, joilla oli Alppua vanhempi lapsi. Katselin kuvia siitä, miten tuo lapsi oli pikku vauvelista kasvanut ja kehittynyt taaperoksi, ja tämä antoi minulle voimaa: Noin ihmiselle käy. Se kasvaa ja kehittyy ja pysyy hengissä. Tavalliset ihmiset osaavat pitää lapsensa elossa. Samalla olin kuitenkin kateellinen siitä, että heidän lapsensa olivat jo noin vanhoja, eli toisin sanoen he olivat onnistuneet pitämään lapsensa elossa – heidän ei ehkä tarvinnut pelätä enää niin paljon.

Ja kun isosiskoni tuli käymään viiden kuukauden ikäisen silloin mielestäni valtavan näköisen vauvansa kanssa, olin hirmu kateellinen: Tuolla on tommoinen lapsi, jonka paino on noussut hyvin ja joka selkeästi on matkalla ihmisyyttä. Minulla on vain tällainen hauras otus, jonka niska voi katketa väärästä liikkeestä. 

uunisaari4.jpg

Alppu syntyi perjantaina. Tuona keväänä aina perjantaisin meillä oli Tikin kanssa pizzaperjantai, jolloin aina muistettiin mainita, että nyt Alppu on kolme viikkoa, nyt se on viisi viikkoa. Minulle nuo olivat juhlia: Olen pitänyt tämän lapsen elossa viisi viikkoa. Eli ehkä se säilyy meillä!

En muista, koska lopetin viikkojen laskemisen. Ehkä siirryin kuukausiin joskus kolmen kuukauden jälkeen. Muistan Alpun kolmekuukautispäivän. Olimme ystäväni Niinan ja hänen Alpun ikäisen Eino-poikansa kanssa kahvilla Kumpulassa. Silloin vauvan kanssa operoiminen tuntui jo täysin normaalilta. Ulos lähteminen ei pelottanut. En ylipäänsä enää pelännyt sitä, että vauva ei selviäisi.

uunisaari5.jpg

Mikä sitten auttoi siihen, että normaali tuli? Ainakin ajan kulluminen. Mutta myös se, että lähdin melko pian pois kodista vauvan kanssa. Hassua nostalgisoida kahden vuoden takaisia aikoja, mutta muistan, miten suuri askel oli lähteä ex tempore Raisan kanssa Kahvipaahtimoon iltapäivällä. (Ex tempore tarkoitti sitä, että olimme ulko-ovesta ulkona noin puolen tunnin päästä siitä, kun luin chatista Raisan kutsuviestin.)

Ilmeisesti olen kirjoittanut, että olo on normaali silloin, kun Alppu on täyttänyt kuusi viikkoa. Ehkä se oli, tai sitten tuossa on vähän optimismia. Mutta aika tyytyväiseltä näytän tuossa. En oikein muista. Mutta ilmeisen pian sitten kuitenkin. Toisaalta aika kului noina viikkoina aivan eri tavoin kuin mitä se nykyään kuluu. Päivät kestivät ikuisuuden – ja no yöt myös, koska silloin tuli valvottua aika paljon. (Ai että, nykyinen Alpun kympistä seiskaan tai kasiin unirytmi on luksusta!) Nykyään viikot ja kuukaudet vain humahtavat ohi, jopa liiankin nopeasti. En enää odottele, että lapsi kasvaisi, koska tiedän, että kyllä se minun luonani säilyy.

uunisaari6.jpg

Vaikka normaali olo tuli, niin pelko on kuitenkin jäänyt osaksi elämää. Enää en näe mielessäni ihan yhtä usein uhkakuvia kuin vauvavuotena. (Tuon postauksen ensimmäinen kommentti on muuten aika sydäntäsärkevä.) Edelleen aina välillä mielikuvitus laukkaa vähän liian pitkälle, vaikkei siitä ole sinällään hyötyä. 

En osaa sanoa, johtuvatko nämä minun pelot siitä, että minulla on kokemusta, kun pahin mahdollinen tapahtuu vai ovatko nämä ihan universaaleja juttuja. Jotenkin uskon, että jälkimmäinen. Veikkaan, että on aika yleistä olla ensimmäiset vauvaviikot vähän huuruisessa tilassa, ja siitä sitten tokenee aikanaan. Jotkut nopeammin, jotkut hitaammin. 

 

Lapselliset, oliko teillä tällaista huuruista aikaa silloin ensimmäisinä viikkoina?

 

 

Kuvissa: Minun ja Raisan kaksi touhukasta pikkuista Helsingin Uunisaaressa elokuun alussa.

 

Postauksessa linkatut:

Milloin se normaali tulee?

Normaali tuli

Uhkakuvat valtaavat mielen

Venla täyttäisi kymmenen vuotta

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Kommentit (37)
  1. Muistan kun esikoinen syntyi ja sairaalassa vielä ollessani tekstailin ystäväni kanssa. Kirjoitin juurikin siitä miten hurjaa on, että nyt tämä pieni ihminen on minun vastuullani ja ystäväni vastasi ”hyvin sä onnistut, mäki oon saanu omani pidettyä hengissä jo kaksi vuotta.” Ja se oli lohduttavaa. Niin, hänkin on siinä onnistunut ja on ihan yhtä tavallinen nuori nainen kuin minäkin. Kyllä siitä selviää ilman supervoimia. Tai no, se rakkaus lasta kohtaa on kaikkia supervoimia vahvempi.

    1. Kyllä! Tuolloin kaipasin juuri tuollaista tavallisen ihmisen järjen ääntä. Se auttoi oikeasti, veti sellaiselle normaaliuden puolelle. (Normaalisti en käytä normaali-sanaa juurikaan, mutta tässä kohdassa tietää itse, mikä oman pään sisällä on normaalia ja mikä ei, ja ne ajat eivät olleet.)

  2. Laura/ Tässä kaupungissa tuulee aina
    2.9.2018, 07:53

    No todellakin on! Pelko tuli erityisen voimakkaana keskosena syntyneen pikkuveljen kanssa. Muistan, kuinka vastasyntyneiden osastolla lääkäri saneli epikriisiin, että ”äiti hoitaa pientä vauvaa tottuneesti” ja itse olin siitä ihan ihmeissäni, sillä joka kerta vaippaa vaihtaessani pelkäsin murtavani toisen linnunluisista jaloista. Kun sitten pääsimme sairaalasta kotiin viiden päivän ikäisen pojan kanssa, jäimme jumiin neljän ruuhkaan. Istuin etupenkillä ja huusin miehelle, että auto on pakko pysäyttää, että vauva tukehtuu takana kaukalossaan liian isoon talvihaalariinsa. Yhä edelleen muistan pelon ja kuinka varma olin, ettemme selviä hengissä siitä ajomatkasta.

    Pelko helpottui joskus puolen vuoden kohdalla, kun näin neuvolakortista, että keskonen oli saman kokoinen kuin nelikiloisena syntynyt isoveljensä sen ikäisenä. Nyt tuo täyttää tammikuussa kolme, KOLME! Ja meiltä sairaalaan on matkaa alle kaksi kilometriä.

    1. Oi, voin vain kuvitella tuon tilanteen. Nämä pelot ovat todella alkukantaisia, ja siinä on semmonen olo, että nostaisin vaikka auton, kunhan tuo lapsi selviää. Olen myös käynyt päässäni satoja sellaisia skenaarioita, joissa hätätilanteessa uhraan itseni, jotta lapsi selviäisi. Ihan sairasta menoa, mutta niitä ajatuksia aina välillä tulee päähän, onneksi ei enää niin usein!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *