Rikkinäinen kaukosäädin on valinta

vapaa kasvatus.jpg

Mulla on toisinaan huono omatunto siitä, etten jaksa kieltää Alppua tarpeeksi. Yksi ystäväni paheksui syvästi (ihan syystä) meidän tapaa antaa Alpun repiä kirjat alas hyllystä. ”Aikuinen Alppu ei kyllä hyväksyisi tätä kulttuurikodissa”, Martti sanoi. (Se kyllä siis vitsaili.)

Mä olen yrittänyt selittää tätä itselleni niin, että tämä on mun kasvatusfilosofiani: Kiellän lapselta vain sellaiset asiat, jotka ovat hänelle itselleen, muille tai ympäristölle haitallisia. Maljakkoa ei saa paiskata lattialle eikä vessaharjaa saa syödä. Elämässä on niin paljon kiellettyjä asioita, että en halua lisätä niitä Alpulle turhaan. Eikä se mitään pahuuttaan tee, uteliausuuttaan vain.

Sitä paitsi teen lapselle sen, minkä haluan itselleni tehtävän. En kestäisi, jos joku koko ajan mikromanageeraisi mun projekteja: ”Älä tee noin, eiku ei noin. Älä teet tota.”

vapaa kasvatus2.jpg

Todellisuudessa ei ole mitään filofiaa. On vain laiskuus. Se, että mä annan Alpun hakata kattilan kantta lattiaan tai repiä ylimääräiset johdot lipaston laatikosta ostaa mulle itselleni viisi minuuttia lehdenlukuaikaa.

Valitin omasta surkeudestani tietenkin Raisalle ja Antille.

Niiltä tuli niin lohdullinen kasvatusneuvo, että otin sen johtotähdekseni: ”Rikkinäinen kaukosäädin on valinta.”

Mä valitsen nyt näin. Se paiskoo sitä kaukosäädintä, mutta paiskokoon. Mä en jaksa koko ajan keksiä vaihtoehtoisia virikkeitä. Mä luotan siihen, että se ei hakkaa sitä kaukosäädintä lattiaan hymyssä suin enää 15-vuotiaana. 

vapaa kasvatus3.jpg

No, naureskelin tätä 1-vuotisneuvolassa. Sieltä sanoivat, että ”kyllä jokainen kielto on kotiinpäin”. Tämä vähän taas romutti mun kaukosäädinmantraa. Koska en kyllä kestä myöskään sellaisia vapaan kasvatuksen hedelmiä, jotka saavat lyödä kauppakeskuksen leikkipaikoissa pienemipään köniin. Joskaan ei mulla ole mitenkään varaa paheksua niidenkään lasten vanhempia. Ihmisillä on niin erilaisia tilanteita, lapsilla on niin erilaisia luonteita. Oikeastaan olen huomannut, että aina kun olen sialussani paheksunut jotain, olen itse pian täysin samassa tilanteessa. (Anteeksi Mäkelänrinteen uimahallin saunaimettäjät mun paheksuvista katseista, nykyään mä tajuan teidän pointin!)

Eli kyllä mä aion nyt vähän skarpata.

Olenkin nyt sitten vähän modannut tätä ideologiaa niin, että jos mä päätän kieltää jotain, niin siinä pysytään eikä huutamalla saa tahtoaan läpi. Koska ilmeisesti se on tie pimeälle puolelle ja pian ollaan tilanteessa, jossa lapseni on pikku Darth Vader, joka vielä jonain päivänä katkaisee valomiekella omalta pojaltaan käden.

Hehheh, katsotaan kuinka pitkään tämä päätös pitää kutinsa. Luultavasti niin kauan kuin olen kieltämättä yhtään mitään.

 

 Onko teillä kieltämisen suhteen jotain kasvatusfilosofiaa? 

(Mua pelottaa kysyä tätä, koska nyt paljastuu, miten laiska kanttura mä olen teihin verrattuna 😀 )

 

Kuvissa: Tein ruokaa ja Alppu teki tutkimusmatkojaan.

 

Lue myös:

Jokapäiväinen julmuus: mitä jos lapseni pelkää minua?

 

 

 

Juliaihminen Facebookissa // Juliaihminen Instagramissa // Juliaihminen YouTubessa // Juliaihminen Bloglovinissa

 

 

Kommentit (39)
  1. Miten osaatkin aina tarttua asiaan, joka itseänikin on juuri mietityttänyt?! Minulla on muutamia kuukausian Alppua nuorempi lapsi ja hän on parhassa tuholaisiässä (joka ilmeisesti kestää noin 5-vuotiaaksi) eikä tee eroa nallen ja kaukosäätimen välille – paitsi että se nalle ei tietenkään voisi vähempää kiinnostaa! Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen tätä pientä täystuhoa seuratessani, että jotta kieltämisellä olisi mitään hedelmällisiä seurauksia, täytyy lapsen jo ymmärtää jonkin verran syy-seuraussuhteita ja monimutkaisempia lauseita. Pelkä ”ei saa koskea aikuisten kirjoihin!” ei varmaan hirveästi lasta opeta, kun samalla omia kirjoja saa kuitenkin paiskoa ja syödä. Aiemmin paheksuin ns. vapaata kasvatusta, mutta koen, että on se kuitenkin vielä vähän eri asia kuin jättää kieltämättä harmittomat, mutta aikuista *ituttavat pikku asiat. Aion kyllä kieltää pilvenpolton ja varastelun (ei hemmetti, sekin aika vielä tullee…) ja nytkin kiellän nuolemasta pistorasioita ja syömästä kiviä. En kuitenkaan jaksa kuluttaa kieltosanaa (ja omia hermojani) olemalla koko ajan poliisina lapsen hommissa.

    Ystäväni kieltää lapsiaan koko ajan ja todella paljon (joo, mielestäni noin 80% turhasta) , ääntäkin vähän korottaa. Se on rasittavaa ja kiusallista katsottavaa! En halua itse olla se ”eitä” hokeva äiti, jota ei kuitenkaan totella enkä totta puhuen halua olla sekään äiti, jonka moitteiden pelossa ei mitään uskalla tehdä. Mikä sitten on se keskitie? Ihmettelen myös neuvolasta saamaasi kommenttia. Mitä ihmettä????

    Toivon, että tästä viriäisi hyvä keskustelu!

    1. Joo, oon just tuota syy-seuraussuhdetta olen kelaillut, että jotenkin se kieltäminen tuntuu joissain asioissa niin turhalta, kun lapsi ei ymmärrä perusteluita kiellolle (tosi hyvä sun mainitsema aikuisten kirjat vs lasten kirjat -esimerkki).

      Samaa mieltä kanssa tuosta, että jos vaikka hengailee mukavasti ravintolassa parin perheen kanssa, ja sitten yksi koko ajan kieltää ja kireästi kasvattaa lastansa, se tekee mukavasta tilanteesta vähän ankean. Mutta joo, kyllä siis ihan tajuan senkin, että jos sille tielle ollaan lähdetty, niin sillä halutaan pysyä.

      Jotenkin tuntuu siltä, että nyt olisi hyvä alkaa vetää jotain sellaisia kasvatuksellisia viivoja omassa vanhemmuudessa, jotta pystyy sitten noudattamaan niitä. 

      Tällä hetkellä meillä on enimmäkseen vaan just tuo vessaharja ehdottomasti kiellettyjen herkkujen listalla. 😀

    2. Olen muussa elämässä aivan jäätävän tiukkis. Siksi tuntuu helpolta olla aika löperö vanhempi: on koko
      ajan varmuus, että jos täytyy, pystyn kyllä kieltämään.

      Tuttavapiirissä on sekä noita kaiken kieltäjiä, että myös yksittäinen kaiken sallija (tyyliin lapsi päättää aivan kaikesta). Molemmissa olen tulkinnut olevan pohjimmiltaan kyse auktoriteettiongelmasta: kieltäjä pelkää, että jos ei ole tosi tiukkana koko ajan, valta lipsuu lapselle eikä tosipaikan tullen pysty lastaan kieltämään. Sallija taas ei halua toimia auktoriteettina, koska pelkää pahoittavansa lapsen mielen.

      Meillä on about sama linja, että kaikki vaarallinen on kiellettyä. Toinen linjaus on, että jos yhdessä miehen kanssa päätämme jonkin olevan kiellettyä, se myös on, eli löperö äiti ei anna lapsen salaa uittaa käsiä maitomukissa. Siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa tehdä asioita nimen omaan kieltoja uhmatakseen, vedetään raja (toistaiseksi aika vähän).

      Mua kovasti viehättää seurata, miten lapsi ottaa maailmaa haltuun. Halussa uittaa kättää kaurahiutaleissa lienee taustalla aito ihastus siihen, miltä kuivan kaurahiutaleet ja viileän posliinkulhon yhdistelmä tuntuu kättä vasten. Miksi sellainen pitäisi kieltää? Kun lapsi sitten virnistäen yrittää heittää hiutaleet lattialle, kielletään ja siirrytään muihin puuhiin.

      En ymmärrä ajatusta, että kaikki on lähtökohtaisesti kiellettyä. Kieltämiselle pitää olla joku peruste tai sitten siinä ei ole mitään järkeä. Toki oma haluttomuus siivota syntyvää sotkua on ihan käypä peruste, mutta siinäkin kannattaa punnita vaivan ja ilon suhdetta.

      Olisi muuten tosi kiinnostavaa kuulla, millaisia vanhemmuuden esikuvia ihmisillä on. Kieltäminen ja sallimisen varmaan liittyy siihen aika tiiviisti.

      Terveisin nainen jonka lapsi seisoo usein hellalla ja rämppää liesituuletinta

  2. Mä just viime viikolla mietin että mun lapsesta kasvaa varmaan ihan kamala kakara, kun en ikinä oikein kiellä siltä mitään ja se pyytääkin vielä niin kohtuullisia juttuja että saa 99% aina haluamansa. Lapsi pyytää ulos keinumaan _koko ajan_ ja me mennään kun ei ole tähdellisempääkään tekemistä, lapsi pyytää katsoa lempparipiirrettyään, aika usein annetaan katsoa hetki, jos ei ole tuijotettu ruutua viimeaikoina, annetaan pelata Pikku Kakkosen pelejä iPadilta pyydettäessä. Tietysti ohjataan muihinkin hommiin, mutta tosi harvoin tulee sanottua ei.

    Onneksi juuri eilen päiväkodista sain palautetta siitä että lapseni odottaa kiltisti vuoroaan, ei ikinä revi toisilta lapsilta leluja, poistuu toisten lasten välisistä riitatilanteista sivummalle ja ainoa protestin paikka on, kun pitää lopettaa kiva tekeminen (paperin leikkaaminen saksilla) kesken. Eli ei se vielä ainakaan ole mikään ihmishirivö, joka vetää kohtuuttomat raivarit kun ei saa mitä haluaa heti sillä sekunnilla. Toisaalta uusi kriisi: kasvaako lapsestani konfliktinpelkoinen kaikkien riepoteltava raukka?

    Jatketaan nyt toistaiseksi näin niin kauan kuin tämä toimii. En viitsisi alkaa nihkeilemään vain nihkeilyn vuoksi.

    Annettiin myös ihan taaperona touhuta kaikkea epämääräistä ihan vapaasti kunhan siitä ei syntynyt mitään vaaratilanteita. Eli ihan hyvä teidän Alpusta tulee! Kai 😀

    1. Ihana ja toivoa antava kommentti! Epämääräinen touhuaminen on täällä niin päivän sana 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *