Suhteessa edetään niin kuin huvittaa

IMG_2200.jpg

Meidän kaveripiirissä on alettu oikein odottaa nelikymppisyyttä. ”Sitten viimeisetkin mietinnät siitä, mitä muut ajattelee, katoaa varmasti. Voi tehdä vapautuneesti juuri siten kuin haluaa”, on meidän yleinen ajatus ja toivo.

Mutta on sitä aiemminkin eletty niin kuin huvittaa. Ajatukseni elämän lineaarisesta kulusta ovat alkaneet kariutua pois. Yhteiskunnassa on eletty pitkään vähän sellaisella ideaalilla, että yksi asia seuraa toista. Ensin opiskellaan, sitten hankitaan hyvä ammatti, sitten edetään siinä kunnianhimoisesti eteenpäin. Tai parisuhteessa: ensin aletaan seurustella, sitten muutetaan yhteen, sitten mennään naimisiin ja hankitaan lapsi (näiden kahden järjestys sentään vaihtelevat), ja sitten mietitään uudestaan.

Ensin multa karisi ajatus siitä, miten hyvässä parisuhteessa asioiden pitäisi edetä.

IMG_2211.jpg

Kerroin taannoin, että muutin Tikin kanssa yhteen jo viiden kuukauden seurustelun jälkeen. Syy oli taloudellinen: koska molemmat olivat juuri muuttaneet Helsinkiin eri kaupungeista, tuntui luontevalta muuttaa yhteen, kun kerran ikään kuin toisiamme varten Helsinkiin alun perin muutettiinkin. Meillä oli Punavuoressa kiva vuokrakaksio, jossa asuttiin puolitoista vuotta. Yhdessä asuminen tuntui ensimmäisestä päivästä lähtien luontevalta tavalta olla.

Mua oli kuitenkin jäänyt kaihertamaan kaksi asiaa: Halusin Erasmus-vaihtoon ja halusin asua elämäni aikana kommuunissa. Muhun iski jonkinlainen pelko, että jos mä en nyt elä elämääni niin kuin haluan, niin hommat jäävät kaduttamaan. Niinpä lähdin Belgiaan Erasmus-vaihtoon, kun oltiin seurusteltu noin kaksi vuotta. Tiki muutti pienempään ja halvempaan kaksioon Meilahteen. Kun mä palasin vaihdosta, oli vielä tämä toinen toive täyttämättä. Belgiassa asuin kyllä soluasunnossa, mutta sitä niiden kahden keskenkasvuisen tomppelin kanssa asumista ei voi kutsua miksikään auvoisaksi kommuunielämäksi. (Terkkuja vaan äänekkäälle suihkuseksin harrastajalle sinne Belgian syövereihin.)

Koska olin elämäni aikana käynyt monissa ihanissa kommuunijuhlissa ja lukenut kasan Tiitu Takalon tunnelmallisia sarjakuvia, muhun oli iskostunut pakkomielle, että kommuuniin on päästävä. Ja niin minä sitten muutin Suomeen palattuani Kruununhakaan kommuuniin Vironkadulle. Siellä asui viisi mimmiä ja yksi miekkonen. Asunto oli maagisen upea. Mun huone oli 25 neliötä, siellä oli iso ikkunalauta jolla istua ja kakluuni, jossa poltin talvella kynttilöitä. Siellä oli myös upea parveke, jolla tuolloin vielä bloggaava kämppikseni Jenna otti asukuviaan. Välillä istuskeltiin keittiössä iltaisin juomassa teetä, kerran pidettiin valtavat Flow-etkot. Se oli mahtava vuosi!

Samaan aikaan jokainen ystävä ja tuttava kysyi, että nytkö te sitten Tikin kanssa eroatte. Ihmisten oli vaika ymmärtää mun päätöstäni siitä, että kaiken ei tarvitse mennä aina eteenpäin tietyn kaavan mukaan. Voi olla, että tuo vuosi antoi mulle hyvää mietintäaikaa siitä, onko Tiki elämäni mies. Voi olla, että mä ihan vain halusin elää vielä hetken sellaista huoletonta opiskelijakommuunielämää. Joka tapauksessa, se toimi ihan täydellisesti minulle.

Vuoden päästä sitten ostettiin ensiasuntomme Tikin kanssa, kaksio Hermannista. Tuntuu, että kaikki meni juuri niin kuin pitikin.

Viimeisen vuoden aikana olen myös tajunnut, ettei elämä ylipäänsä ole mikään lineaarisesti ylöspäin nouseva käyrä. Mun ura ei selvästikään ole sellainen, ja se on vain hyvä niin. Mulla kesti tosi pitkään hyväksyä, ettei mun kannata tavoitella sellaisia asioita työssäni, joita pidetään ”yleisesti järkevinä tavoitteina”, vaan ihan vain mennä kohti sellaista elämää, joissa työpäivät ovat lähtökohtaisesti palkitsevia.

Mutta juu. Kyllä mä odotan sitä nelikymppisyyttä. Silloin viimeisetkin ”mitä muut ajattelevat” -kelat poistuvat, näin olen antanut itseni ymmärtää!

 

Oletteko tehneet elämässä jotain ”väärässä järjestyksessä”?

 

Kuvassa: Oltiin Tikin kanssa yhtenä päivänä treffeillä. Tiki ei oikein tuosta valokuvissa esiintymisestä niin välitä.

 

Lue myös:

Teen sellaisia juttuja, jotka ovat kivoimpia

Älä tee sitä vielä

Asiat, joiden häpeämisen lopetin

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Kommentit (26)
  1. Hei, missä sä olit vaihdossa Belgiassa? Itse olin Leuvenissa vuoden (joskus aikoja sitten).

    1. Mä olin wallonien Leuvenissa, eli Louvain-la-Neuvessa, joka oli kyllä todella kummallinen paikka. Semmonen keinotekoisesti 1960-luvulla rakennettu yliopistokaupunki Brysselin viereen, keskelle ei mitään. 

      Kävin Leuvenissa kerran, ja se oli kaunis paikka.

  2. Öh. Neljäkymmentä kolkuttelee lähempänä kuin haluaisin muistaa, mutta kyllä noita keloja vieläkin pyörii. Tosin en siis ole vielä siellä paremmalla puolella, ja jos se on palkinto tuosta syntymäpäivästä niin kyllä kiitos, tänne vaan! 🙂

    Mutta joo, tuo ylöspäin nouseva käyrä tuntuu lähinnä olevan v*tutussellainen, jos joku. Tai en tiedä, ehkä tosiaan ajattelen elämästä jo eri tavalla. Sitä kun miettii, että jos saisin tuon ja tuon ja tuon ja tuon niin mitäs sitä sitten enää? Ja että arvottaa ainakin tässä kohtaa korkeammalle muita asioita kuin sitä, että jonain päivänä pitäisi asua omakotitalossa Espoossa, mielellään meren rannalla (eikä tuokaan olisi kaikille menestyksen mittari – eihän näihinkään ole mitään universaalia totuutta). Kun se elämä on kuitenkin eniten nyt, eikä vasta sitten joskus.

    1. Joo! Jotenkin tämä aikuistuminen on sitä, että luopuu sellaisista kulttuurin syöttämistä mielikuvista hyvästä aikuisuudesta ja keskittyy ihan vain siihen omaan aikuisuuteen. Mutta se on kyllä todella helpommin sanottu kuin tehty. Koko tuollainen mitta-asteikko menestyksestä pitäisi vaan räjäyttää omasta päästään.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

Instagram did not return a 200.