Rakkaus vain kasvaa

Tänään vietämme viisivuotishääpäivää. Kuten olen kertonut, juhlimme päivää aina käymällä Linnanmäen vuoristoradassa ja menemällä syömään sen jälkeen. Tänä vuonna otimme poikkeuksellisesti Alpun kummit Marian ja Laurin mukaan (sekä kaksi lastamme), sillä kolmeviikkoista vauvelsonea ei oikein vielä pystynyt jättämään hoitoon, kun mitään pullobisneksiä tai muita arkea helpottavia asioita ei ole otettu käyttöön. Eikä tässä oikeastaan niin kovasti ollut vielä tarvetta kahdenkeskeiselle ajalle, kyllä sitä ehtii vielä.

Tykkään tästä allegoriasta, että hääpäivää juhlitaan vuoristoradassa, sillä sitä parisuhde aina välillä on. (Tiki taas pohti sitä, miten  ”Taas tämä 1951 tehty vuoristorata on vuoden vanhempi ja todennäköisyys sille, että se tuhoutuu ja me kuolemme, on kasvanut. Jos me kuolisimme onnettomuudessa, niin maailman vuoristoratoja ei tarvitsisi pysäyttää, sillä ei missään ole enää tällaisia.”)

Jos esimerkiksi ajattelee meidän suhteen kannalta sitä, mitä viimeisen vuoden aikana on tapahtunut. Minä olen tullut raskaaksi ja synnyttänyt lapsen. Meistä on tullut kahden lapsen vanhempia. Nyt minä olen (luultavasti koko seuraavan vuoden) kotona ja Tiki on töissä, eli dymaniikka on jonkun verran muuttunut. Alppu on vuoden vanhempi ja enemmän ihminen ja oma persoona. Välillä on ollut niin kova kiire, että me esimerkiksi unohdettiin täysin se päivä viime lokakuusta, jolloin oltiin oltu yhdessä kymmenen vuotta. Ei vain aina muista.

 

Tällä hetkellä minulla on jotenkin ihanan varma fiilis tästä suhteesta. Vitsailen aina sillä, miten hyvä ex-mies Tikistä tulisi, kun se on lähtökohtaisesti niin reilu ja kiltti (tai sitten tuntee vain niin herkästi syyllisyyttä, että se ajaa hänet olemaan mukava, kuka tietää).

Mutta tietenkin olen aina välillä fantasioinut eroamisella ja sillä, että joka toinen viikko saisin sovitusti omaa aikaa ja kukaan ei silloin valittaisi, että teen liikaa töitä. Mutta ne ajatukset menevät aina tosi nopeasti ohi, eivätkä realisoidu esimerkiksi erouhkailuksi riidoissa (hah, sitäkin joskus tuli harrastettua). Olen itse eroperheestä ja ajattelen, että jos tekisi mieli erota, niin se ei olisi mikään megalomaaninen epäonnistuminen, ennemminkin vain uusi tapa elää. Mutta onneksi juuri nyt ei tarvitse ajatella sitä, koska suhteessa on niin hyvä meininki.

On ollut hassua huomata, että toisen lapsen synnyttyä minusta tuntuu, että hommat jakautuvat tasaisemmin: Molempien on koko ajan pakko hoidella kaikenlaisia hommia eikä kumpikaan oikein pysty släkkäämään. Tämä johtaa siihen, ettei koskaan ole sellaista epäreiluuden tunnetta, että minä teen enemmän. Hehe, kuulostaa aikamoiselta työleiriltä, vaikkei se oikeastaan ole sitä, sillä minä myös nautin ihan aidosti perus arjen hommista. Tykkään vahtaa vaippaa, tykkään imettää. On kivaa käydä Alpun kanssa puistossa tai retkillä ja lukea sille kirjoja. Tai no, tiettyjä kirjoja on täysin helvetillistä lukea, koska inhoan niiden juonia ja paskoja kuvituksia, mutta ymmärrätte pointin.

Tällä hetkellä Alpusta on tullut tosi vahvasti isin poika, mikä on hirmu suloista. Kun olemme neljästään, minä vastaan enemmän vauvasta ja Tiki Alpusta, mutta tietenkin välillä toisinpäin. Huomaan, että tunnen oloni vain koko ajan tosi onnelliseksi, kun hengaillaan yhdessä. Viikonloppuaamuisin, kun makoilemme kaikki neljä sängyssä, osa lukee lehteä, osa katsoo pädiä ja osa vetää zetoria, saatan välillä katsella noita kolmea ja ajatella, että tässä se on, se kaikki mitä olen toivonut ja mistä olen haaveillut.

Jos jotain saisin vielä muuttaa, niin Alppu nukahtaisi vähän aikaisemmin. Sitten saisimme Tikin kanssa rauhassa kastoa Tšernobyliä ja muita hyvän mielen sarjoja. Nyt se onnistuu ehkä joka kolmas ilta, sillä Alppu on aikamoinen yökukkuja.

Tikissä on edelleen parasta ne kaikki jutut, mitkä aiemmin olen listannut: sen synkkä huumori, kiltteys, ahkeruus, kunnianhimoisuus, kiinnostavat keskustelunaloitukset, yleissivistys ja se, miten kauniisti Tiki kohtelee Alppua, vauvaa ja ennen kaikkea minua. Tiki on loistavaa juttuseuraa, ja on ihanaa, että viikon päästä sen kesäloma (ja loput isyysvapaasta) alkavat, jolloin voidaan olla yhdessä seuraavat kuutisen viikkoa.

Tämä on aivan kliseistä, mutta on tosi kivaa, kun on joku, jonka kanssa voi ihastella omia lapsia ja jolle voi vain horinoida, miten suloisesti Alppu lauleskelee yksikseen potalla Laineilla keunui pieni lautta vain -laulua tai miten kauniilta meidän vauva näyttää, kun se nukkuu, kylpee, tarkkailee veljeään, on.

Jotenkin tuntuu, että meitä kuuluukin olla neljä, tämä yhdistelmä toimii.

Tiedän tasan tarkkaan, että seuraava vuosi ei välttämättä ole kaikkein helpoin, ja kaikenlaista riitaa ja erofantasiaa tulee varmasti. Mutta nyt tuntuu vahvasti siltä, että niin kauan kun me jaksetaan nauraa yhdessä (yleensä Tikin vitseille, koska hän ei naura minun vitseilleni – toisin kuin minä, koska jonkun niille on naurettava), meillä on kaikki ok. Aina ei tarvitse olla niin helppoa tai pelkkää auvoa, mutta on kivaa, kun sellaista välillä kuitenkin myös on.

Tällä hetkellä tuntuu, että monin tavoin rakastan Tikiä entistä enemmän.

Ihanaa viisivuotishääpäivää rakas! Vuoden päästä taas vuoristoradassa!

Lue myös:

Melkein kymmenen vuotta

Kommentit (8)
  1. Ootte niin suloisia! :>

  2. Onnea! Iso onni tuollainen parisuhde.:)

    1. Kiitos!

      Ja siis, totta kai tässäkin suhteessa on paljon kaikkea ristiriita ja hankalaa, mutta juuri nyt on tällainen hyvä fiilis. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *