Sateenkaarikakku ei enää uhkaa minua

Siskoni Lotta on aivan eeppinen juhlien järjestäjä. Viime vuosien aikana Lottulainen on järjestänyt muun muassa eläinteemaiset tarjoilut, loihtinut hauskoja jouluherkkuja ja ilahduttanut meitä myös pääsiäisenä. Sisko tekee joka kerta erilaiset koristukset, ja siksi hänen juhlissaan on niin ihastuttavaa käydä.

Tajusin viime synttäreillä, että silloin kun Alppu syntyi, koin hetken aikaa nämä koristukset uhkana. Veikkaan, etten ole ainoa. Koska kyllähän nyt normaali ihminen kokee veikeästi kaiverretun vesimelonin potentiaalisena loukkauksena omaa identiteettiään kohtaan!!!

Pointtini on se, että kun sain oman lapsen, aloin luoda itselleni imaginäärisiä paineita siitä, millainen äiti minun täytyy olla. Yksi äitiyden kivijaloista oli mielestäni se, minkälaiset tarjoilut järjestän lapsen syntymäpäiville ja minkälaisista itsetehdyistä ruokapöydän mestariteoksista lapsi tulee muistamaan auvoisat laspuuden joulut ja muut juhlapyhät.

Harmillisesti minä olen kuitenkin enemmän sellainen puolivalmisteiden nainen. Eli laiska lortto. Alpun 1-vuotissyntymäpäiville onnistuin väkertämään tällaisen ykköskakun. Jos olemme rehellisiä, niin tuo kellertävä epämuotoinen ilmestys oli aivan jumalattoman ruma (joskin hyvin nepsynyt, eli maku oli hyvä). Kaksivuotissynttäreille kävin laiskuuden riivaamana ostamassa kakun lähileipomosta. Kolmevuotissynttäreiden tarjoilusta ei ole edes kuvaa, niin epäesteettisen näköistä menoa se oli. (Joskin keksibuffet oli kiva, pikkuleivät suoraan marketista!)

Tähän mennessä en ole löytänyt sisimmästäni kykyä enkä intoa leipoa hienoja juttuja pitoihin. Ja kun isosiskon tarjoilut ovat aina olleet niin upeat, koin riittämättömyyttä sisimmässäni ja ajattelin, että kaikki on menetetty.

Viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin herännyt melko perustavanlaatuiseen oivallukseen elämästä. Se ei liity vain äitiyteen, vanhemmuuteen tai leipomiseen. Se liittyy sormiin ja vereen.

Nimittäin jossain vaiheessa olen tajunnut, että ihmiset tekevät asioita, joista pitävät. Ja sitten niistä tulee hyviä niissä asioissa. Siskoni tykkää luoda mielikuvituksellista tarjottavaa synttäreille. Se on yksi piirre hänessä. (Hän tykkää myös esimerkiksi lukea laajoja historiallisia kokonaisuuksia ja perehtyä ympäristöpolitiikkaan, eli kuten kaikkien ihmisten kohdalla, yksittäinen asia, kuten leipomusten väsääminen ei mitenkään määritä erityisesti hänen identiteettiänsä minun silmissäni.)

Kun ihastelin jälleen kerran näitä hänen lapsensa 1-vuotissynttäreiden tarjoiluja, hän kertoi periaatteekseen sen, että mitään ei tehdä ”verissä sormin”. Jos ei huvita tehdä, niin sitten ei todellakaan väsätä pitkin hampain tai kovaan ääneen huokaillen jotain sateenkaarimuffineja. Jäisi huonot syntymäpäivämuistot lapsille, jos äiti tai isä aina raivoisi stresseissään ennen syntymäpäiviä. Ja ennen kaikkea se olisi vanhemmalle itselleen kurjaa. Sen sijaan sisko tykkää nimenomaan askaroida näitä lasten kanssa. Tämä oli mielestäni tärkeä oivallus, joka viimeistäänkin antoi ikään kuin synninpäästön minun kaupan valmistarjoiluille: en ole juurikaan raivonnut ennen juhlia, sillä en ole ottanut niistä paineita, ja en ole ottanut paineita, koska menen sieltä missä aita on matalin. (Okei, kyllä olen välillä riehunut Tikille siitä, miksi aina pitää olla niin paskainen koti kun vieraat ovat tulossa kylään, miten tästäkin selvitään ja ei hyvää päivää!)

Tajusin myös, että ei Lotta tule meidän synttäreille katsomaan, että ”jaahas, ei mitään itse tehtyä”. Enkä nyt oikeastaan niin ollut koskaan ajatellutkaan, ennemminkin sellainen vaatimusten saavuttaminen on ollut omassa päässä. Että pitäisi jotenkin osata tehdä hienosti, kun tässä nyt kerran ollaan jonkun vanhempi eikä enää mikään teini, jolle juhlien tarjoiluksi riitti pari pulloa El Tiempoa ja popcornit. (Myös oma äitini on mestarileipuri, ja meidän lapsuudessa oli aika mielettömiä tarjoiluja, ja se on varmasti osasyy näihin minun tarjoilupaineisiini.)

Mutta nyt olen sinut asian kanssa: Jos minä en jaksa väsätä, niin sitten en väsää, eikä se ole sen kummallisempaa. (Tämä on luultavasti monelle aivan ilmiselvää, mutta minä vasta heräilen ajatukseen.) Minun lapsieni lapsuuden ei tarvitse olla samanlainen kuin oma lapsuuteni oli, vaikka tykkäsinkin omasta lapsuudestani kovasti.

Sen sijaan nykyään voin ihan vain nauttia siitä, kun menen juhliin, joissa on hienot tarjoilut. En enää vertaile tai ajattele, että voi voi minua, kun en tuohon pysty. Ajattelen vain, että onpa mukavaa, kun minä pääsen osaksi tällaista silmän ja suun ruokaa! Ja lapsenikin pääsee!

Tämä sama pätee mihin tahansa muuhun elämässä. Sitä aina erehtyy luulemaan, että vaikkapa ihminen, joka meikkaa hirmu kauniisti, paheksuisi minua, jonka meikkaustaidot ovat aika… alkeelliset. Tai jos jollakulla on upea tyyli, niin olen välillä erehtynyt ajattelemaan, että tuo varmaan pitää minua junttina, kun en ole silittänyt edes näitä suoria housuja. Miksi heitä kiinnostaisi niin hirveästi, miten minä meikkaan tai pukeudun?

Kaikenlaisesta sitä on kokenut elämässään alemmuuden tunteita ja ennen kaikkea ajatellut, että hienot leipomukset, upea meikki tai ihana asuyhdistelmä jollain sairaalla tavalla uhkaisi minun olemassaoloani ja hyvyyttä ihmisenä.

Jotta se ei uhkaisi, pitää kehittää itselleen tarpeeksi hyvä itseluottamus ja lopettaa vertaileminen. Helppo homma! (Ei tietenkään ole. Lol.) Mutta uskon, että ainakin näiden asioiden jonkinasteinen tiedostaminen auttaa eteenpäin.

Sitten vielä semmoinenkin ajatus, että minun ei kannata muodostaa identiteettiäni sen ympärille, mitä en osaa tehdä tai mistä en ole kiinnostunut. Sillä on hyvin mahdollista, että jonain päivänä minäkin saan vähän inspiratsuunia ja alan ideoida hauskoja ruokahommia.

Ja muuten, hyvää prideviikkoa kaikille!

Tässä tarjouluehdotus, jos leivotte kakkuja vaikkapa huomisen pridekemuihin.

Kuvat: Paula (vas.) on Lotan (oik.) lapsen kummitäti. Sateenkaaritarjoiluita nautittiin toukokuun lopussa ihanassa auringonpaisteessa!

Katso kuvat myös:

Viidakon eläimet syntymäpäiväpöydässä

Tipu kananmunassa eli makaaberi pääsiäisherkku

Lumiukko sulaa glögin päälle

Ja lue samasta teemasta:

Minun onni ei ole sinun onni

Kommentit (16)
  1. Ihanaa että kirjoitit tästä! Jotenkin koen paineet vähäisemmiksi kun ei ole lapsia, mutta kuitenkin koen jonkinlaisia paineita leipoa hienoja juttuja koska olen nainen. Ilmeisesti en kuitenkaan kauhean painavia paineita, koska olen leiponut 2 kertaa viimeisen 10 vuoden aikana ja kumpikaan ei edes yrittänyt päästä kategoriaan ”hienot leipomukset”. 🙂 Muistan kun ilahduin ihan älyttömästi kun joku kaveri oli laittanut someen kuvan lapsensa syntymäpäiväkakusta, joka oli ihan vain sellainen kaupan valmispohja kermavaahdolla ja mansikoilla. Samoin omasta lapsuudesta muistan ihan hauskoina nuo valmistorttupäivät ja sen sijaan vähemmän hauskoina ne hetket kun äiti stressaantuneena yritti leipoa jotain vähän fiinimpää.

    1. Kyllä. Täydellisessä maailmassa naisilta ei erityisesti oletettaisi parempaa kestitystä kuin miehiltä, mutta kyllä se vahvasti tuntuu siltä, että standardit tässä asiassa ovat sukupuolittuneet.

  2. Kylläpäs sattui ajoitus kohdalleen. Viime yönä unettomana pyöriessäni ajattelin nimittäin sun ruokapostausta valmis-haukipullista ja mikro-perunamuusista ja mietin, miten hyvältä se postaus tuntuu vielä näin jälkikäteenkin. Mä tarvitsen todisteita siihen, etten ole ainoa, joka käyttää puolivalmisteita ja syö vain muutamasta komponentista koostuvia ruokia. Jos nään vain toisteen juhlaruokia ja panostusaterioita, alan luulla, että oon poikkeuksellisen aikaansaamaton paska.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *