Piheilyn säännöt

jurmo.jpg

jurmo_.jpg

jurmo--.jpg

Oikeastaan elämän parhaat asiat, kuten ystävyys, perhe, rakkaus tai vaikka luonto, ovat ilmaisia. 
Nämä kuvat ovat kesältä 2014 yhdestä mun lempipaikasta maailmassa, Jurmosta.

 

Lilyssä on puhuttu lähiaikoina rahasta. Mirvaannamaria kirjoitti siitä, miten raha ei tuo onnea ja Minja taas siitä, että kylläpä tuo. Itse olen sitä mieltä, että raha todellakin tuo onnea. Ja mikä omituisinta, mulle onnea tuo rahan säästäminen. Mä myös pidän rahasta puhumisesta, joten katsotaan, karkaako mopo rotkoon, kun nyt aloitan jorinani suhteestani rahaan.

 

Mä oon aina ollut tarkka rahasta. Olen lapsesta saakka ollut säästeliäs tyyppi, joskus jopa ärsyttävyteen saakka pihi. Pihiyshän kuulostaa tosi negatiiviselta, ja se voi helposti ollakin sitä.

Mutta piheys voi olla myös hyvä asia. Tosin silloin siitä puhutaan nimellä säästeliäisyys. Sain viime vuonna megalomaaniset kiksit siitä, että pyöräilin töihin kuuden kuukauden ajan, minkä takia säästin 300 euroa matkakortin lataamisissa (puhumattakaan siitä, miten paljon säästän, kun mulla ei ole autoa!). Fiilistelen myös sitä, että vauva käyttää kestovaippoja (jokainen vaipanvaihto käytännössä katseon säästää multa 20 senttiä, wow-wow! Kolikot ne vaan kilisee pankkitilillä!).

Periaatteessa tällainen pihistely on naurettavaa, ja tuntuu, että tällä hetkellä sitä jopa vähän paheksutaan. On paljon helpompi bondailla sillä, että tili on tyhjä ja luottokorttilasku iso, kuin sillä, että nojoo, kyllä siellä säästötilillä massia on. Tyhjätilinen ihminen vaikuttaa paljon rennommalta, semmoselta mukavalta hetkessä elijältä. Mä kuitenkin väitän, että pihistely on mulle myös hetkessä elämistä, koska tunnen aina semmosta salaista omahyväisyyttä niistä säästetyistä euroista ihan siinä hetkessäkin.

No, arjessa säästettyjen rahojen avulla olen pystynyt viimeisten vuosien aikana matkustelemaan tosi siisteissä paikoissa, saamaan lainan superkivaan kotiin ja ennen kaikkea kerryttämään semmosta turvallisuuden tunnetta. Koska sitä ne abstraktit summat siellä tilillä käytännössä on. Ne on lupausta siitä, että tulevaisuus (ja nykyhetki) on jossain määrin turvattu. Nyt kun olen äikkärillä, mun ei tartte ressara rahasta – koska kokemuksesta tiedän, että se on kurkkua kuristava tunne. Mä pystyn syömään lounaan joka päivä ulkona, eikä rahattomuus vaikka rajoita mun sosiaalista elämää.

Piheys voi kuitenkin olla todella paskamainen piirre ihmisessä. Huono piheys aiheuttaa shaibaa paitsi läheisille, eniten pihille ihmiselle itselleen. Olenkin kehittänyt piheilyyn tietynlaiset säännöt, jotta omat pihistelyni eivät menisi överiksi.

 

1. Piheys saa kohdistua itseensä – mutta ei muihin.

Jos mä haluan kävellä yksin parin kilsan matkan enkä maksaa vaikkapa bussista, se on ok. Tai jos kannan omaa vesipulloa mieluummin mukana kuin ostan aina usein uuden vissyn, sekin on jees.

Mutta jos piheys kohdistuu muihin ihmisiin tai tekisi musta epäkohteliaan muita kohtaan, se ei ole ok. Vaikkapa niin, että en suostuisi osallistumaan jonkun lahjaan piheyttäni tai en voisi koskaan osallistua jollekin yhteisille brunsseille, vaan mieluummin nakertaisin jotain omaa ruisleipää salaa ravintolassa. Näin tekisin brunssimeiningeistä kusallisen kaikille.

Myös kaikenlainen laskelmointi siitä, saanko mä nyt varmasti vähintään yhtä paljon tai mielellään enemmänkin kuin tuo mun kaveri, on lyhytnäköistä. Sen vain aina huomaa, jos joku kaveri laskeskelee mielessään noita juttuja. Niille kavereille, ketkä tarjoaa mulle, tarjoan mielelläni avokätisesti takaisin – ja usein enemmänkin, koska mulla on monia kavereita isommat tulot. (Tai ainakin oli silloin, kun kaverit opiskeli ja mä olin jo töissä.) Sitten taas ne, joista paistaa semmonen laskelmointi, saa mut takajaloilleen. Lokkeilu ei ole ok.

Musta ne, jotka ovat pihejä muita ihmisiä kohtaan, eivät ajattele koko ketjua loppuun saakka. Ne ei mieti sitä sosiaalista pääomaa, jonka anteliaisuudesta saa. Ja sitä taas ei voi mitata rahassa. Okei, tuokin on tietynlaista laskelmointia, että ”jos mä tarjoan, niin tuo tyyppi pitää mua kivana”. En kuitenkaan ajattele niin, vaan ennemminkin, että olematta pihi muita kohtaan luon sellaista henkeä, että tässä on reilu meininki, ja kaikki voi luottaa siihen, ettei kukaan kuppaa muita.

Muihin kohdistuva piheys osuu loppujen lopuksi aina omaan nilkkaan.

 

2. Muiden ihmisten rahankäyttöä ei saa rajoittaa.

Mun ja Tikin suhteen alkuaikoina, kun tulot oli pienemmät, mä olin paljon pihimpi. Mulla oli tapana ärsyyntyä Tikille junassa, jos se osti bistro-kärrystä oluen, ”koska VR:llä on niin ylihintaista!”

Kerran Tiki sitten otti mut vakavaan puhutteluun ja sanoi, että tuon valituksen täytyy loppua, se on sairaalloista. Silloin mä todella menin itseeni ja tajusin: Tiki ostaa omalla rahallaan oluen, ja mulla ei ole siihen mitään sanomista. Toiseksi, se ei esimerkiksi osta kymmentä olutta ja saavu Turkuun hirveessä tuubassa lompakko tyhjänä. Siitä lähtien lopetinkin sille nillittämisen rahan käyttämisestä elämän pieniin nautintoihin.

Nyt olen edennyt siihen vaiheeseen, että ostan jopa itse välillä oluen junassa (okei, en vauva kainalossa, siitä saattaisi tulla pahaa silmää). Tällaisissa tilanteissa mä nykyään mietin usein panos-tuotos-suhteen: Tuleeko musta onnellisempi, jos perjanatina neljän junassa juon kylmän oluen? Tulee. Onko se onnellisuus seitsemän euron arvoinen? Totta kai se on!

Mulla saattaisi olla vähän erilainen fiilis, jos mun miekkeli oisi mega-epäluotettava rahan hassaaja, joka käyttäisi mun rahoja dokausputkeensa.

 

3. Pitää antaa omastaan.

Olen 17-vuotiaasta laittanut Amnestylle parikymppiä kuussa, välillä oon myös ollut kuukausilahjoittaja Greenpeacelle, Kirkon ulkomaanapuun ja WWF:lle. Lisäksi maksan kirkollisveron tyytyväisenä, koska tiedän, että suuri osa siitä summasta menee hyvään.

Pidän kansalaisvelvollisuutena sitä, että niille, joilla oikeasti menee huonommin (kuten vaikka saimaannorpalla tai kiinalaisella toisinajattelijalla) annetaan omasta, jos vain mitenkään pystyy. Ja kyllä oikeastaan aina pystyy, siis jos on työssäkäyvä ihminen, jolla on varaa syödä lounasta joka päivä ulkona.

 

4. Summa summarum: piheyden pitää aiheuttaa enemmän hyvää kuin pahaa.

Tuo mainitsemani panos-tuotos-suhde on piheydessä ehkä se tärkein juttu. Jos saan hyvät fiilikset siitä, että olen onnistunut säästämään jostakin, niin hyvä.

Mutta itaruuteni ei saa johtaa sihen, että sen takia menettäisin jonkun ihanan elämyksen, vaikkapa matkan ystävien kanssa Jurmoon. (Jonne btw pääsee ilmaiseksi Eivor-aluksella, sen sijaan nuo mökkimajoitukset maksaa, muttei paljoa.)

Piheys on ainaista punnitsemista ja priorisointia:

Tuleeko mulle tästä laukusta 400 euron edestä hyvä olo? (Vastaus on, että summa pitää jakaa laukun käyttöpäiviin, eli jos käytän sitä vaikka kolme vuotta, niin lopulta yhden päivän käyttösummaksi tulee reilusti alle euro, joten kyllä, laukku kannattaa ostaa. Jos taas uskon, että käytän sitä kolme kertaa juhlatilaisuuksissa, niin no way!)

Kannattaako mun maksaa lennoista 70 euroa enemmän niin, etten joudu viettämään Moskovan lentokentällä yhtä yötä? Kannattaa, työssäkäyvänä ihmisenä mun aikani on arvokkaampaa kuin 70 euroa / yö.

Entä kannattaako mun ostaa omaksi ilokseni vauvalle uutena koon 56 vaatteita hirvee kasa? Ehkä ei kannata, koska se kasvaa niistä tosi nopeasti ulos, ja kirppiksiltä saa tosi kivoja juttuja.

 

 

Ja loppuun disclaimeri: Olen totaalisen etuoikeutettu siinä, että voin pihistellä ja pohtia säästettyjä euroja vapaaehtoisesti. Olen terve, mulla ja miehellä on duuni, eikä mikään näistä asioista ole itsestään selviä saati pelkästään omalla työllä ansaittuja (yhteiskuntahan on mut kouluttanut jne). Muistan jo pelkästään opiskeluajoilta, että pakon edessä piheily on helvetillistä. Ja tutkimusten mukaankin köyhyys ja alinomainen rahan laskeskeleminen masentaa. Mutta tässä kirjoituksessa en nyt enempää keskittynyt vaikkapa varallisuuseroihin, vaan horisen tällaisesta perusjampan piheilystä.

 

Huh, nyt tuli aika paljon jorinaa aiheesta. Kuten sanottua, mää todella tykkään puhua rahasta!
(Seuraavaksi voin esitelmöidä mun melko epäonnistuneista sijoitusyrityksistä. Niistä tosin ei kannata ottaa mallia.)

 

Mikä on teidän suhtautuminen piheilyyn?

 

 

Lue myös:

Aina voi luovuttaa. Näin lopetat pääsi hakkaamisen seinään.

 

Kommentit (33)
  1. Eivor! <3

    Musta sun tyyli kirjoittaa on kyllä raikas. Sekin, että ”menit itseesi”. 🙂 

    Itse olen sitä mieltä, että tiettyyn pisteeseen asti raha tuo onnea. Ja sitä, että säästeliäisyys on myös kivaa. Eli vaikka rahaa olisi kuin roskaa, en varmaan toimisi kovin eri tavalla. Mutta iloitsen silti siitä, että voin pistää verkkokaupasta kengät tilaukseen ilman että budjetti kaatuu samantien ja hankkia joskus itselleni muutenkin jotain kivaa. Olenpa silti sen verran pihi, että punnitsen kaikki hankinnat, jolloin virheostoksia tulee harvoin ja silloin voi nauttia ostoksistaan pidempään. Kerskakulutus ja käyttämättömien vaatteiden eteenpäin myyminen ei vaan ole mun juttu.

    1. Oi kiitos paljon! 🙂

      Hehe, oisin halunnut antaa meiän pojalle nimeksi Eivor, mutta sitten kävikin ilmi että se on naisen nimi. Onneksi ajoissa!

      Mutta just näin: teen itekin äärimmäisen harvoin virheostoksia, koska pähkäilen niin jumalattoman pitkään, ostanko vaikka jonkun paidan. Ennemminkin käy niin, että kadun kun en ostanut jotain kivaa, mutta se hinta piheilystä pitää maksaa!

  2. Loistavat säännöt! Mä olen miettinyt miksi toisten ihmisten pihiys ärsyttää ja toisten ei, mutta sä puit sen nyt sanoiksi.

    1. Kiitos! 🙂

      Joo siis ankeimmat tyypit on pihejä vain muita ihmisiä kohtaan, semmonen syö helposti kaverisuhteita.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *