Suru ja lohdutus

Minulla oli tänään aamulla sovittuna työtapaaminen yhdekäsksi. Puoli yhdeksältä avasin pyörän lukon ja olin jo hyppäämässä satulan selkään, kun huomasin, että joku oli varastanut yön aikana eturenkaan. Soitin Tikille ja asiasta kertoessani purskahdin itkuun. Tuli sellainen olo, että en vaan enää jaksa.

En jaksa tätä koronastressiä, näitä monotonisia päiviä, sitä että 91-vuotias pappani on sairaalassa huonossa kunnossa lukittuna kuuden dementiapotilaan kanssa samaan huoneeseen ilman ulospääsyä, sitä ettei lapsia voi viedä hetkeksikään hoitoon vaan jommankumman vanhemmista pitää olla molemmille läsnä 24/7. En jaksa ihmisten kyyläysmeininkiä ja somepyhistelyä. En jaksa sitä, että vappu on käytännössä peruttu, enkä sitä, etten saa nähdä ystäviäni. En jaksa laittaa ruokaa (okei, en laitakaan, Tiki laittaa meillä kaiken ruoan), en jaksa olla kotona aina ja ikuisesti. En jaksa sitä, että oltiin suunniteltu kiva pyöräretki viikonlopulle, jotta pääsisi kerrankin hetkeksi lähileikkipuiston ikeestä, mutta nyt sitten ei päästäkään.

Enkä nyt helvetti sentään jaksa sitä, että joku mulkku varasti minun etupyörän.

Purskahdin itkuun ja seisoin voimattomana siinä pyörän edessä. Alakerran ihana naapurimme tuli lenkiltä, näki minut, ja tuli halaamaan. Hän halasi niin pitkään, että sain itkun loppumaan. (Vasta monen tunnin päästä tajusin, etten ole halannut seitsemään viikkoon ketään perheen ulkopuolista ihmistä.) Sitten hän järjesti minulle lainapyörän ja laittoi vielä viestiä perään, että pääsinkö perille.

Olin vielä niin kiukkuinen ja tunnekuohussa, että purin aggressioni insta storeihin, koska no, kukapa nyt ei välillä terapoisi itseään someen. Ja voi että, sain ihan hirveän määrän tosi lohduttavia tsemppiviestejä. Myös Tiki lähetti videon, jossa Alppunen näyttää minulle tsemppipeukaloa.

Tuli sellainen olo, että kyllä minä sittenkin jaksan taas. Loppupäivästä osasin jo nauraa sille, kun Tiki sanoi, että varas ei ehkä ollut osannut täyttää Business Finlandin hakemusta oikein ja tässä oli lopputulos.

Sitten Tiki vei pyörän korjaamolle tilataksilla, maksoi uudesta renkaasta ja  kiinnityksestä 130 euroa, teki meille pizzaa ja nyt minulla on hyvä mieli. Menen tästä juomaan lasin rieslingiä ja katsomaan toisen jakson Mrs. Americaa.

Kiitos vielä hirveästi kaikista kauniista viesteistänne. Niistä tuli sellainen olo, että kyllä suurin osa ihmisistä on kuitenkin kilttejä ja kultaisia.

Kommentit (3)
  1. Ihana, niin aito ja elämän makuinen teksti ❤️ Tällaista tämä välillä on. Kun tarpeeksi kauan yrittää jaksaa, pienikin asia (joka erurenkaasi varastaminen ei toki ollut, mutta yleensä) saa sitten kupin nurin.
    Voimia sinne ja tänne ❤️ Kyllä tästä selvitään! Ja voi miten ihanaa se halaaminen sitten taas onkaan.

  2. Juuri näin. ”Ei tässä mitään, kivahan se on että miehellä riittää töitä, ja mähän olin jo muutenkin hoitovapaalla, eikä me niin paljon muutenkaan ketään nähdä…” Kakkakikkareet. Kyllästyttää. Surettaa. Ärsyttää. Itkettää. Muutakin kyllä, mutta ymmärrän hyvin, miten kamelin selkä sitten katkeaa. Eikä edes ihan pieneen vastoinkäymiseen. Mutta insta stoorisi tavallaan lohduttikin. Että muillakin. Etten ole ainoa. Kun tsemppaa ja hyvä niin, mutta koko ajan ei ole pakko jaksaa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *