Raha oli lapsena iso huolenaihe

julia maapallo.jpg

Mä huolehdin lapsena aika paljon rahasta.

Jos mentiin vaikka veneretkellä johonkin vierasvenesatamaan, toivoin, että mun kolme muuta sisarusta olisivat ymmärtäneet ottaa halvimmat jäätelöt. Yritin aina sanoa niille, ettei vanhemmilta saisi kärttää mitään kalliita juttuja. En halunnut, että äidille ja isälle tulisi kurja fiilis siitä, ettei niillä ole rahaa ostaa jotain meille lapsille.

Nämä mun rahasta huolehtimiseni ovat oikeastaan aika omituisia, sillä mun vanhemmat eivät koskaan erityisesti puhuneet rahasta tai olleet huolissaan siitä, että rahat eivät riittäisi. En osaa yhtään sanoa, mistä tämä kumpusi. Mun sisarukset eivät esimerkiksi murehtineet rahajuttuja yhtään samalla lailla.

Jälkikäteen tajuan kyllä, että meidän on täytynyt olla todella pienituloisia. Isä oli apurahatutkija yliopistolla ja äiti minimikotihoidontuella siihen saakka kunnes mä menin ekalle luokalle. Toisaalta mun molemmat isovanhemmat ovat olleet kohtalaisen varakkaita. Meidän mamman harrastus oli shoppailla meille vaatteita, ja aina kun se tuli käymään, sillä oli valtavat kassilliset MaxMaraa ja FilippaKoota mukanaan. (Nämä olivat harmi kyllä liian luksusmerkkejä ja omituisia vaatteita, jotta niillä olisi voinut lesoilla. Adidas tai Puma olisi ollut sellaisia brändejä, jotka olisivat saaneet ihmiset ymmärtämään, että tässä pukeudutaan laadukkaasti.)

Kävin koulua Kakskerran saarella, jossa on aika paljon lääkäreiden, arkkitehtien ja ekonomien lapsia. En mä silti muista, että raha olisi koskaan ollut minkäänlainen tekijä sosiaalisissa suhteissa. Kerran olin lainannut 4 markkaa ystävältäni Nooralta, ja hän toi mulle kouluun sitten viralliselle velkakirjapohjalle tehdyn laskun siitä, koska Nooran isä oli tilintarkastaja, eli välineet oli olemassa. Tämä oli siis meidän välinen vitsi, ei mikään velkakierteen alku.

Sain kuukausirahaa muistaakseni 40–50 markkaa ala-asteen loppupuolella, mikä riitti kyllä ihan hyvin kaikkeen mahdolliseen. Lukiossa systeemi vaihtui sellaiseksi, että sain 100 euroa kuussa rahaa, josta sitten maksoin puhelinlaskun ja bussikortin – niistä pystyi tarvittaessa säästämään.

 

Musta on jännä ajatus, että olen itse nyt parempituloisempi kuin mitä mun vanhemmat olivat mun lapsuudessani. Meillä on Tikin kanssa varaa matkustella ja laittaa Alppu harrastamaan vähän hintavampia lajeja. (Tosin kyllä mä itsekin soitin kitaraa, mikä oli suht kallista.)

Kiinnostavalta tuntuu myös se, että jossain vaiheessa pitää alkaa opettaa Alpulle rahan arvoa. Tällä hetkellä mulla on vähän sellainen fiilis, etten haluaisi sotkea kotitöitä ja rahoja keskenään. Mun mielestä jossain vaiheessa Alppunen saa alkaa siivoamaan omia jälkiään ihan vain siksi, että on itse sotkenut (hehehehe, katsotaan, uskooko se tämän perusteen).

Jotenkin rahan vastikkeellisuus kannattaa kuitenkin opettaa. Ehkä joku kuukausiraha voisi olla siitä hyvä, että se on sitten tietty summa, jonka käytettyä ei enää saa lisää. En mä tiedä. Me ei olla puhuttu Tikin kanssa koko aiheesta, enkä edes tiedä, millä lailla se on saanut rahaa lapsena. (Sitä se jaksaa aina toitottaa, että hän on tehnyt töitä 12-vuotiaasta saakka.)

Oman kierroksen antaa myös se, että ollaan sijoitettu Alpun nimissä jonkun verran rahaa, jotka se saa käyttöönsä 18-vuotiaana. Irvikuva on tietenkin se, että se rällää kaiken johonkin baareihin välittömästi. Se riski on olemassa.

Ennen kaikkea mietin, että lapselle pitäisi puhua rahasta jotenkin sellaiseen neutraaliin sävyyn, niin että raha on arkinen juttu. Voisi sanoa, että ”ei voida ostaa tuota, meillä ei ole siihen varaa”, muttei mitenkään surkutellen tai niin, että lasta alkaa kuristaa kurkusta ja se kuvittelee, että jo haluamalla jotain kallista se loukkaa meitä. Ja jos jossain vaiheessa tulee rahahuolia, niin niistä en kyllä haluaisi puhua lapsosen kuullen. (Mutta ymmärrän täysin, jos niistä kuitenkin puhuu, sillä silloin se on koko ajan mielen päällä.) Rahasta ei ylipäänsä kannattaisi puhua niin, että se on kaikki kaikessa ja itseisarvo, koska en haluaisi, että lapsi vaikka valitsee opiskelupaikkaansa sen mukaan.

No, onneksi tässä on aikaa miettiä, miten nämä hommat diilailee.

 

Oletteko te nyt rikkaampia vai köyhempiä kuin vanhempanne olivat silloin, kun olitte lapsia?

 

 

Kuvassa: Minä vuonna 1987 ilmeisestikin pohdiskelemassa globaalia markkinataloutta ja sen ongelmia.

 

Lue myös:

Kuulutko samaan luokkaan kuin vamhempasi?

En aio jäädä eläkkeelle 35-vuotiaana

Näin juttelemme rahasta parisuhteessa

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Kommentit (28)
  1. Olen tehnyt töitä 11-vuotiaasta asti.

    1. No hyvä että sekin äärimmäisen tärkeä fakta tuli nyt sitten korjattua!

      1. 😀

    2. Nyt alkoi kiinnostaa Tikin ”Seven first jobs”!!

  2. Mä olen varakkaampi kuin mun vanhemmat koskaan (ts. saan enempi palkkaa kuin kumpikaan vanhemmistani uransa huipulla, huvittavasti toki olen sisaruksistani pienituloisin…eli aikamoinen loikka ollaan tehty alemman keskiluokan virkamiesperheestä). Kolmilapsinen perhe taisi viedä mun vanhempien rahat, siis ei meillä ollut koskaan pula mistään, mutta toisaalta ei ulkomaanmatkoja tai erityisiä merkkikuteita. Mutta koulutukseen vanhemmat oli valmiita satsaamaan ja sitä tuettiin, aina. Mun vanhemmat pystyi ostamaan oman talon 50-vuotiaina (hintaluokkaa semmoinen, että sillä ei saa Hkissä edes koirankoppia, pohjoisessa on vähän eri hinnat), mä omistan nyt velattoman puolikkaan kolmiosta 3km Hkin keskustasta ja säästöjäkin on seuraavaa asuntoa varten kiitettävästi.

    Ja tämä todellakin asettaa pienen dilemman lapsen kasvatuksessa. Kun meillä on oikeasti varaa toteuttaa ainokaisen lapsemme haaveet ja toiveet (no, silti ei osteta sitä järkyn kokoista legolinnaa, vaan jutellaan että kaikkea ihanaa ei tartte omistaa, ja että tilaa ja luonnonvaroja on rajallinen määrä)…silleen ettei tartte silmääkään räpäyttää kun käytetään jotain 150 euroa Köpiksen Tivoli-päivään tai että kun syksyn muskari maksaa 200 euroa ja tanssitunnit samaa luokkaa. Lisäksi on varaa säästää lapselle pääomaa. Niin että miten opettaa lapselle, että rahan eteen joutuu tekemään työtä (no tää 5v. innoissaan pesee keittiön kaappeja tai kuuraa vessaa, mutta toisaalta ei saa kerättyä yhtään leikkiensä jälkiä, vaikka äiti uhkaa laittaa kaikki lattialla lojuvat lelut kierrätykseen). Rahan käyttöä on harjoiteltu niin, että lapsi saa joskus matkoilla ottaa oman kukkaron ja pienen rahamäärän, jonka saa käyttää haluamaansa juttuihin (yleensä mennään lelukauppaan, kun se ei ole vielä hoksannut että voisi karkkia ostaa :D). Mutta että pitäisikö maksaa viikkorahaa ja milloin…kun siis ei lapsi omaa rahaa tartte mihinkään (mutta sitten pitäisi opettaa pitkäjänteisyyttä ja säästäväisyyttä). Ääk ja kääk. Siis en oikeasti tiedä miten tää dilemma ratkaistaan (kun en mä voi lapselle valehdellakaan että äidillä ei oo rahaa, kun äidillä hyvinkin on).

    1. Ääni täältä matkakukkarolle! 
      Olen kummilasten kanssa matkustellessa ulkomailla tai yleensä kotimaassa (eli landelapset tulee Helsinkiin ja leikitään turisteja) käyttänyt tätä ja on ihan mahtavaa huomata kuinka lapsikin osaa hillitä ostoimpulssejaan, kun pitää miettiä ”jos nyt ostan tän pikkuroinan en saa sitä iso legoasiaa mitä oon halunnut jo pitkään” (toki tää vaatii alkeellisia matikan taitoja mutta onnistui jo kuusivuotiaalta). 
      Siinä myös kyynel kihosi silmäkulmaan kun kummityttö 6,5v Köpiksen Disney kaupassa hiveli Nemo pehmoa uudestaaan ja uudestaan mutta jätti ostamatta, koska muuten ei olisi saanut ostettua pikkusiskolle tuliaisiksi Frozen mukia ♥ ♥ (Tädin sydän heltyi ja köpis kaverini kävi sen ostamassa ja tuomassa meidän hotellille yllätyksenä)

       
      Voihan toki olla, että kummilapseni on harvinaisen hyviä itsekontrollinkäyttäjiä koska niillä on niin mahti vanhemmat ja täti mutta me ollaan aika leväperäisiä akkoja niin vähän epäilen sitä. 😀 

    2. Matakukkaro for the win! 

      Rahan arvon opettaminen lapselle tulee olemaan kiinnostavaa puuhaa. Siinä tekee nimittäin todella ison karhunpalveluksen, jos opettaa, että kaikkeen on varaa ja aina voi saada haluamansa. Ihan vain jo siksi, että sellaiset ihmiset ovat vittumaisia, eikä niiden kanssa tee mieli leikkiä 😀

      1. Öö siis matkakukkaro. Matakukkaro kuulostaa joltain Mato Matalan kukkarolta?

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

Instagram did not return a 200.