Onko työhäpeä tuttu ilmiö?

IMG_0101.JPG

Jaoin 20-vuotiaana Metro-lehtiä Turun kauppatorilla. Toivoin kovasti, ettei kukaan tuttu kävelisi aamuruuhkassa ohi, ja jos näin kävi, en todellakaan mennyt tunkemaan lehteä tälle vaan katsoin visusti muualle. Jotenkin se homma hävetti. En osaa suuremmin oikein analysoida edes miksi. Ehkä ajattelin, että Metro-lehti ärsyttää ihmisiä? Toisaalta moni otti sen ihan tyytyväisenä vastaan. Tai ylipäänsä tuntui ikävältä häiritä ohikulkevia ihmisiä.

No, pestiä kesti lyhyen ajan, eikä tämä nyt ollut mitenkään erityisen dramaatinen tarina. Saan kuitenkin kiinni siitä, mitä tarkoittaa työhäpeä. Siis se, että häpeää jollain tasolla sitä, mitä tekee työkseen.

Etenkin nykyään, kun oma identiteetti ja työ sotketaan niin vahvasti yhteen, työhäpeä saattaa olla aika yleistäkin.Häpeästä ei kuitenkaan juurikaan puhuta, sillä usein häpeän tunne on tabu.

Jos järjellä ajattelee, niin Metro-lehtien jakaminen on ihan perushommaa, ei siinä ole mitään hävettävää. Eikä ylipäänsä työn tekemisessä. Mutta silti jotenkin sitä saattaa vähän tuntea noloutta tekemästään työstä.

Harvoin ihmiset kuitenkaan ajattelevat, että onpa tuolla ihmisellä nolo työ. Itselle ei tule yhtäkään duunia mieleen, jota pitäisi mielestäni hävetä.

IMG_0100.JPG

Miksi puhun tästä nyt? No siksi, että minuun otti yhteyttä ohjauksen opiskelija ​Maija Mustonen Itä-Suomen yliopistosta. Hän on tekemässä graduaan työhäpeästä, ja kaipaa siihen kokemuksia. Koska rakastan tiedettä ja yliopistoa (ja ihmisiä, jotka ovat minulle mukavia), niin halusin tietenkin auttaa häntä aineiston keräämisessä.

Niinpä pyydänkin: Jos olet joskus hävennyt työtäsi, niin klikkaa tänne ja kerro kokemuksistasi.
Ja saa tähän kommentteihinkin kertoa kokemuksista työhäpeästä:

Oletko kokenut sitä ja jos, niin miksi?

(Mutta ennen kaikkea: osallistu Maijan tutkimukseen, uskon että siitä syntyy kiinnostavaa settiä!)

Kuvat: Viimeisimmältä työhuoneeltani, jossa en kokenut varsinaista työhäpeää, mutta häpesin itseäni muuten vain (esimerkiksi silloin, kun katsoin kaksi tuntia Samuli Edelmannin musiikkivideoita putkeen enkä tehnyt töitäni).

Kommentit (31)
  1. Kävin heti vastaamassa sillä samastuin tähän teemaan vahvasti. vastavalmistuneena häpesin ensin sitä, etten saanut heti mielenkiintoista työtä (kaikki muut tuntuivat paahtavan jossain mega-asiantuntijatyössä konsulttifirmoissa) vaan tein itse aspa-työtä ja tuskailin, saanko ikinä mielenkiintoista tytä. Sen jälkeen tein avustavia hommia vielä, jolloin häpeä vähän helpotti, mutta silloinkin yhä hävetti tylsän ja byrokraattisen kuuluinen työni. Tästä jäi häpeän tunne vielä kyllä päälle pidemmäksi aikaa, ja vasta aivan viime vuosina olen tajunnut mitä kaikkea osaankaan ja uskaltanut hakeutua yhä haastavimpiin hommiin ja projekteihin! Generalistina oman osaamisen tunnistaminen on kyllä muutenkin vaikeaa, ainakin itselleni. Onneksi esim. oma nykyinen esimieheni on hyvin auttanut tunnistamaan omia vahvuuksia ja kannustanut hakemaan uusia haastavimpia pestejä. 🙂

    1. Hei sulla on ihana esimies! Mulla on kanssa samanlaisia kokemuksia: Olin tosi pitkään samassa lehtitalossa töissä (kahdeksan vuotta) ja aloin jossain vaiheessa tuntea, että ”täällä minä vain olen samassa paikassa ja muut tekevät vaikka mitä hurjia juttuja ja minä olen jämähtänyt”. Itse asiassa silloinkin koin jonkinlaista työhäpeää.

      Kerran kuitenkin esihenkilöni sanoi, että btw tajuatko kuinka paljon olet oppinut ja kehittynyt täällä, kun olet ollut mukana suunnittelemassa alusta loppuun monissa verkkouudistuksissa jne. että sekin on arvokasta kokemusta, että on samassa paikassa pitkään ja näkee kehityksen. Sen keskustelun jälkeen oli ihan erilainen fiilis tehdä niitä hommia.

      Eli juu, generalistien johtaminen on omanlaista hommaa, mutta hyvät johtajat saavat kyllä heistä paljon irti!

      (Nonni, lähti itselläkin paasausmopo ajelemaan.)

  2. Kävin myös vastaamassa, ja paasasin sinne aivan kiehumispisteeseen asti, enkä meinaa vieläkään rauhoittua :D.

    Itse olen valmistunut filosofian maisteriksi jouluna 2015, ja aika loivasti on tämä ura noussut. Siksi myös risoo tämä kulttuuri, että työ=minä. Yritän monesti saada työni kuulostamaan hienommalta kuin se onkaan, eikä paljon kiinnosta keskutella toisten ihmisten hienoista uratarinoista….Ja monesti tulee myös seliteltyä, että ura ei ole itselle tärkeää, ja haluan vain panostaa perheeseen, vaikka oikeasti haluan kyllä sen asteen pari hienomman työpaikankin.

    Ja itsellä siis suurin häpeän aihe on se, että työni ja palkkani ei vastaa koulutustani.

    1. Kyllä! Olen huomannut, että aina kun koen epävarmuutta, alan selitellä. Siitä ei meinaa tulla loppua. Sitten kun on tyytyväinen elämäänsä, en jaksa raportoida kenellekään, mitä työhöni kuuluu tai horista siitä, miten ”työ ei ole koko elämäni vaan satsaan perheeseen” jne. blaa blaa.

      Ja nämä menee kausittain, välillä selittely vahvasti pinnalla, tällä hetkellä ONNEKSI olen ihan että olen onnellinen äitiyslomalainen byeeee.

    2. Mua ahdistaa tämä työ=minä, joka tekee esim. kuulumisten vaihdosta tietyissä porukoissa tosi vaikeaa. Osa porukasta suunnilleen pelastaa maailmaa päivätöissään ja tietysti saavatkin olla siitä innoissaan. Mutta samaan aikaan näen, että ne kampaaja ja kaupan kassa ovat ihan hiljaa vaikka tiedän heidän olevan omassa hommassaan ihan hemmetin päteviä.

      Sitten luin instagramista ihan parhaan small talk -vinkin. Sen sijaan että toiselta kysyisi duuneista, kysyykin: ”mistä olet nyt innoissasi?”Jolloin toinen voi kertoa miten ovat duunissa onnistuneet vähentämään aavikoitumista, miten vauva oppi juuri päristelemään tai miten suuren vaikutuksen uusin Murakami teki.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *