Satunnaisia kuulumisia (sankaruutta ja marttyrointia)

Rakastan näitä hetkiä, kun Tiki ottaa molemmat lapset mukaansa ja minä saan istuskella kotona hiljaisuudessa. Juon glögiä, johon olen sekoittanut pakastepuolukoita. Zounaan ulos kaikesta ympärillä olevasta sotkusta – tätä aikaa en käytä siivoamiseen.

Olen viime aikoina ollut enimmäkseen hyvin onnellinen. On ollut ihanaa vaeltaa aurinkoisina päivinä pitkin merenrantoja, jutella rauhassa ystävien kanssa ja vaihtaa kuulumisia. Olen lorvaillut museoissa, katsellut tytärtäni silmiin ja mietiskellyt kaikenlaisia kivoja juttuja.

Ja sitten välillä pinnani on aivan järjettömän lyhyt. Huokailen Tikille, miten minä todellakin tarvitsen omaa aikaa enemmän ja olen aivan poikki ja rikki ja tämä on niin vaikeaa. (Alppu kertoo nykyään monissa asioissa: ”Tämä on niin vaikeaa.”) Sitten en kuitenkaan ota sitä aikaa itselleni, vaikka Tiki yrittää sitä tarjota kaikenlaisilla keinoilla.

Välillä koen olevani vastuuta kantava aikuinen ja erinomainen äiti. (Ah, olen viime aikoina ottanut käyttöön kutitussormen, joka herää ruokailemaan Alpun kainalosta, kun se kuulee väninää tai valitusta. Ennen kaikkea saan sillä itseni hyvälle tuulelle, sillä konspeti on niin typerä ja se toimii!)

Ja sitten toisena hetkenä olen lapsi, joka ei ota yhtään vastuuta omasta onnelisuudestaan. Marttyyroin, huokailen melodramaattisesti, voi minua! Miten paljon minä kestänkään! Miten paljon teenkään ja minua ei arvosteta!

Esimerkiksi eilen aamulla Tiki oli antanut minun nukkua puoli kymmeneen – sillä hinnalla, että hän oli antanut Alpun käyttää päivän koko ruutuajan! (Eli tunnin.) Minun mielestäni olisi oikeus ja kohtuus, että Alpun ruutuaika käytetään joko yhteisellä ajalla tai sitten minun vahtivuorolla, mutta ei herran piaksut Tikin vuorolla!!!! (Peruste tähän on se, että minä vietän lasten kanssa enemmän aikaa, kun Tiki on töissä.)

Olen myös sitä mieltä, että Didin sitteriaika käytetään minun vahtivuorollani. (Sitä tosin ei ole määritelty yhtä tarkasti kuin ruutuaikaa, MIKSEI WHO OLE MÄÄRITELLYT SITTERIAIKASUOSITUSTA?! Aina sanotaan vain, että ”lapsi ei saa olla sitterissä liian pitkään” MIKÄ ON LIIAN PITKÄÄN?! Antakaa minulle spesifi sitteriaika, haluan minuuttimääreitä(!), niin ei tarvitse enää tuntea sitterisyyllisyyttä!!! Luulisi, että ihminen ei kokisi enää toisen lapsen kohdalla sitteristä paineita, kun on nähnyt jo, että ensimmäisestä tuli ihan hyvä, vaikka se viettikin aikoja sitterissä, MUTTA EI.)

Tiki on ollut jotenkin älyttömän kiva ja ymmärtäväinen kaikista mun rettelöitsemisistä. Ilmeisesti sitäkin joskus saattaa väsyttää, mutta sillä ei ole samanlaista uhriutumismeisinkiä kuin minulla. (Mutta en silti pidä uhriutumistani kohtuuttomana, sillä mielestäni se on kotona olevan oikeus!)

Mitäs muita satunnaiskuulumisia? Lapset ovat olleet tosi suloisia. Alppu on sekoillut kaikkea hassua. Yhtenä aamuna se laukaisi todellisen äidinmurhakommentin: ”Minä aion mennä töihin ja ostan auton!” (Mistä hitosta se on tuollaista saanut päähänsä?) Yhtenä päivänä meillä oli vieraita kylässä ja yritin saada Alpun kertomaan hänen muskariharrastuksestaan. Niinpä kysyin Alpulta, mitä hän harrastaa. ”Riehumista”, Alppu vastasi. Kyllä. (Alppu on myös viime viikolla oppinut R-kirjaimen.) Hänen konsonanttinsa menevät edelleen vähän mihin sattuu. ”Äiti kasso mitä papahtui!” (tapahtui) ”Minä totelen sinua!” (verbien astevaihtelun opetteleminen on kova urakka)

Alppu on myös ottanut kaikkein pahimman aseen käyttöönsä. THE WORST. Nimittäin joskus, jos Alpun rettelöidessä huokaan, että nyt minä en jaksa temppuilua, olen niin väsynyt, Alppu saattaa katsoa minua silmiin ja sanoa pienellä äänellä: ”Äiti, minä rakastan sinua.” Mielestäni tällainen on todella hävytöntä syyllistämistä, menisi itseensä, kiero lapsi!

Didiä naurattaa kaikki. Etenkin Alppu, mutta ihan jo sekin, että sitä vähän toljottelee. Se kestää aika kovakouraistakin kohtelua (ei minulta vaan Alpulta!), kunhan vain saa veljensä jakamatonta huomiota. Toisena lapsena tunnistan tämän. Minusta tuntuu, että niiden mielestä kaikkein parasta on makoilla vierekkäin selällään niin, että kutittelen molempia yhtä aikaa. Välillä ne katsovat toisiaan silmiin ja sitten nauravat lisää. Joskus veivaan niiden jalkoja ympäri ja ”keitän puuroa”. Vanhemmuus on tällaista kummallista sekoilua.

Nyt Didi on vähän valvonut enemmän öisin. Mielestäni sellainen viidestä seiskaan öliseminen on kohtuutonta, mutta Didin mielestä ei. Kun olen väsynyt, uhriudun ja marttyroidun. Kun saan vähän omaa aikaa (kuten nyt), muutun taas normaaliksi ihmiseksi ja nauran itselleni. Oikeastaan yksi vanhemmuuden tärkeimpiä oppeja on se, että mitä enemmän pystyy nauramaan itselleen, sen helpommin hommat menevät. Siksi kutitussormi, siksi vauvapuuron keittmäinen. Siksi musta huumori.

Aika mukavaa eloa siis.

Kuvat: Olimme lokakuussa Linnanmäellä Green Planet Astronaut -ruokamerkin kutsumana, oli ihanaa!

Kommentit (4)
  1. Kylläpä kuulosti tutulta. Suoraan meidän perhe-elämästä!

    1. Ah, vertaistuki lämmittää tätä marraskuun tuulessa väräjävää sielua!

  2. Hyvät kelat siellä. Itsekin painin jo etukäteen äitiysloman aiheuttaman hermojenkiristyksen kanssa vaikka varmasti siinä on noita hyviäkin puolia. Esim se että mies jää keväällä 5kk:ksi kotiin ja roolit onneksi vaihtuvat (tasa-arvo <3). Jatka samaan malliin!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *