Onko pakko katsoa surullisia elokuvia?

lilja forever.jpg

Mulla on ongelma. Mä en enää jaksa katsoa elokuvia, joista tulee paha mieli. Tai edes sellaisia, joissa piilee riski siihen, että niistä jää surullinen olo. Tai oikeastaan mä en ole lähiaikoina halunnut katsoa mitään, mikä kertoo hirveistä ihmiskohtaloista tai edes sellaisia, missä on ankea tunnelma.

Ajatuskin jonkun Lila 4-everin tai Elämäni ilman minua -elokuvan näkemisestä tuntuu tällä hetkellä kammottavalta.

Ensinnäkin, elämä tuntuu (etenkin nyt syksyllä) muutenkin jo tarpeeksi raskaalta ilman, että joku heittää sammiollisen surua mun naamalleni elokuvan muodossa. Toiseksi, nykyään mä tiedostan paljon paremmin kuin nuorena, että vaikka elokuva olisi kuinka fiktiota, niin on hyvin todennäköistä, että juuri sellaisia kamalia asioita tapahtuu maailmassa joka päivä. Ja elokuva vain muistuttaa siitä. Kolmanneksi, mä en ole ollut viimeiseen vuoteen halukas katsomaan mitään ”vaikeaa” tai sellaista, joka ”laittaisi ajattelemaan”. Mua laiskottaa henkisesti. Mä haluan vain jotain hyvänmielen huttua, pelkkää Gilmoren tyttöä tai sitten jotain sen verran ”aivotonta”, ettei siitä jää palaa kurkkuun (tyyliin Bondit tai Sorjonen). Mä haluan, että mulle jää leffasta tai sarjasta kevyt ja mukava olo.

 

Enkä ole ainoa. Juteltiin viime viikonloppuna pitkään sitä, onko ihminen ”velvoitettu” katsomaan elokuvia, joista tulee paha mieli. Tai lukemaan kirjoja, joista tulee hirveä olo.

Ja no, tultiin kyllä siihen lopputulokseen, että periaatteessa on.

Tai no, ei tietenkään velvoitettu. Ei kulttuuria tarvitse sillä lailla suorittaa kuin vaikka uutisia. Mutta kyllä sitä aikamoiseen umpioon itsensä ajaa, jos ruudulla pyörii pelkästään Sinkkuelämää vuodesta toiseen.

Juuri ne elokuvat, joissa tapahtuu jotain tunteita nostattavaa, ovat yleensä myös niitä, jotka laittavat aivoihin uutta inputtia. En sano, että olisi välttämätöntä katsoa mitään pohjamutia kaivelevaa kuvausta isänsä jatkuvasti raiskaamasta teinitytöstä, mutta perus-Hollywood-tuuba jää harvoin pyörimään mieleen päiviksi. Siitä ei saa uusia ideoita tai anna kiinnostavia tapoja katsoa maailmaa. Aivot tuulettuvat, kun niihin tulee jotain uutta ajateltavaa minän ja minun arjen (ja vauvan) lisäksi.

Lisäksi juuri fiktiota katsomalla ja lukemalla ihminen oppii empatiaa. Tällaisiakin ihmiskohtaloita on, näinkin ihmiset elävät ja tuntevat. Elokuvat saavat mut ymmärtämään ihmisten tekoja ja niiden motiiveja paremmin. Hemmetti sentään, Clint Eastwoodin Hiljaiset sillat -elokuva muutti mun käsityksen pettämisestä (nykyään pidän sitä tietyissä tapauksissa hyväksyttynä, mutta tästä joskus myöhemmin).

Ja kuuluvathan tietyt elokuvat yleissivistykseenkin. Sitä menettäisi niin paljon intertekstuaalisia viittauksia (ja parodian kohteita), jos alkaisi pysytellä vain hömpässä.

 

Mutta toisaalta, kuten sanoin, kulttuuria ei tarvitse suorittaa. Siksi olen ajatellut, että voi olla kausi, jolloin katson vain hyvänmielen horinaa (ja tietty kauHHua). Just nyt mä en jaksa mitään sen suurempia ajatuksia herättävää. Etenkin nyt, kun vavvelo tekee hampaita ja päivisin ramasoo, keskittyminen ei pysy kasassa. Siksi haluan vain hyvää mieltä ja pumpuliin käpertymistä.

Tulee vielä aika, jolloin Lars von Trier tai Susanne Bier palaavat meikkiksen ohjelmistoon. Mutta tänä vuonna mun taas hukuttaa huttuun, kiitosta vain!

 

Mitä mieltä olette: pitääkö ihmisen katsoa välillä elokuvia, joista jää kamala olo?

 

Kuva: Lilja 4-ever (2002) / Filmikamari

 

Lue myös:

Tietämättömyys lisää tuskaa – miksi uutisia on pakko seurata?

 

 

 

Kommentit (24)
  1. Lisäksi juuri fiktiota katsomalla ja lukemalla ihminen oppii empatiaa. Tällaisiakin ihmiskohtaloita on, näinkin ihmiset elävät ja tuntevat. Elokuvat saavat mut ymmärtämään ihmisten tekoja ja niiden motiiveja paremmin. 

    Tää on NIIN totta! Siks musta pitäiskin katsoa myös muuta kun hyvänmielenhömppää, mut juuri nyt en itse(kään) pysty. Mulla menee myös vähän niin, että jos oon tositosi surullinen, saatan katsoa jonkun ihan kauheen leffan, ajatuksella: Bring it on, vellotaan nyt kaikki tuskat kerralla 😀

    1. Totta! Toi Elämäni ilman minua on kyllä huikea itkuleffa. Se on periaatteessa positiivinen ja förauhallinen ja siksi niin kaunis. Tasan puolessavälissä leffaa aukeaa hanat ja sitten itken kaiken surullisen ja kamalan pois itsestäni. Todellista terapiaa!

  2. Mä en kestä onnettomia taideleffoja tai edes mitään perusdraamaa, leffat on mulle puhtaasti hyvänmielenjuttu ja katon vaan scifiä ja actionkomedioita ja muuta hömppää. Ja liikutun jo niistäkin 😀 kirjoissa sit taas mua kiehtoo nimenomaan rankemmat tarinat ja ihmiskohtalot, vollotan mä niissäkin mut niissä se jotenkin kuuluu asiaan. Ja toki omalla mielikuvituksella pystyy säätämään kokemusta ku taas leffassa homma vyöryy päälle. En mä ees tiedä mikä se ratkaseva ero näissä mulle on mut synkkä leffa on mun mielestä inhottavaa ajanhukkaa kun taas kirjoissa melkein toisinpäin. Tai kyl kirjoissakin edes jollain tavalla onnellinen loppu olis suotava.

    mun mielestä kellään ei oo kulttuurin kuluttamisen (leffa on muuten mulle ennemminkin viihdettä kuin kulttuuria, siinä ehkä yks ero) suhteen mitään velvollisuuksia mut kyllähän se maailmaa avartaa, jos jotain kautta tutustuu erilaisiin ihmiskohtaloihin.

    1. Joo, musta tuntuu että oon tullut tässä iän myötä herkemmäksi elokuvan katsojaksi. Siksi oon onnellinen, että olen nuorempana katsellut paljon klassikko-pahanmielen elokuvia.

      Kirjoissa taas on se huono, että niiden tunnelmaan uppoaa niin syvälle, ja ne kestää pidempään kuin leffat, niin sitten surullisten kirjojen kohdalla syvissä vesissä tulee piehtaroitua vähän enemmänkin.

      1. Toi on kyllä totta! Mut ehkä mulle sopii sit paremmin sellanen hidas piehtarointi ku kertavollotus 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *