Onko pakko jaksaa: Vastuuta kantavat tytöt

Juliaihminen

Yhdeksännellä luokalla seurustelin "vakavasti" erään pojan kanssa (joka ei siis todellakaan ole nykyinen aviomieheni). Hän kuului niin sanottuihin tupakkapaikkalaisiin eli pahiksiin, joiden porukkaan halusin tietenkin itsekin mukaan. Opportunistina sitten luikertelin tieni niiden tyyppien bileisiin ja puistoryyppyiltoihin poikaystäväni siivellä. Ja raahasin omat kaverit mukanani.

Välitin kuitenkin tästä tyypistä paljon, oikeastaan niin paljon, että kehitin itselleni keskivaikean pleastuspakkomielteen. Itselleni oli yhdeksännellä luokalla ilmiselvää, että menen lukioon (enkä mihin tahansa, vaan Turun parhaimpaan) ja että poikaystävä menee lukioon myös. Ongelmana oli vain se, että tyypin keskiarvo alkoi kutosella, eikä sillä todistuksella päässyt mihinkään lukioon.

Niinpä koko yhdeksännen luokan sparrasin häntä nostamaan numeroita. Luin hänen kanssaan kokeisiin, kuulustelin häneltä läksyjä, tein hänen puolestaan tutkielmia, jotka hän vei opettajalle (olen aika varma, että opettajat tajusivat kyllä, että minä tein nuo pikku lisätyöt). Tein itselleni kokopäivätyön hänen keskiarvonsa nostamisesta. 

Se oli aivan helvetillistä. Oma keskiarvoni nousi 9,9:iin (huomasin, että kun opettaa toiselle epäsäännöllisiä ruotsin verbejä, niitä oppii itsekin aika hyvin). Muistan yhden myöhäisillan, kun olin väsäämässä jotain esitelmää tai tutkielmaa hänelle, ja isäni tuli sanomaan, että mene nukkumaan. Sain ihan kauhean raivarin, nenästäni alkoi vuotaa hillittömästi verta ja aloin itkeä lohduttomasti. En minä pysty eikä minulla ole aikaa nukkua!

Veikkaan, että tuolloin olin lähimpänä uupumista, mitä olen eläessäni ollut. Olin kireä ja stressaantunut, enkä tainnut oikein kunnolla nukkuakaan.

Lilyn toimitus on nostanut tänä syksynä esiin #onkopakkojaksaa-kampanjallaan sen, että nuoret naiset uupuvat yhä useammin työelämässä. Ymmärrän hyvin, ett nuoret naiset uupuvat. Vastuun kantaminen on raskasta, ja moni ottaa vastuuta paitsi itsestään, myös läheisistään. Joskus aivan uupumukseen saakka. En tietenkään ole sitä mieltä, että läheisiä ei pitäisi auttaa tai vastuuta kannattaisi ottaa. Usein vastuun ottaminen on palkitsevaa ja ruokkii kunnianhimoa. Ylipäänsä muiden auttaminen on kilttiä, ja kiltteys on hyvä juttu. 

Mutta vastuun sysääminen sellaisten ihmisten päälle, joille se ei kuulu tai jotka eivät sitä välttämättä jaksa kantaa, on huono homma. Eräs yläkoulun opettajana toimiva ystäväni kuuli kerran opettajanhuoneessa, kun kaksi vanhaa opettajaa päivittelivät erästä hulivilipoikaa, joka vaikutti siltä, ettei hän tule pääsemään seuraavalle luokalle. 

"Tapaisipa hän jonkun kivan tytön, joka laittaisi hänen elämänsä järjestykseen", toinen sanoi.

Aargh! Juuri näin. Opettajatkin tietävät, että näin se menee, että kivat tytöt tulevat, ja pelastavat pahat pojat. Jo 14-vuotiaat kivat tytöt tuntevat suurta vastuuta ja ottavat poikien huolet kannettavaksi. Ei riitä, että heidän täytyy selvitä omista sotkuistansa ja kriiseistänsä, heidän pitää ratkoa vielä poikien ongelmat. Ja sitten nämä samat kivat tytöt kasvavat kivoiksi naisiksi, ja kantavat muiden murheita ja huolehtivat muiden pärjäämisestä kunnes uupuvat. 

Ei kuulosta hyvältä.

No, mitä sille poikaystävälleni sitten kävi? Hänen keskiarvonsa nousi kutosesta vuodessa yli seiskaan ja hän pääsi kuin pääsikin turkulaiseen lukioon (ei kuitenkaan samaan kuin mihin itse menin). Siellä hän tapasi jonkun hauskan tytön, johon hän aika nopeasti ihastui ja me erosimme. Myöhemmin hän lopetti koko lukion kesken ja meni ammattikouluun, minne hän alun alkaenkin olisi halunnut mennä. Oma kummallinen pakkomielteeni ei siis ollut kenellekään hyödyksi.

Olin kuitenkin tuosta erosta aivan älyttämän helpottunut, ja koko ensimmäinen lukiovuosi tuntui hirmu helpolta ja kevyeltä, kun sai miettiä vain omia läksyjä ja omia huolia. Siitä lähtien olen visusti yrittänyt olla pelastamatta ketään, mutta aika ajoin toki pelastusvietti iskee. Silloin pitää muistaa olla ensisijaisen kiva nainen itselleen

 

Oletteko koskaan ryhtyneet "pelastamaan" ketään?

 

Kuvat: Jostain syystä en ole päätynyt koskaan pelastamaan naisia, sen sijaan naisten seura pelastaa usein minut.

 

 

Lue myös:

Älä erikoistu vaipanvaihtoon

Aina voi luovuttaa

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Kommentit

Vauvantaisin (Ei varmistettu) http://vauvantaisin.wordpress.com

Tein yläasteella ja lukiossa päivittäin läksyjä klo 18-01:20, eli ihan liian paljon. Yritin pelastaa sillä perheen miespuoliset rahahuolilta. Oli aivan pakko pystyä turvaamaan oma tulevaisuus, ettei aikuisen tarvitsisi enää kustantaa elämistäni. Koulumenestyksellä sain itselleni stipendejä ja muuta, jolla pystyi kustantamaan lukio-opintoja, eikä VANHEMMAN tarvinnut maksaa koulukirjoistani niin paljon.

Paskinta koko jutussa on se, että minun stressaavassa ahkeroinnissa ei ehkä nähty mitään pahaa, vaan pelkkää hyvää. Koska aikanaan pakon edessä myös isä oli 16-vuotiaana joutunut ihan samaan asemaan: joutunut pakkoraossa ottamaan vastuun lapsuudenperheensä taloudellisesta selviämisestä. Näistä kokemuksista johtuen kotona oli aina tunne taloudellista ahdingosta, vaikka tilanne ei oikeasti ollut niin paha. Tunnistan hyvin sen, kun kerroit joskus huolestuneesi jos sisaruksesi halusivat liian kalliit jäätelöt. Se tunne, että ollaan tiukilla, voi olla oikeaa niukkuutta suurempi.

Minäkään en ole koskaan sen jälkeen ollut niin stressaantunut. Teinien aivoja on ihan oikeasti suojeltava loppuunpalamiselta, ja heidän täytyy saada nukkua tarpeeksi.

Juliaihminen
Juliaihminen

Kuulostaa tosi stressaavilta ja raskailta ajoilta, olen pahoillani noista kokemuksistasi :(

Mä jotenkin kanssa ylisuoritin elämääni big time yläkouluiässä. Lukiossa tärkein oppi ehkä oli se, että välillä voi saada kokeesta kutosia, ja se on täysin ok, jopa enemmän kuin ok. (Vaikka ensimmäisen kutosen saatuani pitkästä matikasta itkin vuolaasti koulun käytävällä - hieno homma.)

Olen miettinyt, että kouluvuodet olisivat saattaneet olla mukavampia ja leppoisampia, jos mun ei olisi ollut pakko saada joka ikisestä fokin kotitalouden kokeesta kymppiä. Onneksi opin tästä pois ajoissa ja nykyään menen yllättävän useinkin niin, että perälauta vähän vuotaa. Olen myös huomannut, että tällä konstilla menestyy paljon helpommin, sillä niin uskaltaa yrittää kaikenlaista uutta, kun ei tarvitse pelkää, että mokailee. Ja kuten toistelen: Aina voi luovuttaa.

emmms (Ei varmistettu)

Yksi Äiti Teresa -syndroomasta kärsivä täällä hei. Jostain syystä tunnen vetoa miehiin, joilla on jotain ongelmia. Ei ehkä niinkään pahiksiin, mutta ihmisiin joilla on ollut ongelmia esim. perheissään ja tästä johtuen tunne/henkisen puolen ongelmia. Suhteessa yritän kaikin tavoin parantaa toista ja uhraudun monissa asioissa toisen puolesta, kun hänellä on ollut niin vaikeaa. Lopputuloksena ensimmäinen parisuhteeni päättyi siihen, etten kertakaikkiaan vaan jaksanut enää ajatella kaikessa ensin toisen parasta. Sen jälkeen olen oppinut tasapainoa ja omien tarpeiden ilmaisua, mutta yhä edelleen osoitan välittämistä tekemällä asioita toisen puolesta. Äiti Teresa -syndrooma tekee siis minusta curling-tyttöystävän :D

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo! Mä veikkaan, että jos on yhtään taipuvainen pelastelemiseen, niin vaatii ainakin yhden Äiti Teresa -kokemuksen, ennen kuin tajuaa, että muita ihmisiä ei voi pelastaa.

Nykyään ajattelen, että ainoa, kenen "pelastamisesta" olisin ihan aidosti vastuusta, on oma lapseni. Hänelle koen olevani velvollinen, koska minä hänet tähän maailmaan järjestin. Toivottavasti tyypistä tulee sellainen, ettei sitä tarvitse mitenkään pelastella. Pitää yrittää hoitaa hommansa hyvin :D

Nimetön (Ei varmistettu)

En ole ajautunut pelastustoimiin, mutta kärsin lukiossa burnoutin ja se on suojellut minua uupumiselta työelämässä. Surettaa lukea juttuja uupuvista nuorista naisista, kunpa ei tarvitsisi ajaa seinään ennen kuin oppii tuntemaan rajansa.

Juliaihminen
Juliaihminen

Jännä juttu, että se saattaa suojella ihmistä, jos kokee sen loppuun palamisen "tarpeeksi ajoissa". Tuon ikäisenä sillä ei välttämättä ole niin isoja seurauksia kuin myöhemmin.

Mutta siis en missään nimessä vähättele myöskään nuorten ihmisten burnoutteja, se ei todellakaan ole leikin asia, oli minkä ikäinen tahansa.

Thufia
Hunting Acousmêtre

Tästä samasta ilmiöstä oli just aika kuvaava ja traaginenkin esimerkki popmaailmassa. Kun Ariana Grande erosi poikaystävästään Mac Milleristä, se sai faneilta syyllistystä, kun Miller jäi kiinni rattijuopumuksesta. Grande twiittasi silloin tosi hyvin aiheesta:

"How absurd that you minimize female self-respect and self-worth by saying someone should stay in a toxic relationship because he wrote an album about them, which btw isn’t the case. I am not a babysitter or a mother and no woman should feel that they need to be. I have cared for him and tried to support his sobriety and prayed for his balance for years (and always will of course) but shaming/blaming women for a man’s inability to keep his shit together is a very major problem. Let’s please stop doing that."

Nyt perjantaina Miller kuoli yliannostukseen, ja Grande on sulkenut Insta-tilinsä kommentoinnin, koska sitä syytetään siellä Millerin kuolemasta. Messed up!

Juliaihminen
Juliaihminen

Aaargh!!! Näin tämä just menee, että naisen pitäisi helliä ja parantaa, pelastaa mies itseltään. Se on hänen velvollisuutensa, vaikka suhde olisi jo päättynyt.

Ihan sairas ajatuskin syyttää ihmisen entistä kumppania tämän itse aiheutetusta kuolemasta. Oksettavaa menoa.

Kniia (Ei varmistettu)

Kiitos case Miller -kommenteista. En tiedä miksi, mutta ne tuntuivat kuin synnin päästöltä. Oon itsekin elänyt tuon asiat kuntoon kumppanilta, niin kaikilla on parempaa vaiheen (kuin erillisen elämän).

Ja jossain vaiheessa se suhde loppui kuin seinään, vaikka vahvasti välitinkin tuosta pelastettavasta vielä. Pahinta eron jälkeen (joka erikoista kyllä oli minun päätökseni, tänmöisissä suhteissa lienee harvinaista), niin siis pahinta oli se syyllisyys, että olen jättänyt kumppanini oman onnensa nojaan. Kuulostaa kummalliselle, mutta koin olevani vastuussa, itsehän olin lähtenyt höösäämään ja antanut toiselle turvan tuudittautua huolenpitooni. Se syyllisyys oli lähes musertava (eikä helpottanut ulkopuolisten ajatusta myötäilevät kommentit). Mutta kärsin ja pidin pääni, ja nyt tuntuu jo paremmalle. Aika auttoi, ei juurikaan muu. Mutta selvisin!

Vierailija (Ei varmistettu)

Opettajienkin tms asenteita järkyttävämpää on mielestäni se, että näiden vetelien jäppisten vanhemmat (lue äidit) saattavat olla vakavissaan sitä mieltä että tyttiksen/vaimon velvollisuus onkin tämä 24/7 kannattelijana toimiminen! Viis kumppanin omasta elämästä tai jopa lastenlasten, kunhan heidän itse surkeasti kasvattamansa, vastuuton örkki pidetään pinnalla. Pahimmat syyllistävät pidäkkeettä sitten eronkin jälkeen ettei kytkintä nostanut käyttänyt ainutlaatuista elämäänsä loputtomaan hoivaamiseen. Mykistävää. Itsekin nuoren miehen äitinä en PYSTY tajuamaan kuinka joku voisi toimia missään tilanteessa näin. Ettei laittaisi ihmistä ottamaan vastuuta itsestään tai sitten etsittäisiin ammattiapua.
Huomaako kenties että aihe vähäsen kiukuttaa? En melkein kyennyt kirjoittaa tätä pientäkään tekstiä, sen verran painavia ja isoja kirjaimia olisi aiheesta mielen päällä...kokemuksesta, ihan vaan läheisenä sivusta seuranneena. Grrr.

Vierailija (Ei varmistettu)

Lukiossa seurustelin pojan kanssa, jolla oli jälkikäteen ajateltuna paljon ongelmia. Pysyin suhteessa kuitenkin lähes puolitoista vuotta (täysin SAIRASTA?) ja kannoin joka päivä vastuuta hänestä kaikilla osa-alueilla. En ollut pelkästään tyttöystävä, mutta myös sparraaja ja äiti joka huolehti että läksyt on tehty, ruokaa kannattaa syödä ja tsemppasi kun poikaystävän itsetunto oli alhaalla. Itkin illat vanhemmilleni kuinka väsynyt olin häneen. Kun kerroin etten voi suhteessa hyvin, poikaystävä sanoi mulle että tappaa itsensä jos eroan. Lopulta ymmärsin, ettei hänen onni ole mun vastuulla ja jätin hänet abisyksynä. Luulen, että hän edelleen ajattelee että eron jälkeinen stressi ja paha olo joka johti akneen, itsetunnon laskuun ja huonoihi yo-arvosanoihin oli mun vika.

Tiedän, että hän oli varmasti mulle (ja uudelle poikaystävälleni) vihainen vielä vuosi eron jälkeen. Yhtäkkiä kiukku laantui ja syykin tuli selväksi: uusi tyttöystävä. Toivon hartaasti, että hän on kasvanut ja pystyisi elämään elämäänsä onnellisena myös ilman naisen henkistä voimavaraa mutta en ihmettelisi jos hänen uusi suhteensa olisi samankaltainen kuin meidän oli.

paulahelena
ALUAP

Pelastusviettiä kyllä joo löytyy tai ehkä kutsuisin sitä ihan vaan empatiaks - noin äärimmäisyyksiin en oo ikinä mennyt enkä menis. Olin myös yläasteella ja lukiossa kympin tyttö (yläasteen päättötodistuksen lukuaineiden ka 10,0 ja kaikkien 9,5 hujakoilla eikä lukiossakaan ysiä huonompaa todistuksessa näkynyt) mutta täysin suorittamatta. Okei oon joskus ratkonu matikantehtäviä mun vanhempien kaa aamuyöllä mut se oli vaan hauskaa. Edelleen tähtään mba-koulutuksessa vitosiin ja kolmonen tympis jo hulluna, mut halu hyvin tekemiseen lähtee itsestä eikä ulkopuolisesta paineesta. Teen täysillä tai en tee ollenkaan.

Rahkamuija (Ei varmistettu)

Sivuaa tätä aihetta, että kilttien tyttöjen pitää huolehtia kaikki kuntoon. Kerran joku kommentoi kuvaan/videoon, jossa oltiin ykköset päällä, että MUN tehtävä olis huolehtia että aviomiehelläni on istuva puku ja kauluspaidan ylänappi kiinni. Mää en tiä naurattaako vai raivostuttaako tämmönen enemmän, mutta ihmetytti kovasti, että joku funtsii että:
a) Se on naisen tehtävä huolehtia miehensä vaatetuksesta ja hävetä pitää, jos on siinä epäonnistunut.
b) Aikuinen mies on kykenemätön itse huolehtimaan siitä.

Juliaihminen
Juliaihminen

Ei helvetti mitä paskaa!!!

Kuvittele tilanne, jossa joku kommentoisi, että "eikö Lauri voisi hankkia tuolle naiselleen vähän kirjavampia leggingsejä". Tuntuu melko utopistiselta. 

Itse en osaa tehdä kravattisolmua, ja tämän luettuani taidanpa pitää huolta siitä, etten opettelekaan!!! :D

OutiKS (Ei varmistettu)

Kiitos Julia jälleen kerran hyvästä postauksesta ja keskustelun herättelystä! En ole onneksi joutunut pitämään poikaystävien elämiä kasassa, mutta tunnistan todellakin kokemuksen siitä, että kaikesta on pakko saada kymppi ja elämänlaatu olisi parempaa jos aina ei tarvitsisi olla paras. Muistan kehuneeni lukiossa, että vitsi kun nyt on rennompaa, kun keskiarvo laski kympistä ysiin (ihan kuin se olis sitten huono.) Kuten paulahelenallakin yllä, myöskään minulla koulu ei vaatinut jäätävää suorittamista, vaan sain kehuja älykkyydestä kun pärjäsin niin hyvin. Kirjoitan nyt graduani ja olen havainnut, että ajatus huonosta arvosanasta aiheuttaa nimenomaan tunteen, että en ole tarpeeksi fiksu. Ei sitä, etten tehnyt tarpeeksi töitä, vaan etten ihmisenä riitä. Sain keväällä neljän vuoden jälkeen ensimmäisen kerran tentistä arvosanaksi 2 ja oli ihan kamalaa. Uskoisin, että kaikilla kympin tytöillä (ja muilla) tulee joskus eteen se päivä kun täydellisyys ei tulekaan ponnistelematta ja mielestäni aikuisena on hirveän vaikea enää alkaa opetella epäonnistumista. Olisi todellakin pitänyt joskus lukiossa saada se kutonen niin nyt osais olla.

paulahelena
ALUAP

Yliopistossa kyllä joo napsu kakkosia ja ykkösiäkin,  mut se oli sinänsä tietonen valinta olla käyttämättä hirveesti aikaa epäkiinnostaviin kursseihin. Mut kyllähän se lukion jälkeen herätti et ahaa jossain pitää nähä vähän vaivaakin arvosanojen eteen :D omaa fiksuuttani en oo kyseenalaistanut koska to be honest, tkk:n/aallon tentit ei monet niinkään mitannu älyä vaan sitä, kuinka paljon jakso päntätä.

huba (Ei varmistettu)

En ole pelastanut poikaystävää, mutta olen pelastanut ystävän. Projekti oli niin kuluttava ja työläs, että vaikka lopputulos olikin "erinomainen", en tiedä jaksanko koskaan enää kannatella jotain toista ihmistä yhtä paljon.

Masentunut ystäväni oli ajautunut useamman kymmenen tuhannen pikavippikierteeseen. Käytin viikon lomastani sotkun selvittämiseen käräjäoikeuden kanssa ja velkaneuvotteluihin kaverini mailiosoitteesta (velka ns. oikeasta pankista vippien maksamiseen). Koska kaverini oli jättänyt opintonsa kesken (töissä opettajana), oli hänen palkkansa niin huono, ettei niistä veloista olisi selvitty ilman valmistumisen tuomaa palkankorotusta.

No eikös siitä sitten gradua kirjoittamaan... Käytännössä ohjasin gradun, ja tein siitä ainakin kolmasosan. Siinä sivussa palautin esseellä suoritettavia kursseja hänen nimissään ja neuvottelin proffien kanssa tutkinnon viimeistelystä etänä. Lopulta ystäväni valmistui, sai palkankorotuksen myötä raha-asiat balanssiin ja se mielenterveyskin alkoi sitten koheta kun salailu rahaongelmista ja tutkinnon suorittamisesta oli takana päin (ystäväni perhe ja muut tutut luulivat hänen valmistuneen jo vuosia sitten).

Nyt tilanne on oikein hyvä, ystäväni masennus on takanapäin, elämänhallinta kunnossa ja ystävyys palautunut normaaliksi. Pahinta koko hommassa oli se, että en tietystikkään voinut kertoa yhteisille tutuillemme mitä oikein puuhaan kun olen/olemme niin kiireisiä, ja sain tosi pikkumaista palautetta siitä että olen ystävääni kohtaan "määräilevä" kun jouduin ottamaan ohjat masentuneen ystäväni koko elämästä. Ylipäätään masentuneen ihmisen tsemppaaminen yhtään mihinkään on ihan helvetin työlästä, ja jos kyseessä on joku älyllinen suoritus tai laskun maksu, on se vieläkin hankalampaa.

KL (Ei varmistettu)

Olen samaa mieltä siitä, että pelastajan viittaa on turha kenenkään harteille pakottaa, ja vaikkapa Granden esimerkki osoittaa hyvin miten vinoutunutta ajatusmallia ihmisillä edelleen on. Totta kai tukea pitää ihmisille antaa kun sitä tarvitaan ja halutaan ottaa vastaan - ihmisestä riippumatta - mutta se on eri asia kuin uhrautuminen.

Tässä "löytäisipä se kivan tytön" jutussa on sellainen liennyttävä puoli jonka itse ymmärrän, että pojilla on (typerän poikaporukoihin pesiintyneet tapakulttuurin vuoksi, joka toivottavasti saadaan ajan myötä muutettua) helpommin vertaisryhmiä joissa esim. opiskelu nähdään negatiivisena. Tyttöystävän löytämisen myötä skarppausta tapahtuu usein ihan itsestään, kun a) halutaan tehdä vaikutus ja tajutaan ettei se tapahdukaan räkimällä asfalttiin ja b) nähdään että maailmassa on muitakin kuin omaan napaansa tuijottavia jäbiä kaupungin kartsalla. Se ei tarkoita, että tyttöystävälle tarvitsisi sälyttää asiasta vastuuta - jos tyyppi ei ota itse itseään niskasta, sitä ei kannata alkaa väkisin nostamaan. Mutta tuo ajatusmalli juontaa ihan empiirisistä ja sinänsä pätevistä havainnoista, vaarallinen harha tulee vaan siitä että naisen tarvitsisi erikseen alkaa vielä fiksaamaan miestä.

Juliaihminen
Juliaihminen

Tuo on ihan totta. Ylipäänsä tuntuu, että tietyssä iässä poikaporukat saattavat pitää sisällään nimenomaan sitä paljon puhuttua toksista maskuliinisuutta, josta on pojille itselleen eniten hallaa. Tähän pieni annos hyvää girl poweria voi tehdä kyllä ihmeitä. Hitto kun näitä rooleja voitaisiin purkaa nopeammin, koska ne ovat aika lailla keinotekoisia.

Toimitus
Toimitus

Kiitos Julia, että herättelit keskustelua tästä tärkeästä aiheesta! <3

T. Toimitus

Kommentoi