Se mitä näet, muuttuu kauniiksi

vogue.jpg

Mä olen seurannut Ylen Vaakakapinaa vierestä ihaillen. Sen pointtina on, että omaa kehoaan saa ja pitää rakastaa, vaikka se olisi minkä muotoinen tai tai painoinen tahansa.

Olen ajatellut, että Vaakakapina ei suoranaisesti ole suunnattu minulle. Kuten juuri postasin, olen vihdoinkin päässyt semmoisesta ”lihavan ja epäliikunnallisen tytön” identiteetistä eroon. Mun ei tarvitse kuulla enää kehopositiivisuudesta, nyt kun kerran suhtaudun jo omaan kehooni positiivisesti!

Kunnes tajusin, että hmm, mä en ole suhtautunut kaikkien kehoihin positiivisesti. Tätä on todella inhottava myöntää, mutta olen ollut tässä suhteessa aika ajattelematon kanttura. Nimittäin joskus tutustuessani uuteen ihmiseen, olen ensimmäisenä kiinnittänyt huomiota hänen painoonsa. Olen ajatellut mielessäni, että ”toi saleen haluaisi laihduttaa” tai ”ahaa, hän näyttää tuolta”. En luonnollisestikaan ole sanonut sitä ääneen, mutta ihan vain tämän asian ajatteleminen on tarpeeksi iso syy mennä lukemaan Jennyn terävä manifesti.

vogue3.jpg

Jennyn pointit ovat (rankasti tiivistettynä):

1. Laihduttaminen ei kannata, sillä yleensä se lopulta vain tuo lisää ylipainoa.

2. Minkä kokoiset ihmiset tahansa ”tuntevat itsensä lihavaksi”, joten se on ennen kaikkea se ”tunne” joka pitää karistaa päästä pois.

3. Terveydenhuollon pitäisi suhtautua ylipainoon järkevämmin: usein laihdutuskehotukset vain saavat ihmisessä aikaan päinvastaisen reaktion.

4. Mediassa pitäisi näkyä kaiken kokoisia vartaloita ilman kauhistelua.

5. Liikuntapaikkojen ilmapiirin pitäisi olla sellainen, että kuka vain kehtaa mennä urheilemaan ilman ikäviä katseita.

Todella hyvät pointit. Milloin syyllistämisellä, naljailulla tai alentuvasti suhtautumisella ollaan saavutettu maailmanhistoriassa mitään järkevää aikaiseksi? Jos pitää valita kahdesta vaihtoehdosta, niin kumpi on parempi: ihminen, joka pitää kehostaan vai ihminen, joka inhoaa kehoaan? Ihan jo yhteiskunnallisestikin olisi merkittävää, että meillä ei kasvaisi enää uutta sukupolvea, jotka käyttäisivät energiaansa kroppansa vihaamiseen.

vogue2.jpg

Mistä nämä mun ajatukseni sitten tulevat, että ihmisen kropan pitäisi olla juuri tietyissä mitoissa ollakseen sopivia? Ainakin osaksi siitä, mitä mä näen ympärilläni ja millaisia kroppia meidän kulttuurissamme ihannoidaan. Tv-sarjoissa, sanoma- ja aikakauslehdissä sekä elokuvissa hoikat ihmiset ovat menestyviä, ja vähän ylipainoiset näytetään joko surkeina tai vähintään koomisina (kuten jopa muuten niin vallankumouksellisessa Skamissa!).

Otetaan esimerkki: Ajatteletko kenestäkään ystävästäsi, että hän on ruma? Hyvä, en minäkään. (Jos vastasit kysymykseen kyllä, olet paha ja paatunut ihminen ja sielusi on grafeenia kovempi koppura).

Mä en luokittele mun ystäviäni sen perusteella, minkä painoisia he ovat. Mun silmäni on tottunut heihin, ja koska mä pidän heistä ihmisinä, mä pidän heitä myös kauniina ihmisinä. Miksi siis luokittelen tuntemattomia ihmisiä?

Siskoni Sofia vinkkasi mut seuraamaan  Instagarmissa yhtä Vaakakapinan mimmiä, Tytti Shemeikkaa. Hän postailee tyylikkäitä, hauskoja ja kauniita kuvia kropastaan instaan ja blogiinsa (tsekkaa vaikka tämä kuvasarja). Huomasin saman kuin Sofia: Ensin näin kuvissa ”rohkean, kehopositiivisuudesta toitottavan pluskoon mallin”. Pikkuhiljaa mun silmäni tottui ja kuvat alkoivat näyttää aika tavallisilta. Nykyään mä näen näissä kuvissa ”kauniin ja tyylikkäästi stailatun ihmisen”.

Ihan vain Tytin instakuvien seuraaminen on muuttanut aika paljon mun asennoitumista muihin ”pluskoon” ihmisten kuviin somessa. Mun pointtini on tämä: Mitä enemmän me näemme kuvia erinäköisistä ihmisistä, sitä luonnollisemmilta ja kauniimmilta ne alkavat tuntua. Ne eivät ole vain ”kiinnostava poikkeus” normaalista, vaan ihan osa sitä normaalia.

Vaakakapina on suunnattu kaikille: Sekä niille, joilla on matkaa oman kroppansa rakastamiseen että niille, jotka ovat itseensä jo tyytyväisiä. Nimittäin jokaisen pitäisi tsekata itsensä (check yourself!) ja ajattelunsa siitä, miten ihan oikeasti suhtautuu ihmisiin, jotka eivät näytä samalta kuin miltä itse näyttää.

Tästä syystä mä perkele vieköön haluaisin niitä kuvia kaiken näköisistä ihmisistä ihan kaikkialle. Tämä on paljon vaadittu, sillä yksittäisenä ihmisenä on hirveän vaikea lähteä sotaan isoa markkinakoneistoa vastaan. Mutta ainakin voi yrittää. Niinpä meikkis liittyy ylväänä vaakakapinoitsijoiden joukkoon. Tästä lähtien pyrin vahvasti siihen, että mun päässäni ei ole laihoja ihmisiä ja lihavia ihmisiä, on vain ihmisiä.

 

Ps. Lauantaina 6.5. vietetään muuten Älä laihduta -päivää. 

 

Onko täällä muita, joilla on tarvetta pään sisäiselle vaakakapinalle?

 

 

Kuvat: Meidän mamman kätköistä löytyi 1980- ja 1990-luvun Vogueita <3

 

Lue myös:

Lihavan tytön rooli on täyttä paskaa

 

Juliaihminen Facebookissa // Juliaihminen Instagramissa // Juliaihminen YouTubessa // Juliaihminen Bloglovinissa

 

Kommentit (38)
  1. Tytti Shemeikka
    5.5.2017, 09:03

    Ihana teksti, Julia! Mahtavaa, että Vaakakapinan sanoma kolahtaa.

    Ja ihan mieletöntä huomata, että mun oma insta- ja blogitavoite alkaa tuottaa tulosta! Jes! Haluan olla muokkaamassa sitä kuvatulvaa, joka somessa lävähtää verkkokalvoille. Haluan antaa kuvillani uuden näkökulman, vaihtoehdon tietyille ulkonäkönormeille. Sellaisen vaihtoehdon, joka on täysin normaali, mutta jota ei kuitenkaan niin paljoa nähdä.

    Jes!

    1. Sulla on upeita kuvia!

    2. Sun kuvat onnistuu siinä ihan älyttömän taidokkaasti! Ne on 

      Ja suosittelenkin btw kaikkia seuraamaan Tytin mainiota instaa! (Siellä on myös ihania burleskijuttuja.)

  2. Hyvä postaus, mutta yksi kysymys joka toivottavasti herättää keskustelua: miten terveydenhuollon pitäisi puuttua lihavuuteen? Mitä nyt tehdään väärin?

    Opiskelen lääkiksessä ja meidän maailmassa opetetaan, että potilaan kanssa pitää ottaa lihavuus puheeksi, sillä tutkimusten mukaankin lääkärin sana painaa enemmän kuin muiden sana laihduttamisen aloittamisessa ja se on joskus se asia, joka saa potilaan laihtumaan. Ei tietenkään aina eikä edes usein, mutta joskus.

    Tietysti tämä pitää tehdä hienovaraisesti ja taitavasti, mutta onhan se hemmetin vaikeaa jos jonkinmoiselle ihmistuntijalle tunnustella siinä 20min verenpaineajalla että miten juuri tälle ihmiselle pitäisi asiasta puhua eli varmastikaan siinä ei aina onnistuta. Mutta onko siis jotain muita vinkkejä kuin tämä hienovaraisuus?

    (Tää sun blogi nyt ei varmaan ole optimaalisin foorumi tälle, mutta tulipahan nyt tässä mieleen).

    1. Tämä on erittäin hankala ja mielenkiintoinen aihe, josta on paljon kirjoitettu mediassa. Lääkärinä olen sitä mieltä että tottakai potilaiden huomio on tärkeää kiinnittää ylipainoon erityisesti silloin kun se liittyy hoidon alla olevaan sairauteen.

      Toinen asia onkin se miten asian esittää ja erityisesti miten potilas sen kuulee. Luettuani aiheesta paljon, mm Hesarissa oli laaja artikkeli kokemuksista, ja toisaalta aika pitkään lääkärintyötä tehneenä on syntynyt seuraava ajatus: neuvoessaan potilasta pudottamaan painoa tai kiinnittämään huomiota painonhallintaan, lääkäri yleensä puhuu painon vaikutuksesta sairauden ennusteeseen. Tyyliin ”jos pudotat viisi kiloa, tuskin enää tarvitset diabeteslääkettä”. Ylipainoon liittyy kuitenkin hyvin voimakkaita tunteita epäilemättä ennakkoluulojakin. Usein potilas painoa kommentoitaessa kuulee viestin näiden tunteiden ja ehkäpä yleistenkin asenteidenkin läpi tyyliin ”turha tulla tänne valittamaan polvikipua kun olet lihava ja ruma ja laiska ja vailla itsekuria”.

      Toinen asia on, että painonhallinta on hankalaa ja terveydenhuollolla ei ole siihen hirveästi apua tarjota. Lisäksi paino-ongelmien taustalla on tosi usein jonkiasteinen syömishäiriö, jota hoitamatta painonhallinta on hyvin vaikeaa.

      Meni nyt vähän off topic ja on tosiaan varmaan toisen foorumin aihe.

      Julian teksti oli erittäin hyvä ja vaakakapina myös tärkeä. Kapinan tavoitteena on käsittääkseni tykätä itsestään koosta riippumatta ja se on valtavan tärkeä tavoite. Oma fiilikseni on että moni ylipainoinen saattaa kokea muiden suhtautuvan hänen painoonsa paljon negatiivisemmin kuin suhtautuukaan ja ylipainoon liittyvä itseinho on ihan valtava ongelma.

      1. Juuri näin!
        Hirveän vaikeaksi tulee ottaa vastaanotolla puheeksi morbidiakaan ylipainoa terveysongelman taustalla, kun aihe on niin vahvasti tunnelatautunut. Fakta on kuitenkin, että vaikea ylipaino on osasyyllisenä varsin monissa vaivoissa ja on niitäkin sairauksia, joiden paranemisen ennuste on huonohko ilman laihdutusta. Valitettavasti lääkäri ei voi ”paapoa” potilasta pelätessään että loukkaa hänen tunteitaan ottamalla painon puheeksi esim.nivelrikon, diabeteksen tai uniapnean hoidon osana. Aivan eri asia on, saako ihmisiä syrjiä painon perusteella(ei tietysti!) tai voiko ylipainoinen ihminen olla fiksu/kaunis/viehättävä (tietty!)!

      2. Tämähän on superkiinnostava keskustelu, todellakin oikea foorumi sille (koska kaikki älykäs keskustelu on tervetullutta aina!). 

        Mä kanssa olen käsittänyt, että vaakakapinan pointti on tuo itsensä ja oman kroppansa rakastaminen. Ainakin oman kokemukseni mukaan sen jälkeen, kun olen alkanut tykätä kropastani, liikunnan harrastaminen on ollut paljon helpompaa eli olen tehnyt sitä ehkäpä enemmän. Tai ehken enemmän, mutta enemmän mielelläni, jolloin se on ollut jatkuvaa, eikä vaikkapa kausittaista. 

        Aivan varmasti tässä on sellaista tulkinnallista eroa, että potilas kuulee jonkun lauseen aivan eri tavoin kuin lääkäri on sen tarkoittanut. Se taas kumpuaa juuri sellaisesta valmiina pohjalla olevasta negatiivisesta suhtautumisesta omaan kehoonsa.

        Vaakakapinassa on hienoa se, että esimerkiksi ylipainoiset ihmiset kertovat itse, miten he toivoisivat, että heille juteltaisiin tai heitä innostettaisiin kehosta huolen pitämiseen. 

      3. Erittäin mielenkiintoinen keskustelu! Mun mielestä yksi ongelma liittyy siihen, että ylipainoisten syömishäiriöitä ei helposti tunnisteta. Alipainoisten hoitoon liittyy myös ongelmia, mutta koen, että nykypäivänä heidän hoitoon pääsynsä on helpompaa kuin aiemmin, ja hyvä niin. Ongelma on kuitenkin siinä, että muita syömishäiriöitä kuin anoreksiaa, bulimiaa ja ortoreksiaa tunnistetaan kovin huonosti. Esimerkiksi ahmimishäiriö on edelleen todella kiistelty, ja siihen on heikosti apua saatavilla. Moni ihminen ei edes itse ymmärrä sairastavansa syömishäiriötä. Näin ollen tilanteesta kärsii etenkin ”hiljainen enemmistö”: lievästi ylipainoiset, jotka eivät ole liian laihoja tai liian lihavia. Kaikki lievästi ylipainoiset eivät tietenkään ole syömishäiriöisiä – don’t get me wrong. On kuitenkin yleistä, että ihminen ajattelee, että ”en mä tarvitse apua – en ole liian laiha enkä liian lihava”. Näissä tilanteissa nimenomaan mielen hoitaminen olisi tärkeää, koska Vaakakapinan mukaisesti: laihduttaminen ei auta. Jos näitä tapauksia ei tunnisteta ajoissa niin kumpikin ääripää voi olla valitettava vaihtoehto.

        1. En ole kovin perehtynyt aiheeseen, mutta käsittääkseni jopa 40%:n ylipainoisista arvioidaan kärsivän jonkinasteisesta syömishäiriöstä, tyypillisesti juuri ahmimishäiriöstä. Koska kyse on komplekseista mielenterveyden ongelmasta ja tavasta käsitellä muita elämän ongelmia, ei pelkkä THL:n ravintosuosotusten noudattaminen ratkaise asiaa. Lisäksi nykyään kai ajatellaan että reilu ylipaino on hormonaalisesti itseään ylläpitävä tila. Ei siis siten että hormonit muuttuisivat rasvaksi vaan että rasvakudos (ja suolistokin) erittää hormoneja jotka nostavat ruokahalua ja pyrkivät pitämään kiinni kiloista. Vähän samaan tapaan kuin raskauden ja imettämisen yhteydessä hormonit vaikuttavat ruokahaluun ja nälkään.
          En tosiaan ole aiheeseen kovin perehtynyt, mutta valtavan kiinnostava aihe tosi monella tavalla.

          Ja siis tietysti on hyvä muistaa että on myös paljon ihmisiä joilla on ihan hyötyä suhde ruokaan ja kehoon ja silti ylipainoa. En tiedä miten he kokevat tämän nykyisen lihavuuskeskustelun.

          1. …siis ihan *hyvä*

    2. Mä ehkä lääkärinä sanoisin, että haluatko puhua sun painosta? Ja jos haluaisi, niin sitten varattaisiin ihan uusi aika, jolloin käsiteltäisiin vain sitä asiaa.

      Kuten ylläkommentoijat, musta on ihan selvä asia, että ylipaino liittyy hyvin pitkälti muihin elämän ongelmiin. Esim. itse syön stressiin ja muutaman ylistressaavan vuoden jälkeen onkin nyt sit kymmenen kiloa ylipainoa.

      Moni ylipainoinen myös todellakin tietää, että jottain tarttis tehrä, mutta alkuun pääseminen on vain ihan hiton vaikeaa. Asiaa pitäis siis lähteä käsittelemään hyvin yksityiskohtaisesti, hienovaraisesti ja selvitellä, että mikä juuri sillä ihmisellä on aikoinaan ollut syy lihomiseen, jotta vältettäisiin laihdutuksen onnistuessa myös uudelleen lihomisen riskit.

      Musta olisi myös ihan mahtavaa, jos olisi tarjolla jokin personal trainerin kaltainen julkinen palvelu, eli ihminen, joka auttaisi räätälöimään yksilölliset ruokavalio- ja liikuntasuunnitelmat. Ja se olisi just sellainen hienovarainen tyyppi, joka osaisi selvittää minkälaista ohjausta just kukin ohjelmassaan kaipaa. Kaikki ei kaipaa rääkkäämistä ja piiskaamista, vaan ehkä hellyyttä, myötätuntoa ja kuuntelevaa korvaa.

      1. Mangonsiemen
        5.5.2017, 15:35

        Ravitsemus- ja fysioterapeutit? Myös psykologeilta löytyy paljon osaamista tunnesyömiseen ja stressinhallintaan liittyen.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *