”Sen vain tietää” on surkea elämänohje

thaimaa julia meri.jpg

Yksi mun inhokkilausahduksia maailmassa on: ”Sen vain tietää.” Tätä mulle on hoettu milloin minkäkin asian kohdalla.

Asuntoa ostaessa: ”Sen vain tietää, kun se oikea osuu kohdalle. Siitä tulee semmonen tunne.” Työpaikan valinnan kohdalla: ”Kuuntele sydäntäsi, kyllä se tietää.” Jopa pienten päätösten kohdalla pitäisi kuunnella jotain hemmetin vaistoa ja intuitiota. 

Ei tule tunnetta. Sydän on joko mykkä tai skitsofreeninen. Intuitio shmintuitio.

Näiden neuvojen ongelma on se, että ihmiset ovat hirveän erilaisia. Ne, joilla on vahva intuitio ja sydän kuuluttaa milloin mitäkin, luulevat että muillakin on näin. Ei ole.

Jotkut ovat ambivalentimpia kuin toiset, eivät siis osaa hirveän helposti päättää. Mulle on jo psykiatri(!) sanonut, että ”sä olet tommonen ambivalentti persoona”. Mä taas en osaa edes kuvitella, miltä tuntuu, kun sen vaan tietää. Ei hitto mä harkitsen asioita. Teen plus ja miinus listoja sormet musteessa pieneen mustaan muistivihkooni. Elämän isot päätökset ovat aivan jumalattoman stressaavia.

 

Asunnon ostaminen oli esimerkiksi yksi iso helvetti. Lopulta ostettiin semmonen, joka oli paperilla hyvä, mutta joka ei herättänyt mitään tunnetta. No. Se oli ihan surkea, vihasin sitä. Asuttiin siinä kaksi vuotta ja myytiin pois (oikein hyvällä voitolla). 

Seuraava asunto ostettiin taas, koska se oli paperilla hyvä. Ei tunnetta. Tällä kertaa meillä oli vain ”parempi paperi”, eli lista vaatimuksista (esimerkiksi yhtenä tärkeänä vaatimuksena oli ylin kerros, koska kantapääastujat ovat pahinta mitä tedän purkkapallon puhaltelijoiden lisäksi). Nyt kaksi ja puoli vuotta täällä asuttuani mä olen totaalisen rakastunut meidän kotiin. Tunne todellakin löytyy, mutta se kasvoi vasta myöhemmin.

 

Ensimmäinen opetus: Huonoista valinnoista pääsee yli ja niistä oppii. On parempi tehdä valinta kuin olla tekemättä. Meillä ei olisi ollut nykyiseen ihanaan neliöön kuuna päivänä varaa ilman, että oltaisiin ostettu ensin kälystä kaksiota.

Toinen tällaisen ambivalentin ihmisen selviytymiskeino on se, että useimpien päätösten kohdalla olen ottanut taktiikaksi sukeltaa hälläväliälandiaan (sukeltelen siellä aika usein). Oikeastaan ihan sama, minkä paidan mä laitan päälle, missä syön lounaani, menenkö viikonlopuksi Turkuun. Mitä hiton väliä sillä on?! Jahkailu seis.

Kolmanneksi, päätöksiä ei kannata katua. Joskus saatan soimata itseäni epäonnistuneista pikkupäätöksistä aivan järjettömän paljon (esimerkiksi se, että valittiin huono hotelli Koh Lantalla). Sekin on ihan idioottimaista, sillä huonon päätöksen kustannus vain kasvaa, jos alkaa piehtaroida siinä nihkeässä fiiliksessä, joka huonosta päätöksestä seuraa. Sitä paitsi kaikki päätökset elämässään tekee silloisten tietojen perusteella. Kun tietoa tulee lisää, tilanne ei ole enää sama.

 

Okei, on muutamia juttuja elämässä, joista ”olen vain tiennyt”. Kun aloin seurustella Tikin kanssa, vähän niin kuin tiesin, että tää oli tässä. Se oli todella pelottava tunne. Ja totta hemmetissä jahkailin naimisiin menemistä sitten vuosien päästä, mutta tukeuduin siihen, että mulla oli ollut silloin alkuaikoina se tunne

Toiseksi, mä olen aina halunnut lapsen. En edes tiedä miksi, mutta olen vain halunnut. Se on mun kohdalla suuri onni, koska jos olisin alkanut listata tästä aiheesta pieneen mustaan vihkoon plussia ja miinuksia, mulla ei todellakaan olisi vauveloa vielä. Mutta kun jengi kysyy multa, kannattaisiko hankkia lapsi, niin mä en todellakaan sano siihen, että sen vain tietää. Sitä ei todellakaan aina tiedä. Vauvakuume shauvakuume, bitches please!

Eikä kaikkea tarvitsekaan tietää. Mutta sen sanon, että oli aika, jolloin ahdistuin kovasti näistä sen vain tietää -neuvoista. Nykyään tunnen itseni, mä olen liian harkitseva ja analyyttinen siihen, että mun sydän vain ilmoittelisi jotain päätöksiä.

Sen vain tietää, että ei tiedä.

 

Onko täällä muita, keiden sydämellä on hankala toimittaa tietoa aivoille saakka?

 

 

Lue myös:

Aina voi luovuttaa

Kolmen valituksen sääntö

 

 

Kuva: Thaimaan matkakumppanini Pasi Nissinen otti ihania kuvia muun muassa Koh Yao Noilla

 

 

Juliaihminen Facebookissa // Juliaihminen Instagramissa // Juliaihminen YouTubessa // Juliaihminen Bloglovinissa

 

 

Kommentit (31)
  1. Voi kuule, sanopa muuta! Tämä on varmaan paljolti luonnekysymys – vaikka olen herkkä ja tunteellinen tyyppi, en voi väittää olevani mikään hetkessä eläjä ja heittäytyjä. Iän myötä olen tullut entistä harkitsevaisemmaksi ja teen isot ratkaisut tarkasti punniten ja analysoiden. Tuollaiset ”sen vain tietää”- ja ”kuuntele sydäntäsi” -tyyppiset neuvot ahdistavat minuakin, koska ei se sydän sano välttämättä mitään. Tai sitten se sanoo yhtenä päivänä yhtä ja toisena toista. Ja tosiaan monesti suuret tunteet ja varmuus syntyvät vasta ajan myötä. En esimerkiksi ihastunut elämäni mieheen ensimmäisellä enkä toisellakaan silmäyksellä, vaikka meillä olikin heti hauskaa yhdessä. Mutta nyt en voisi olla onnellisempi hänen kanssaan! Lapsen haluamisen suhteen en tunne vielä parin vuoden jahkailunkaan jälkeen täyttä varmuutta, mutta luulen, että annamme silti perheenlisäykselle jossain vaiheessa mahdollisuuden. Olen nimittäin kuullut huhua, että univajeesta, uhmasta ja kaikenmaailman kulkutaudeista huolimatta oma lapsi on aika siisti juttu.

    1. Just puhuin mun kaverin kanssa, että punnitsemisen ja harkitsemisen jälkeen päätökseen sitoutuu, ja sitten sen kanssa on helpompi elää. Tietty nämä on luonnekysymyksiä, mutta itselleni järki menee usein tunteiden edelle päätöksissä ehkä just sen takia, etten tunnista niitä tunteita niin helposti. Ehkä olen tunteeton?

      Oikeaa huhua olet kuullut! Lisäksi pitää mainita vielä toi lattemamalife 😉

      1. Sama ongelma mulla! Isoja päätöksiä pähkäillessäni en tunnista muita tunteita kuin ahdistuksen siitä päätöksen tekemisestä. 😀 Välillä kyllä kaipaisin kristallipalloa, jotta päätökset eivät olisi vain oman mielen maalaamien (kauhu)skenaarioiden varassa.

        1. Joo! 😀 Se tunne kieltämättä löytyy hyvin usein, päättipä mihin suuntaan tahansa.

  2. Oi kyllä! Täälläkin yksi joka ei ”vaan tiedä”. Tai tietysti joistain asioista elämässä tietää, että ne ovat ikuisesti läsnä tai niiden haluaa olevan ikuisesti läsnä, mutta just jotkut isot linjat ja kyllä/ei -valinnat; siinä vaiheessa kun asioita on pyöritellyt ikuisuuden ja juurikin listannut niitä plussia ja miinuksia sormet musteessa, niin tajuaa, että ei nämä asiat parane jahkailemalla, vaan päättämällä. Ja päätöksiä on vaan pakko tehdä. Eikä niistä voi tietää olivatko ne oikeita tai vääriä ilman että niitä tekee. (Mä asun just paraikaa tuolla hälläväliälandiassa niin 100%. Ja täällä on hyvä olla.)

    Niin ja nyt kun kerran kommentoin, niin laitanpa samalla, että oon jäänyt ihan koukkuun sun instastoryihin 😀 en yleensä jaksa katella tuntemattomien stooreja, mutta sulla on niin hauska tyyli puhua asioista, että pakko aina katsoa ja tässä nyt oikein erikseen antaa kunniaa siitä. Jipii! 

    1. Joo! Mun kaveri sanoo aina, että on pieniä kiviä ja isoja kiviä, ja kannattaa keskittyä niihin isoihin. Toisin sanoen: pikkujuttujen kohdalla suoraan hälläväliälandiaan eikä hirveästi mietitä jälkikäteen. (Esim söin äsken vähän huonon vegelasagnen lounaaksi, olisi todellakin pitänyt ottaa silakat! Mutta nyt ei voi syytellä itseään.)

      Isommissa ehkä vähän punnitsemista, mutta ei niissäkään kyllä ihan loputtomiin voi jahkailla. Siinä menee hermo!

       

      Hihii, ihanasti sanottu instasta!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *