Ponnarisääntö kertoo elämän kiertokulusta

Kaikki jotka käyttävät arjessaan ponnaria tietävät tämän: hiuslenksut katoavat johonkin. On täysin mysteeri että mihin, mutta tietyin väliajoin niitä vain joutuu ostamaan lisää.

Kyllästyin noin vuosi sitten tähän ikuiseen hiuslenkkien ostamiskierteeseen ja loin itselleni uuden säännön: Kun näen kadulla ponnarin, nostan sen taskuuni ja otan sen käyttööni. En tietenkään ota mukaani ylivenyneitä tai rikkinäisiä ponskuja tai sellaisia, joihin on takertunut hiuksia tai muuta moskaa. Mutta yleisesti ottaen bongaamani ponnarit ovat ihan täydellisessä kunnossa ja niin puhtaita, että niillä voi sutaista vaikka heti itselleen nutturan. (Joskus saatan myös vähän pestä niitä.)

Tämä on tehnyt elämästäni huomattavatsi helpompaa. En muista, koska olisin viimeksi ostanut hiuslenksuja. Olin esimerkiksi pari kuukautta sitten menossa Allas Sea Pooliin saunomaan. Juuri ennen kuin pääsin ostamaan lippua tajusin, että minulla ei ole hiuslenksua mukana. Tämä ärsytti, koska haluan uida aina hiukset nutturalla tai ponnarilla (se on kohteliasta muita uimareita kohtaan, sillä auki olevista pitkistä hiuksista lähtee helposti irtohiuksia altaaseen, hyyyh!). Rupesin katselemaan maahan ja kyllä! Ihan jo muutaman metrin jälkeen näin jäähän uponneen mustan hiuslenksun. Jouduin vähän kaivelemaan sitä maasta irti, mutta kun sain sen kaavittua roudan uumenista, huomasin sen oivallisen kuntoiseksi, ja sain hiukseni taas poninhännälle!

Olen järkeillyt asian näin: Minulta katoaa x määrä ponnareita kuukaudessa, muilta katoaa sama määrä. Luultavasti moni niistä tipahtaa kadulle. Niitä on aivan turha yrittää viedä löytötavaratoimistoon tai etsiä niiden alkuperäistä omistajaa. (Heheh.) Jos kukaan ei poimi niitä, niin pikkuhiljaa ne nuhjaantuvat ja muuttuvat roskaksi. Näin ollen ponnareiden vain kuuluu kiertää. Se on luonnonlaki.

Ainoa pieni riski tässä taktiikassani on se, että jos kävisi superhuono tuuri, satunnaisesta lenkistä saattaisi saada täitartunnan. Mutta minulla on vuosi hiuslenksun nostelijan elämää takanapäin, ja täittä porskutan edelleen! (Minulla ei ole koskaan elämäni aikana ollut täitä, joten en osaa niitä niin pelätä,kop kop!)

 Ja kuten insta-seuraajani tietävät, joskus kohdalle osuu todellinen onnenpotku! Sellainen sattui reilu vuosi sitten, kun löysin meidän kotikadulta tämän maassa olevan donitsin (kuvan tilanne on lavastettu). Ristin sen välittömästi onnendonitsiksi ja  tiesin, että aina kun käytän sitä, elämä tuntuu hyvältä. Näin on pääsääntöisesti ollutkin. Välillä onnendonitsi on hävinnyt, mutta sitten olen taas löytänyt sen harvoin käyttämäni villatakin taskusta, laukusta tai senkin alta.

Ajattelen myös, että jos joku jossain vaiheessa tunnistaa tuon onnendonitsin omakseen, annan sen tietenkin hänelle takaisin. Enhän nyt herran tähden voisi varastaa kenenkään donitsia! Nyt olen tosin jo niin kiintynyt siihen, että tuntuisi hyvin hankalalta luopua siitä. Jos näin kuitenkin kävisi, hyväksyisin kohtaloni.

Lue myös:

Nämä ovat minun sääntöni (kääk, somesäännöstä olen alkanut poiketa, ja se on kyllä johtanut turmioon!)

Kolmen valituksen sääntö

PODCAST // FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

Kommentit (11)
  1. Ahh mikä ihana postaus! Ja hurmaava tuo onnen donitsisi! Mulla on tää sama sääntö. Tällä hetkellä käytössä ”puhelimenjohto”ponnari, jonka bonarina se, että se tuo mieleen lapsuuden lankapuhelimet.

    1. Ihanaa! Kaikki mistä tulee mieleen jotain mukavaa, on arkikäytössä erinomaista.

  2. Minä niin toivon, että joku löytää vastikään kadottamani donitsin ja ottaa käyttöönsä! Se oli ihan uusi ja tosi, tosi kiva. Harmittaa, etten saanut käyttää sitä pidempään.

    1. Voi eiiih! Minäkin toivon kovasti, että joku löytää sen. Donitsit ansaitsevat tulla rakastetuiksi ja käytetyiksi!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *