Onko pakko jaksaa: Vastuuta kantavat tytöt

naiset tallinnassa.jpg

Yhdeksännellä luokalla seurustelin ”vakavasti” erään pojan kanssa (joka ei siis todellakaan ole nykyinen aviomieheni). Hän kuului niin sanottuihin tupakkapaikkalaisiin eli pahiksiin, joiden porukkaan halusin tietenkin itsekin mukaan. Opportunistina sitten luikertelin tieni niiden tyyppien bileisiin ja puistoryyppyiltoihin poikaystäväni siivellä. Ja raahasin omat kaverit mukanani.

Välitin kuitenkin tästä tyypistä paljon, oikeastaan niin paljon, että kehitin itselleni keskivaikean pleastuspakkomielteen. Itselleni oli yhdeksännellä luokalla ilmiselvää, että menen lukioon (enkä mihin tahansa, vaan Turun parhaimpaan) ja että poikaystävä menee lukioon myös. Ongelmana oli vain se, että tyypin keskiarvo alkoi kutosella, eikä sillä todistuksella päässyt mihinkään lukioon.

Niinpä koko yhdeksännen luokan sparrasin häntä nostamaan numeroita. Luin hänen kanssaan kokeisiin, kuulustelin häneltä läksyjä, tein hänen puolestaan tutkielmia, jotka hän vei opettajalle (olen aika varma, että opettajat tajusivat kyllä, että minä tein nuo pikku lisätyöt). Tein itselleni kokopäivätyön hänen keskiarvonsa nostamisesta. 

naiset tallinnassa2.jpg

Se oli aivan helvetillistä. Oma keskiarvoni nousi 9,9:iin (huomasin, että kun opettaa toiselle epäsäännöllisiä ruotsin verbejä, niitä oppii itsekin aika hyvin). Muistan yhden myöhäisillan, kun olin väsäämässä jotain esitelmää tai tutkielmaa hänelle, ja isäni tuli sanomaan, että mene nukkumaan. Sain ihan kauhean raivarin, nenästäni alkoi vuotaa hillittömästi verta ja aloin itkeä lohduttomasti. En minä pysty eikä minulla ole aikaa nukkua!

Veikkaan, että tuolloin olin lähimpänä uupumista, mitä olen eläessäni ollut. Olin kireä ja stressaantunut, enkä tainnut oikein kunnolla nukkuakaan.

Lilyn toimitus on nostanut tänä syksynä esiin #onkopakkojaksaa-kampanjallaan sen, että nuoret naiset uupuvat yhä useammin työelämässä. Ymmärrän hyvin, ett nuoret naiset uupuvat. Vastuun kantaminen on raskasta, ja moni ottaa vastuuta paitsi itsestään, myös läheisistään. Joskus aivan uupumukseen saakka. En tietenkään ole sitä mieltä, että läheisiä ei pitäisi auttaa tai vastuuta kannattaisi ottaa. Usein vastuun ottaminen on palkitsevaa ja ruokkii kunnianhimoa. Ylipäänsä muiden auttaminen on kilttiä, ja kiltteys on hyvä juttu. 

Mutta vastuun sysääminen sellaisten ihmisten päälle, joille se ei kuulu tai jotka eivät sitä välttämättä jaksa kantaa, on huono homma. Eräs yläkoulun opettajana toimiva ystäväni kuuli kerran opettajanhuoneessa, kun kaksi vanhaa opettajaa päivittelivät erästä hulivilipoikaa, joka vaikutti siltä, ettei hän tule pääsemään seuraavalle luokalle. 

”Tapaisipa hän jonkun kivan tytön, joka laittaisi hänen elämänsä järjestykseen”, toinen sanoi.

Aargh! Juuri näin. Opettajatkin tietävät, että näin se menee, että kivat tytöt tulevat, ja pelastavat pahat pojat. Jo 14-vuotiaat kivat tytöt tuntevat suurta vastuuta ja ottavat poikien huolet kannettavaksi. Ei riitä, että heidän täytyy selvitä omista sotkuistansa ja kriiseistänsä, heidän pitää ratkoa vielä poikien ongelmat. Ja sitten nämä samat kivat tytöt kasvavat kivoiksi naisiksi, ja kantavat muiden murheita ja huolehtivat muiden pärjäämisestä kunnes uupuvat. 

Ei kuulosta hyvältä.

naiset tallinnassa10.jpg

No, mitä sille poikaystävälleni sitten kävi? Hänen keskiarvonsa nousi kutosesta vuodessa yli seiskaan ja hän pääsi kuin pääsikin turkulaiseen lukioon (ei kuitenkaan samaan kuin mihin itse menin). Siellä hän tapasi jonkun hauskan tytön, johon hän aika nopeasti ihastui ja me erosimme. Myöhemmin hän lopetti koko lukion kesken ja meni ammattikouluun, minne hän alun alkaenkin olisi halunnut mennä. Oma kummallinen pakkomielteeni ei siis ollut kenellekään hyödyksi.

Olin kuitenkin tuosta erosta aivan älyttämän helpottunut, ja koko ensimmäinen lukiovuosi tuntui hirmu helpolta ja kevyeltä, kun sai miettiä vain omia läksyjä ja omia huolia. Siitä lähtien olen visusti yrittänyt olla pelastamatta ketään, mutta aika ajoin toki pelastusvietti iskee. Silloin pitää muistaa olla ensisijaisen kiva nainen itselleen

 

Oletteko koskaan ryhtyneet ”pelastamaan” ketään?

 

Kuvat: Jostain syystä en ole päätynyt koskaan pelastamaan naisia, sen sijaan naisten seura pelastaa usein minut.

 

 

Lue myös:

Älä erikoistu vaipanvaihtoon

Aina voi luovuttaa

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Kommentit (20)
  1. Vauvantaisin
    9.9.2018, 07:26

    Tein yläasteella ja lukiossa päivittäin läksyjä klo 18-01:20, eli ihan liian paljon. Yritin pelastaa sillä perheen miespuoliset rahahuolilta. Oli aivan pakko pystyä turvaamaan oma tulevaisuus, ettei aikuisen tarvitsisi enää kustantaa elämistäni. Koulumenestyksellä sain itselleni stipendejä ja muuta, jolla pystyi kustantamaan lukio-opintoja, eikä VANHEMMAN tarvinnut maksaa koulukirjoistani niin paljon.

    Paskinta koko jutussa on se, että minun stressaavassa ahkeroinnissa ei ehkä nähty mitään pahaa, vaan pelkkää hyvää. Koska aikanaan pakon edessä myös isä oli 16-vuotiaana joutunut ihan samaan asemaan: joutunut pakkoraossa ottamaan vastuun lapsuudenperheensä taloudellisesta selviämisestä. Näistä kokemuksista johtuen kotona oli aina tunne taloudellista ahdingosta, vaikka tilanne ei oikeasti ollut niin paha. Tunnistan hyvin sen, kun kerroit joskus huolestuneesi jos sisaruksesi halusivat liian kalliit jäätelöt. Se tunne, että ollaan tiukilla, voi olla oikeaa niukkuutta suurempi.

    Minäkään en ole koskaan sen jälkeen ollut niin stressaantunut. Teinien aivoja on ihan oikeasti suojeltava loppuunpalamiselta, ja heidän täytyy saada nukkua tarpeeksi.

    1. Kuulostaa tosi stressaavilta ja raskailta ajoilta, olen pahoillani noista kokemuksistasi 🙁

      Mä jotenkin kanssa ylisuoritin elämääni big time yläkouluiässä. Lukiossa tärkein oppi ehkä oli se, että välillä voi saada kokeesta kutosia, ja se on täysin ok, jopa enemmän kuin ok. (Vaikka ensimmäisen kutosen saatuani pitkästä matikasta itkin vuolaasti koulun käytävällä – hieno homma.)

      Olen miettinyt, että kouluvuodet olisivat saattaneet olla mukavampia ja leppoisampia, jos mun ei olisi ollut pakko saada joka ikisestä fokin kotitalouden kokeesta kymppiä. Onneksi opin tästä pois ajoissa ja nykyään menen yllättävän useinkin niin, että perälauta vähän vuotaa. Olen myös huomannut, että tällä konstilla menestyy paljon helpommin, sillä niin uskaltaa yrittää kaikenlaista uutta, kun ei tarvitse pelkää, että mokailee. Ja kuten toistelen: Aina voi luovuttaa.

  2. Yksi Äiti Teresa -syndroomasta kärsivä täällä hei. Jostain syystä tunnen vetoa miehiin, joilla on jotain ongelmia. Ei ehkä niinkään pahiksiin, mutta ihmisiin joilla on ollut ongelmia esim. perheissään ja tästä johtuen tunne/henkisen puolen ongelmia. Suhteessa yritän kaikin tavoin parantaa toista ja uhraudun monissa asioissa toisen puolesta, kun hänellä on ollut niin vaikeaa. Lopputuloksena ensimmäinen parisuhteeni päättyi siihen, etten kertakaikkiaan vaan jaksanut enää ajatella kaikessa ensin toisen parasta. Sen jälkeen olen oppinut tasapainoa ja omien tarpeiden ilmaisua, mutta yhä edelleen osoitan välittämistä tekemällä asioita toisen puolesta. Äiti Teresa -syndrooma tekee siis minusta curling-tyttöystävän 😀

    1. Joo! Mä veikkaan, että jos on yhtään taipuvainen pelastelemiseen, niin vaatii ainakin yhden Äiti Teresa -kokemuksen, ennen kuin tajuaa, että muita ihmisiä ei voi pelastaa.

      Nykyään ajattelen, että ainoa, kenen ”pelastamisesta” olisin ihan aidosti vastuusta, on oma lapseni. Hänelle koen olevani velvollinen, koska minä hänet tähän maailmaan järjestin. Toivottavasti tyypistä tulee sellainen, ettei sitä tarvitse mitenkään pelastella. Pitää yrittää hoitaa hommansa hyvin 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *