Onneksi lapsella on hyvä isä

Juliaihminen

Tämä on ollut älyttömän siisti syksy: olen päässyt tekemään töissä kaikkea sellaista, mistä olen haaveillut pitkään. Samaan aikaan tämä on ollut myös hirveän raskas syksy. Teen edelleen nelipäiväistä viikkoa, mutta tällä työmäärällä se tarkoittaa myös sitä, että teen usein myös neliöistä viikkoa. Hommia on niin paljon, että niitä on pakko tehdä sen jälkeen, kun Alppu nukkuu, ja hyvin usein myös viikonloppuisin. 

Tämä on tietenkin täysin omaa valintaa, mutta silti uuvuttaa ja odotan joulua jo aika kovasti (aion reteästi pitää kahden viikon loman). Koska työt luovat paineita, olen ollut väsynyt ja stressaantunut kotona. Tämän lisäksi Alpulla on ihan kunnon uhmaikä meneillään (ei mikään poikkeuksellisen infernaalinen, mutta semmonen perus että vaikkapa ulos lähteminen tuntuu samanlaiselta urakalta kuin Frdodosta sormuksen roudaaminen sinne vuoristoon). Minulla on siis pinna alkanut lyhentymään. Se on jäätävää, koska useimmiten kyse on omista stresseistä eikä niinkään lapsen toilailuista. Olen tähän mennessä omahyväisesti pitänyt itseäni erinomaisena äitinä, mutta tänä syksynä tunne omasta erinomaisuudesta rakoillut. En niinkään huuda lapselle, vaan muutun apaattiseksi pasikaiseksi, mikä saattaa olla vielä inhottavampaa kuin tiuskiminen. Kun lapsi ei suostu siihen, että puen sille ulkohousuja, jään istumaan eteisen penkille ja katson tyhjyyteen välinpitämättömyyden vallassa. Hetken päästä maanittelen lakonisesti, että lapsi voisi suostua tulemaan puettavaksi. 

Yksi päivä Alppu tokaisi: "Minä en jaksa enää." Pikku pisto tuntui syömessä, mistäköhän se on tommosen lauseen oppinut?

Näinä hetkinä lohduttaudun sillä, että lapsella tosiaan on tosi hyvä isä. Tikiin voi luottaa siinä, että se ajattelee aina Alpun parasta, jaksaa kieltää sitä silloin kun minä olen jo täysin kanveesissa ja ottaa hommat hoitoon sellaisina hetkinä, kun minä olen täysin luovuttanut tilanteen suhteen. Tiki on ottanut nyt syksyllä enemmän hoitovastuuta, mikä on mahdollistanut kaikkia iltahommien tekemisiä. Hän ei ole onneksi mikään pikku apuri, vaan yhtä vahva vanhempi kuin minäkin. 

Tähän mennessä Alppu on ollut aika äidin poika. Edes puoli vuotta Tikin kanssa himassa ei muuttanut tätä. Minä olen ollut sille ykkönen koko ajan, ja se on ollut vähän raskastakin. Nyt hommat on kuitenkin muutoksessa. Tällä viikolla Tiki oli työmatkalla Kööpenhaminassa, kun illalla Alppu alkoi itkeä aika lohduttomasti, että hän haluaa itin tyliin. Tiki tuli yöllä kotiin, ja aamulla yritin antaa sen nukkua vähän pidempään. Alppu olisi kuitenkin kovasti halunnut herättää itin, joten sanoin sille, että saa käydä antamassa halauksen ja pusun, mutta ei saa herättää. 

Myöhemmin Tiki laittoi viestiä, miten suloista oli ollut, kun Alppu tomerana oli marssinut halaamaan häntä ja poistunut huoneesta tämän jälkeen.

Maailman hellyyttävimpiä näkyjä on, kun Alppu ja Tiki puuhastelevat jotain yhdessä. Joskus on vain kiva katsella vierestä, kun pojat lukevat, leikkivät tai keskustelevat jostain. On helpottavaa, kun ei aina tarvitse osallistua tai olla mitenkään vastuussa. Joskus sivusta seuraajana voi jopa fiilistellä omaa lasta enemmän kuin olemalla täysillä mukana siinä hetkessä. 

Ennen kaikkea on helpottavaa tietää, että vaikka itse vähän feilailen ja parannettavaa todellakin olisi, niin Alpulla on kuitenkin aina jompikumpi vanhemmista tolkuissaan ja ottamassa vetovuoroa niinä hetkinä, kun toinen ei jaksa. Tämä on valtava etuoikeus, sillä tilanne antaa mulle luvan olla välillä vähän heikko. Nimittäin silloin, kun olen vain kahdestaan Alpun kanssa, ei ole saumaa millekään totaaliromahdukselle, silloin on vain painettava. Kaikilla vanhemmilla soisi olevan joku toinen (tai muutama muu) aikuinen, joka antaa niille luvan olla heikkoja välillä. Sillä ei ole niin väliä, onko kyse puolisosta, ystävästä tai vaikka omasta vanhemmasta, mutta tuntuu tärkeältä tietää, ettei itse tarvitse olla aina sataprosenttisesti vastuussa.

Tänään vietän isänpäivää ja kiitän Tikiä valtavasti siiitä, että se on niin hyvä isä tuolle meidän pikkuiselle. Ja samalla turvaa ja ymmärrystä antava ihminen minulle.

 

 

Lue myös:

Kolmestaan on hyvä

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Kommentit

Äbä (Ei varmistettu)

Olen viritellyt tällä viikolla keskustelua aiheesta toksinen feminiinisyys, jonka vastakohta on tämä kirjoitus ja siksi nostan teemaa nyt esiin täällä. Se on mielestäni vanhemmuudessa sitä, että äiti ei luota isän arvostelukykyyn, vaan alistaa miehen apuriksi. On myös palkitsevaa olla aina se tärkein vanhempi, jolla on valta päätöksistä. Ja on palkitsevaa uhriutua siitä, kuinka kantaa kaiken vastuun eikä mies ymmärrä taakan suuruutta.

Toksista feminiinisyyttä on myös se, että ei rohkene hakea vaativia työpaikkoja jättäytyy taka-alalle, koska keski-ikäisten työyhteisöissä ei siedetä naisilta samaa käytöstä kuin miehiltä. Usein naiset ovat ne, jotka eivät siedä, koska alfaurosta voidaan naureskella selän takana hyväntahtoisesti mutta hallitseva ja mielipiteensä ilmaiseva nainen ei ole sisko, vaan akka.

Mietin siis, avautuisiko feminismi niille ”sorretuille valkoisille heteromiehille” paremmin, jos puhuttaisiin toksisen maskuliinisuuden rinnalla myös feminiinisyydestä?

Juliaihminen
Juliaihminen

Totta kai on kivointa olla se tärkein ja korvaamattomin. Mutta se on kyllä ison luokan omaan jalkaan ampumista, josta kärsii itse eniten, mutta myös lapsi ja lapsen toinen vanhempi. Olen huomannut, että kulttuuriset paineet sysäävät meitä tiettyyn muottiin, ja vaatii nimenomaan tahdonvoimaa ja taistelua päästä sieltä pois, etenkin kun periaatteessa on kiva olla aina se, jolta lapsi hakee lohdutusta ja jota se tulee ensimmäisenä halaamaan. 

Nämä normit on pakko räjäyttää, jotta ihmisen elon ei tarvitsisi olla semmosta hemmetinmoista kamppailua ihan perus arjessa!

Vierailija (Ei varmistettu)

Olen oman vanhemmuuden myötä ymmärtänyt, miten valtavan iso asia on, että lapsella on kaksi osallistuvaa, tasavahvaa vanhempaa. Elämä ja olosuhteet ovat mitä ovat eikä ikinä mikään ole täysin optimitilassa, mutta ainakin omasta vanhemmuudestani käsin tarkasteltuna on jättimäisen suuri etuoikeus lapselle että meitä on kaksi rakastamassa ja huoltamassa. Kun toinen väsyy, toinen jatkaa, kun toinen vie puistoon, toinen saa levätä jne. Jos olisin yksin vanhempana, olisin niin paljon huonompi vanhempi, ihan väistämättä. Käytännön asioiden ja arjen voimien lisäksi lapselle eduksi toki myös lienee kahden ihmisen elämänkokemuksen ja persoonien erilaisuus, joista voi saada eri asioita. Toki muutkin läheiset aikuiset voivat olla hyvin tärkeitä lapselle, mutta ainakin näin äidin näkökulmasta vain toinen vanhempi on se, joka voi päästää minut ajoittain kokonaan "vapaalle" vastuusta ja huolesta ja tasavahvana jakaa kasvatuksen taakan (joka muuten tuntuu taakalta 2,5-vuotiaan kanssa).

Juliaihminen
Juliaihminen

Olen samaa mieltä, että lapselle on eduksi nimenomaan tuo, että hän aidosti tutustuu moneen aikuiseen, heidän elämänkokemukseen, persoonaan ja tapaan olla heidän kanssaan. Tästä syystä toivoisin itse esimerkiksi, että omalla lapsellani olisi vielä kahta vanhempaa enemmän aikuisia ihmissuhteita. Olenkin alkanut yhä enemmän harmitella, että äitini asuu eri kaupungissa, ja isälläni on omia pieniä lapsia, joten sellaista viikottaista näkemistä/hoitoapua on täysin mahdotonta järjestää. Yhdellä kaverillani (joka sattuu olemaan yksinhuoltaja) vanhemmat asuvat samassa kaupungissa ja hänen lapsensa käy heillä joka viikko. Siinä lapsi saa äitinsä lisäksi kaksi muuta täyspainoista ihmissuhdetta ja näkee tavan olla toisessa kodissa. Se näyttää toimivan todella hyvin. 

Tiia S (Ei varmistettu)

Ihana kirjoitus. Voin onneksi olla kiitollinen samoista asioista. Tuo miehen ja lapsen touhujen seuraaminen sivusta on parasta!

Juliaihminen
Juliaihminen

Kiitos! <3 Niiden touhujen seurailu on kyllä aivan sellaista sydän sulaa menoa!

Vierailija (Ei varmistettu)

Ah, uloslähtö niin kyllä välillä vastaa koko sormusreissua! Ja tuolla ulkona näyttää ihan Mordorilta myös, mikä lisää sitä nautintoa!

Juliaihminen
Juliaihminen

Todellakin! Onneksi lapsi sentään on niin my precioussss, ettei sitä tule tiputtaneeksi jyrkänteeltä sykkivään laavaan, vaikka hetkittäin vähän tekisi mieli...

Piksun maailma

Itse vedin yh:nä ensimmäiset 3,5-vuotta, sitten kun sain rinnalle miehen joka halusi sen isän pestin (ja ansaitsi sen myös) romahdin ihan totaalisesti. Nyt 6,5-vuotta myöhemmin on ihanaa kun saa romahtaa vaan vähäsen kerralla, sillon kun sen tarvii, ja toinen ottaa kopin esiteinin kuriin laittamisesta. <3

Juliaihminen
Juliaihminen

Voin hyvin kuvitella! Ihanaa että sait romahtaa - ja saat edelleen silloin tällöin. Se on tosi tärkeä tunne, ettei kaikki vastuu ole 100 % itsellään.

Kommentoi