Suru vailla tarkoitusta

Juliaihminen

Olen miettinyt viime päivät paljon Mariaa, jonka melanooman ennuste on huono. Moni tietää Marian The Variety Show -blogista, mutta nyt hän kirjoittaa myös syövästään tarkkanäköisesti ja rohkeasti. Marian poika on hieman Alppua nuorempi, ja no, meillä on muutenkin paljon yhteistä, kuten Turku-rakkaus ja tv-sarjojen fiilistely.

Uutinen Marian melanooman ennusteesta on tuntunut hyvin pahalta. Vaikka kyse ei nyt ole tässä millään tavalla minusta tai minun tunteistani, vaan nimenomaan Mariasta, niin on sanottava, että asia itkettää.

Ihmiset sanovat joskus, että olisi pitänyt tajuta aikoinaan, miten hyvin asiat olivat. Olisi pitänyt ymmärtää olla kiitollinen siitä, mitä on. Joskus sanotaan, että iso tragedia laittaa elämän uuteen mittasuhteeseen tai suuren vastoinkäymisen jälkeen osaa priorisoida elämässään tärkeitä asioita. Että murheet tekevät ihmisestä vahvemman tai paremman.

Näin toki käy, mutta silti tällainen puhe vieroksuttaa minua. Kai tällaisten mietteiden ideana on nähdä positiivista asioissa, joissa ei sitä juurikaan ole. 

Itse ajattelen, että on yksinkertaisen kohtuutonta ja julmaa, että näin surullisia asioita tapahtuu, eikä kukaan tarvitse tällaista kokemusta opettamaan elämästä mitään. Ei tällaisilla jutuilla ole tarkoitusta, ne vain ovat. Ihminen voi hyvin olla elämässä kiitollinen kaikesta ilman, että tapahtuu jotain kamalaa.

Oikeastaan tuntuu, että kiitollisuus ja pelko kulkevat käsi kädessä. Viimeistään lapsen saamisen jälkeen olen lähes joka päivä vähintään kerran katsonut Alppua pitkään ja miettinyt, että miten minulle on annettu näin iso onni. Ja samalla sydämessä on saattanut kouraista pieni pelko siitä, että se onni voidaan ottaa pois. Tietenkin yritän tukahduttaa pelon, mutta siellä se on. Sitä sanotaan, että pelko on rakkauden hinta.

Sitten saan kuulla, että ihminen, kenen jutuista on tullut viimeisen viiden vuoden aikana osa arkea ja kenen jutuille on nauranut, on saanut vakavan diagnoosin. Tajuan entistä selvemmin, että joskus pelot realisoituvat (joskaan etukäteen pelkäämisestä ei tietenkään ole mitään hyötyä). 

Ymmärrän kyllä hyvin senkin, kun Maria kirjoittaa, ettei halua tulla nähdyksi vain sairautensa kautta. On lohdullista, että kaiken keskellä Tv-blogi päivittyy yhtä lailla. 

Tällä hetkellä kaikki empatiani on Marian ja hänen perheensä luona. Ja kuten Maria kirjoittaa, hän saa uutta ja tehokasta syöpälääkettä, joka voi voittaa vielä sairauden. Joten ei tässä oikein muu auta kuin toivoa valtavasti, että lääkkeet auttavat ajoissa. 

Suosittelen lukemaan The Syöpä Showta, mikäli haluaa lukea hyvin kirjoitettua tekstiä vaikeasta elämäntilanteesta. 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Miksi. Miksi???! Eikä vastauksia ole. :'(

Ikä tuo myös jatkuvan pelon, etten ole ansainnut näitä ihania ihmisiä, hetkiä, kokemuksia, kohtuullista terveyttä ja ne temmataan hetkenä minä hyvänsä pois.

Tasapainoilua ilon, riemun, kiitollisuuden, arjen ja takaraivossa tykyttävän kauhun kanssa, sitä tämä on.

Olin miten naivi tahansa, rukoilen silti niin helvetisti (paradoksi, tiedän!) että universumi tuntee jotain kohtuutta tässäkin tapauksessa.

Kiitos jälleen teille jotka kirjoitatte.

T.Rva46

Vierailija (Ei varmistettu)

(selkeästi huomaa eron ammattikirjoittajan ja satunnaisen kommentti riipustelijan välillä: tarkoitin toki että pyynnöt
- epäreilulle! - universumille lähtevät Marian puolesta, vaikkei sitä yo.sekavasta sanajärjestyksestä heti nähnyt, pahoittelen )

T.Rva46

Juliaihminen
Juliaihminen

Kiitos. 

Nämä ovat niin hirveän vaikeita juttuja.

Pauliina / A la Helvetia (Ei varmistettu) http://www.alahelvetia.com

Todella pysäyttävää luettavaa. Kiitos, kun linkkasit - Marian blogin lukeminen laittoi kummasti perspektiiviin omaa päänsisäistä urputusta kaoottisista aamuista.

johannannanna (Ei varmistettu)

Päädyin vahingossa lukemaan the syöpä show blogia ja se vaikutti itseen paljon. Toivon heille niin paljon onnea matkaan, toivon että lääkkeet tepsivät ja pikkuinen saa pitää äitinsä ja perhe puolisonsa, tyttärensä. Lapsen saannin myötä on itsellä myös herännyt tuo pelko, pelko siitä ettei saa elää tätä onnea niin pitkään kun haluaisi. Onneksi lääkkeet kehittyy ja ennuste on nykyään parempi kuin ennen. Eikä elämää voi elää peläten, mutta ehkä se pelko lisää arvostusta nykyhetkeä kohtaan.

Juliaihminen
Juliaihminen

Niinpä. Tuntuu, että pelko on pakollinen paha kaiken sen rakkauden ohella. 

Silloin, kun oma pikkusiskoni kuoli, ajattelin jonkin aikaa, etten halua enempää rakkaita ihmisiä elämääni, sillä mitä enemmän on läheisiä, sitä suurempi todennäköisyys on, että jollekulle käy huonosti, ja se satuttaa. Mutta ei niin tietenkään voi elää. Useimmiten onnistun tukahduttamaan tämän ajatuksen mielestäni, mutta välillä se kyllä ottaa valtaa.

Vislaava (Ei varmistettu)

Minuu niin ottaa päähän sellainen puhe, että taistelemalla tai hyvällä asenteella selvittäisiin vaikka syövästä. Onhan se kiva jos on tsemppi päällä, mutta ei se tarkoita, että alakuloon vaipuva paranisi huonommin. Se sen sijaan kyllä saattaa asettaa ihan vääränlaisia epäonnistumisen kokemuksia.

Itse aika vaikeiden aikojen jälkeen olen taipuvainen ajattelemaan, että vaikeudet satuttaa ja hyvällä tuurilla niistä selviää. Niistä ei yhtään tarvitse löytää hyvää tai oppia mitään. Uskon että ihmiseläin, samalla tapaa kuin mikä tahansa olento, oppii parhaiten turvallisessa ympäristössä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tämä!
Ja, vaikka toivoa ei kannata turhaan menettää, on joissain tilanteissa suurta mielen kypsyyttä hyväksyä tosiasiat ja elää niiden mukaan. On aivan turhaa syyllistämistä vaatia joka tilanteessa "asennetta".

Mutta, tällaiset kohtalot laittavat asiat oikeaan mittakaavaan ja tämä kirpeä syksyinen aamu tuntuukin yhtäkkiä lahjalta. On täysin sattumaa, miten kenellekin täällä käy, huomenna se voin olla minä tai minun rakkaani.

Riinainen (Ei varmistettu)

Tätä on itsekin tullut viikonloppuna ja alkuviikosta mietittyä tosi paljon. Jotenkin itselle täysin tuntemattoman, mutta arjessani jakuvasti läsnä olleen Perttu Häkkisen kuolema kosketti jostain tosi syvältä. Kuolla nyt tosta noin vain matkalla Flowsta kotiin. Tehden ihan sitä samaa mitä meikäkin teki silloin samaan aikaan - pyöräilin flowsta kotiin. Toinen meistä vaan ei päässyt perille asti. En näe tässä mitään hyvää enkä arvosta omaa elämääni yhtään sen enempää. Olen vaan kovin kovin pahoillani ja surullinen Pertun vaimon ja lasten puolesta. Ei sellaista surua kukaan tarvitse.

Nettanen

Mullakin on kovasti ollut mielessä niin Maria ja Perttu, vaikka molemmat ovat mulle täysin tuntemattomia ihmisiä. Maria tietysti täältä Lilystä kirjoituksiensa kautta "tuttu", mutta silti. Ihan hirveää, ei löydy mitään sanoja. Elämä on välillä niin raadollista, kamalaa ja epäreilua. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Olen samaa ja eri mieltä. Inhoan syvästi "kaikki tapahtuu syystä"-tyyppistä ajattelua, sillä mielestäni se on jokseenkin itsekästä hyvänolontavoittelua - on itsestäänselvää, että maailmassa tapahtuu kammottavia asioita, joille ihminen ei oikein voi keksiä mitään "syytä". Vaikeudet eivät myöskään tee kohtaajastaan välttämättä yhtään vahvempaa tai parempaa, eikä etenkään ole muiden asia ajatella/sanoa näin. Mutta silti vaikeuksien, esim. sairauden kanssa eläminen on huomattavasti helpompaa, jos on jotain positiivista jota nähdä asiassa, ja yleensä tämä on muuttunut oma ajattelu ja asenne ja sikäli kokemus elämästä. Tosin tietenkin tämä on ihmisen oma, yksityinen asiansa, mutta tätä kuulee vakavastikin sairastuneilta todella paljon. Itse voin myös allekirjoittaa sen.

Maria Hakkala

Kiitos, Julia. <3

Kyllähän tämä asiat on laittanut perspektiiviin, mutta sen toisaalta teki jo lapsen syntymä. Nyt vain harmittaa, jos en pääsekään toteuttamaan oman elämän suunnitelmia ja elää perheeni kanssa. Siitä asti, kun raskaustesti näytti plussaa, olen pelännyt lapsen puolesta, mutta en ollut osannut pelätä omasta puolestani.

En tiedä, miksi minulle on niin itsestäänselvää kertoa tilanteestani julkisesti. En vain jaksa piilotella näin raskasta asiaa, ja olen kuullut aivan liikaa juttuja siitä, että syövän osuessa kohdalle ystävät ovat karkonneet syystä tai toisesta. Jos syöpää ja ylipäätään vakavasti sairastamista normalisoitiin, saisivat kaikki enemmän tukea ja ainakin henkinen hyvinvointi paranisi.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ei tunteita pidä tukahduttaa hyvänen aika sentään. Ne tukahdutetut tunteet oireilevat aina jollain tavalla, aiheuttavat toisinaan fyysisiä sairauksiakin.

Kommentoi