Päiväkodin sydäntäsärkevät aamuitkut

brahen puistossa.jpg

Oi voi. Kerroin aiemmin, että päiväkoti on lähtenyt hyvin käyntiin. Niinhän se onkin. Mutta ne kutka seuraavat  mun insta storyä, tietävät, että nyt jo kuukauden verran aina, kun vien Alppusen päiväkotiin, se jää sinne itkemään. Todella sydäntäsärkevää itkua. Huuli väpättää ja silmät anoo, että äiti älä mene. 

On niin karmeaa jättää pikkuinen itkemään, täysin luonnonvastaista toimintaa. Päiväkodin tyypit kuitenkin sanovat, että Alppunen tyyntyy nopeasti mun lähdön jälkeen. Luovutan Alpun aina jonkun syliin, jossa se saa olla niin pitkään, että se tyyntyy. Esimerkiksi toissapäivänä Alppu oli alkanut huudella: ”Äiti jee! Äiti jee!” Päikkyläiset olivat yhtyneet tähän huutoon, ja lopulta Alppu oli taas iloinen itsensä.

Tosin on myös päiviä, jolloin se on kuulemma vähän ollut surkeana aamupäivän ennen päikkäreitä. Iltapäivät se on onneksi aina tyytyväinen elämäänsä, mutta nuo aamut saattavat olla vähän raskaita.

On muuten maailman ihaninta, että ne ovat listanneet aina semmoseen sarakkeeseen joka päivä, mitä Alppu on touhunnut, paljonko se on nukkunut ja syönyt, kenen kanssa se on leikkinyt ja mistä se on innostunut tai onko jokin surettanut. Rakastan yli kaiken niitä selontekoja, joita henkilökunnalla on aina aikaa antaa, kun haen Alppusen. 

brahen puistossa2.jpg

Mun ystäväni Kerttu, joka on töissä päiväkodissa, sanoi jo ennen päikyn alkamista, että on tosi tärkeää lähteä silloin, kun aikoo. Ei saa jäädä siihen hillumaan tai pahimmillaan kääntyä ovelta takaisin ottamaan lapsi uudestaan syliin. Tästä lapselle tulee sellainen olo, että on hänen vastuullaan, jääkö äiti vai ei. Ikään kuin itkun volyymillä voisi vaikuttaa äidin toimintaan. Vastuu on liian painava, ja se vain stressaa lasta.

Näin mä olen tämän kuukauden toiminutkin. Mutta hitto että se on raskasta! Tuntuu luonnottomalta vain lähteä vetämään, kun kuulee vielä eteisessä toisen lohduttoman itkun. On niin selkäytimestä tottunut pitämään lapsosta sylissä niin pitkään, että kaikki on taas kunnossa. 

Tällä viikolla aloin jo kyseenalaistaa koko periaatetta, ja kyselinkin ihmisiltä, pitäisikö sittenkin jäädä lohduttelemaan lapsosta? Kaikki sanoivat kategorisesti: EI TODELLAKAAN PITÄISI. No, mä uskon itseäni kokeneempia vanhempia ja päikkyammattilaisia. Ei kai tässä muu auta.

brahen puistossa3.jpg

Mutta kyllä tässä vähän miettii, että koska tuo pikkuinen tottuu sinne päiväkotiin jäämiseen. Meneekö siinä vuosia? Itkeekö se vielä silloinkin, kun saatan hänet armeijaan? (No ei tietenkään, 2030-luvulla ei ole enää niin aikansa eläneitä instituutioita kuin armeija nykymuodossa. Hehehehe.)

Ei mutta oikeasti. Kaipaan vähän lohtua ja tsemppiä tilanteeseen. 

 

Milloin teidän lapsoset ovat tottuneet jäämään päiväkotiin? Onko mitään kikkoja?

 

Lue myös:

Päiväkodin kaksi ensimmäistä viikkoa

 

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Kommentit (13)
  1. Meillä tyttö tottui aika nopeasti päiväkotielämään. Alussa tuli tietenkin itkuja, mutta lapsi pääsi aina päiväkodin aikuisen syliin, vanhempi kertoi että lähtee nyt töihin ja kuka tulee hakemaan. Aluksi haimme hänet aina välipalan jälkeen, joten oli helppo sanoa että välipalan syönnin jälkeen tullaan. Lapsi tuntui ymmärtävän homman jujun, vaikka olikin alle 2v. Ikinä ei jääty vitkuttelemaan tai vilkuttelemaan ikkunan läpi. Lapselle oli selkeästi tosi tärkeää se, että hänelle kerrotaan kuka hakee. Joskus harvoin kun se ei-luvattu vanhempi tulikin hakemaan saattoi lapsi olla aika kiukkuinen.

    Tämän lisäksi aamuja helpotti huomattavasti se, että isä vei lapsen hoitoon ja minä hain. Tyttö oli tosi kiinni minussa ja tilanteet joissa minä poistuin paikalta olivat hänelle vaikeampia. Isälle sanottiin reippaasti heipat, mutta äidissä roikuttiin kuin hengenhädässä ja huuto oli myös sen mukaista.

    Nyt tyttö on ollut reilun vuoden päiväkotilainen ja aamuitkut ovat muisto vain. Päiväkotiin mennään mielellään ja muut lapset ja päiväkodin aikuiset ovat tärkeitä. Kyllä se siitä voitoksi kääntyy jossain vaiheessa.

  2. Mahtavia neuvoja oot saanut 🙂 

    Ja jotkut ihmiset on herkempiä kun toiset. Sellaset ihmiset saattaa käydä kuusi vuotta päiväkotia, josta heidät jokaikinensiunaamanpäivä haetaan kotiin, ja silti itku tulee aamulla erotessa. Eikä se haittaa, kun loppupäivä sujuu iloisissa merkeissä. 

    Ne saattaa olla niitä tyypejä jotka katselee videoita pelastetuista kissanpennuista ja itkee tirauttaa pikkaisen vaikka vuosia on jo takana monta kymmentä.

    *saattaa sisältää omakohtaisia kokemuksia 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *