Tarvitsin tauon lapsesta (ja levitän huonoa lapsiperhebrändiä)

Juliaihminen

Viimeiset päivät ennen Alpun loman alkua se sairastui kesäflunssaan ja oli kotona pari päivää. Tämä tarkoitti sellaista raivostuttavaa kitinä-ääniraitaa, joka pyöri taustalla taukoamatta. Hoin koko ajan itselleni, että pikkuisella on paha olla ja siksi sitä itkettää. Mutta välillä, kun se ei suostunut juurikaan syömään, halusi vain juoda maitoa, uikuttaa ja katsoa Ryhmä Hauta, mulla alkoi mennä hermo. Ylipäänsä mulla on nyt viime aikoina ollut pinna lapsen kanssa käsittämättömän kireällä.

Ukkelilla on uhmaikä, ja se on täysin luonnollista. Ei mitenkään erityisen paha tai raskas, mutta uhmaikä kuitenkin. Ja se ajaa minut välillä aivan hulluuteen. Tiki lähti ystäviensä kanssa viikonlopuksi mökille, joten mä olin lapsen kanssa kahdestaan (tai no, oltiin Turussa ystävien kanssa, mutta pointti on, että vastuu lapsesta oli täysin minulla). Hermo kiristyi ja kiristyi, ja lopulta teki mieli vain karjua joka asiasta lapselle. Esimerkiksi silloin, kun se heitti yhtäkkiä molemmat kenkänsä keskelle lasten kahluuallasta. Ja kerran karjuinkin (mutten siitä kahluuallasepisodista, koska se mua sitten kuitenkin vain nauratti).

Maanantaina tehtiin vahdinvaihto. Tiki otti Alpun ja lähti sen kanssa Tampereelle ja minä sain lähteä Helsinkiin yksin ja olla monta päivää yksin. Tuntui kuin valtava taakka olisi vierinyt pois hartioilta. Junassa matkalla Turusta Helsinkiin vain nautiskelin siitä, ettei mun tarvitse olla kenellekään mitään juuri nyt.

Tämä yksin vietetty aika on ollut suoraan sanottuna henkireikä. Miltei itketti ilosta, kun saavuin kotiin, ja siellä oli käynyt siivooja. Sain ihan rauhassa vain olla. Makoilin sohvalla, söin vanukasta ja katsoin Netflixistä Sinkkuelämää ilman, että sitä ennen olisi pitänyt ottaa nukutustaistelu lapsen kanssa. Aamulla herääminen tyhjässä kodissa tuntui taivaalliselta. Jos rehellisiä ollaan, en kaivannut myöskään Tikiä yhtään. En ole pitkään aikaan saanut olla kotona yksin noin pitkää aikaa. 

Joku kysyi mun edellisessä pikku mussutuksessani ihan hyväntahtoisesti, että jos lapsesta niin kovasti haluaa lomaa, niin uskaltaako sellaista hankkiaka ollenkaan. Tämä oli ihan relevantti ja hyvä kysymys. Toisaalta luin myös Kauppalehdestä taannoin kolumnin, jossa kolmekymppinen miestoimittaja kertoo, miten "lapsiperhe-elämä on brändätty Suomessa huonosti". "Syntyvyyden kannalta toimivampaa olisi varmaankin, jos julkisessa keskustelussa korostettaisiin, miten lapsi ei välttämättä muuta kaikkea ja elämä jatkuu", hän kirjoittaa.

Tämä kolumni aiheutti minussa suurta suurta raivoa, koska siinä oletetaan, että olisi joku taho, joka haluaisi brändätä lapsiperhe-elämää jollain lailla. Ikään kuin lapsiperhe-elämä olisi samanlainen myyntituote kuin matka Aasiaan, jonka voisi kaupata dink-talouksille. Kuka tämä taho sitten oikein olisi? Olen ennenkin puhunut tästä, mutta mielestäni on käsittämätön ajatus, että olisi jonkun ihmisen tai ihmisryhmän vastuulla suostutella muita ihmisiä hankkimaan lapsia ja perustamaan perhettä.

Ikään kuin tällainen puhe, jota minä nyt tuotan, eli kerron miten raskasta edellisviikko lapsen kanssa oli, olisi jotenkin epäisänmaallista, koska näin saatan vaikuttaa johonkuhun niin, että tämä ei sittenkään hanki lapsia, koska ajattelee, että se on raskasta. (Enkä aio edes puhua siitä seikasta, että ei lapsettomuus nyt oikeasti mistään brändistä johdu, vaan kyse on paljon monisyisemmästä asiasta, josta on tehty kiinnostavaa tutkimustakin juuri. Pakko ehkä palata aiheeseen myöhemmin.)

Mielestäni olisi vain falskia joko ylistää tai haukkua lapsiperhe-elämää. Minä teen molempia, koska lapsiperhe-elämääni kuuluu paljon upeita ja paljon paskoja juttuja. Voin aivan kirkkaasti sanoa, että lapsen saaminen on heittämällä kivoin asia, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Lapsen saatuani olen paljon onnellisempi kuin vaikka viisi vuotta sitten. Lapsi tuo elämääni sellaista sisältöä ja merkitystä, jota en voinut edes kuvitella saavani. Voisin helposti listata vaikka sata ihanaa asiaa lapsen saamisessa, listalta löytyisi esimerkiksi se, kun lapsonen tulee pyytämään kikatellen, että leikitään lentokonetta tai nostaa pippistään ja sanoo: "Hyvää päivää." 

Mutta koska asiat eivät ikinä ole mustavalkoisia ja joko tai, niin totta kai minun pitää saada ommoo lommoo lapsesta. En minä jaksa tehdä mitään muutakaan asiaa 24/7, olivat ne sitten kuinka ihania juttuja tahansa, tyyliin nukkua, syödä jokirapupitsaa, katsella televisiota, makoilla auringossa... Ei ole mitään yhtä lapsiperhe-elämää, jota voisi brändätä, kun ihmiset ovat niin erilaisia muutenkin. Se on sama kuin sanoisi, että "elämä pitäisi brändätä paremmin". Että juu kyllä tämä elämä on ihan mukavaa, välillä on vähän vaivalloista ja joutuu käymään töissä ja harjaamaan hampaita, mutta kyllä minä silti ihan suosittelen, uskoisin olevani onnellisempi kuin silloin kun en ole elossa (!???).

Että juu, ei tässä nyt kauheasti mietitä Suomen syntyvyysvajetta samalla, kun omasta elämästä kirjoitetaan tänne internetin syövereihin. Ei ole brändityöryhmää tässä taustalla, ei meikata pois "Raision kokoisia silmäpusseja" (mulla ei tosin ole koskaan ollut lapsen takia mitään uniongelmia) eikä vihjailla lapsettomille ihmisille, että "koskas sinä hankit lapsen" (koska asia ei kuulu minulle, ei kiinnosta minua ja tuollainen puhe on äärimmäisen epäkohteliasta, kuten Nata ansiokkaasti sanoi)

Kun lapsi sitten saapui isänsä kanssa kotiin, sen pelleilyt, uhmailut ja muut pikku kujeilut eivät ärsyttäneet minua enää yhtään, enkä oikein edes saanut enää kiinni, mikä niissä niin kovin vielä viikko sitten kismitti. Mutta sellaista se elämä on, välillä tarvitsee taukoa aivan kaikesta. Nyt olen valmis aloittamaan neljän viikon lapsiperhelomani, täysin rentoutuneena ja syvästi onnellisena!

 

Lue myös:

Kahvilaperheen terveiset

Useimmiten valitsen nauraa

 

Kuvat: Ystävien kanssa vietetyltä Turun-viikonlopulta, jolloin pinna oli lapsen takia kireä, mutta muuten elämä oli hyvää.

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Kommentit

Lionnoil

Voi Julia, kiitos tästä - oli ihan kuin omasta päästäni/suustani <3 !!! Olisi kiva, että lapsiperheiden elämästä voitaisiin keskustella myös näin realistisesti, ilman paineita vanhemmuus- ja perhe-elämäbrändin pilaamisesta. Kuten sanoit - eihän mikään muukaan asia elämässä ole pelkästään hyvää tai huonoa, miksi siis vanhemmuuden pitäisi olla sellaista? Olen kahden alle kouluikäisen, hyvin vilkkaan, pojan äiti  (nuorin on tällä hetkellä vähän päälle 2-vuotias, kuten teidän Alppukin), asumme mieheni kotimaassa mikä tarkoittaa sitä, että minun puoleltani ne kuuluisat turvaverkot ovat kaukana. Lisäksi me molemmat vanhemmat käymme suht pitkän matkan päässä töissä päivittäin, ja miehelläni on vastuullinen työ , joka vie hänen aikaansa usein myös iltaisin ja viikonloppuisin, ja voin sanoa että allekirjoitan TÄYSIN tunteesi siitä, että lapsistakin on välillä PAKKO saada lomaa. Ihan vain siksi, että saa lisää virtaa arkeen. Että saa välillä olla olemassa ihan vain ITSENSÄ takia, ilman että joku haluaa sinulta jotain. Usein hermolomaksi riittää ihan vaikka se parin tunnin iltameno poissa kotoa, tai viikonloppureissu ystävien tai puolison kanssa. Jonka jälkeen (tai ehkä jo sen aikana) on jo hirveä ikävä lapsia :D! Ja mitä siihen brändin pilaamiseen tulee - perheenperustaminen on ihan varmasti vielä vähemmän houkuttelevaa lapsettomille pariskunnille, jos siihen liitetään mielleyhtymä siitä, ettei perhe-elämään liittyvistä negatiivisista ajatuksista tai tuntemuksista saa koskaan sanoa ääneen mitään negatiivista...

Juliaihminen
Juliaihminen

Oi kuulostaa kyllä paikoittain rankalta tilanteelta! Mä olen kanssa miettinyt paljon turvaverkkojen merkitystä viime aikoina ja tullut siihen tulokseen, että meillä ne on liian ohuet. Tarvittaisiin useammin lapsenhoitoapua ja sellaista aikaa, että saataisiin olla Tikin kanssa kahdestaan. Tästä syystä olen nyt alkanut systemaattisesti luomaan kaikenlaisia systeemejä ja vaihtokauppoja kavereiden kanssa. Mutta etenkin ulkomailla homma on tietenkin vielä hankalampi.

EllaL (Ei varmistettu)

Kiitos tästä! Ihan samaa mieltä. Muutenkin tämä kysymys, että lapsia vai ei (jonka siis olen myös itselleni esittänyt aikoinaan, ja joka tieysti kaikille ei ole vapaaehtoinen kysymys, mutta siis silloin kun puhutaan valinnasta) tuntuu näin myöhemmin lasten saamisen jälkeen absurdilta. Siis minun kohdallani. Tuntuu, että lapsen kanssa eläminen, perhe-elämä, äitinä oleminen — se on kaikki jotenkin niin luonnollista, normaalia, tosi siistiä tieysti, ja yksinkertasesti myös no big deal. Se on elämää. Siinä on hyviä ja huonoja puolia. Jos tällä hetkellä on aikaset herätykset arkea, niin eihän se ikuista ole. Pian muut vaiheet taas jo edes. Lapsi ei todellakaan muuta kaikkea, mutta aika paljon silti. Tottakai! Huomattavasti enemmän parempaan suuntaa kuin huonoon. Kysyn kanssa, että mikä brändi tämä vanhemmuus oikeen on? Ja kenenkä sitä kuuluisi brändätä? Vaikka äitini puheelle, ennen kaikki oli paremmin, ja kyllä on mennyt maailma hulluks, pitää päätä pyöritellä, niin silti joskus ajattelen, että miksi asioista pitääkin nykyään tehdä niin vaikeita!

Juliaihminen
Juliaihminen

Niinpä! Mä ymmärrän täysin, että silloin pohdituttaa, jos ei yhtään tiedä, haluaako lapsen vai ei. Omalla kohdalla tuo pohdinta oli ennemminkin, että milloin sen lapsen haluaa. Mutta jos aidosti miettii asiaa, niin siinä ei ehkä vain jonkun kaverin ”olen valvonut kolme yötä” -valitukset vielä välttämättä paina vaakakupissa niin paljon, vaan asiaan liittyy tuhat muutakin juttua.

kivitasku (Ei varmistettu)

Ihana Julia! Olipa taas niin hyvin kirjoitettu.

Kyllähän sitä joskus mietityttää, että tuleeko kavereille (joista lähes kaikki lapsettomia ja osa ei koskaan aio lapsia hankkiakaan) länkytettyä vain siitä, miten ei koskaan saa nukkua ja millaiset itkupotkuraivarit (jonka seurauksena kahvit syliin) se pikkukaveri veti junassa, kun kielsin sitä nuolemasta junan lattiaa. Ja sit vain paljon epämääräisemmin tulee kerrottua, miten se on maailman ihanin pikkuotus. Mut sellaistahan se monesti on - vaikka tykkään kovasti työstäni, usein silti tulee kavereiden kanssa puitua niitä haasteita ja epäkohtia. Kuitenkin musta pitäis voida puhua avoimesti myös niistä negatiivisista puolista. Vanhempana tuntee jatkuvasti niin monenlaista riittämättömyyttä, että sitten jos siitä pitäisi vielä vaieta, niin aikamoista totuuden pimittämistä olis lapsiperhebrändi.

Parhaat kokemukset ja muistot kuitenkin syntyy vaikeuksien voittamisesta: ei kukaan muista sitä kesäleiriä jolloin kaikki meni smoothisti ja aurinko paistoi, mutta sille kyllä naureskellaan kun vettä satoi viikossa kahden kesän edestä ja kaikki uitiin kurassa.

Mut joo, nautin täydestä sydämestäni joka hetkestä, kun saan olla yksin kotona eikä kukaan tarvitse mua mihinkään. Siitä oon nauttinut aina ja nyt se on kovn harvinaista, mikä tekee yksin kotona ilman järkevän oloista syytä himmailusta vain entistä herkumpaa.

Juliaihminen
Juliaihminen

Tuo on niin totta, että lapsettomille kavereille ei tule niin paljon hypetettyä omaa lasta, koska a) sellainen lesoilu ei ehkä kiinnosta (tosin ei ehkä valitustaan) ja b) se voi olla tosi kipeä juttu monelle, tiedän kokemuksesta (vaikka oma ”hurja kokemus” kesti vain vuoden, mutta silloin muiden lapsihypetykset kyllä suretti). 

Jos tietää aidosti, että tuolle tyypille ei lapset ole kipeä juttu ja sitä kiinnostaa, niin sitten saatan äityä oikein fiilitelemään, miten ihanaa on taas ollut pikku ukkeli kainalossa, ja miten tämä on kaikkea sitä, mistä pitkään unelmoin. 

Ajatusleikki

Kyllä kyllä kyllä! Ja niin hyvin sanottu tuolla ylempänä, että tämähän on vain elämää. Just niin. Ihan vain tavallista arkista elämää, jossa usein nauretaan niin ettei meinaa henkeä saada, välistä itketään niin ettei eteensä näe. Ihan niin kuin elämässä ilman lapsiakin. Eipä sitä valoa edes tunnistaisi ilman varjoja. 

Ymmärrän tämän yliherrojen kokeman tarpeen puhua lisääntymisen lisäämisestä, mutta mua myös tympäsee se tyyli ja tapa. Ei siinä pukumiesten papatukset väestörakenteesta paljon auta. Tai brändäykset! Siitäpä soppa saataisiin, jos ihmiset alkaisivat lapsentekopuuhiin siksi, että lapsiperhe-elämä näyttää niin siistiltä! Olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että jos joku jättää lisääntymishommat väliin siksi, että se on huonosti brändättyä, ei ehkä todellakaan ole vielä valmis tähän. 

No, onneksi väestö pääasiassa lienee fiksumpaa kuin mitä nämä aivopieruilijat kuvittelevat. "Minä pidän pikku puheen, eiköhän ne siitä ala heittää ehkäisyä mäkeen..."

marjaraj (Ei varmistettu)

Tässä postauksessa on niin monta asiaa kohdallaan, että meinaa niska nitkahtaa nyökyttelystä. Eniten juuri tuo, että aika harva ihminen sitä jaksaa kellon ja kalenterin ympäri tehdä vaan juuri yhtä asiaa. Sama juttu itsellä. Vaikka oma 1-vuotias onkin oikea elämäni valo ja aivan ihana lapsonen, en silti halua viettää hänen kanssaan kaikkea aikaani.

Omassa ystäväpiirissä on kaikkia vaihtoehtoja aina lapsen saaneista olosuhteiden pakosta lapsettomiin. On myös selvästi uteliaisuutta lapsiperhe-elämää kohtaan ja mm. siksi olen miettinyt tosi paljon, miten osaisin kuvata sitä kaikkea positiivista, mitä lapsi on tuonut mukanaan ja myös sitä, miten oma onnellisuus on muuttunut lapsen myötä. Kaipaan tätä puolta keskusteluun juuri siksi, että tulisi tasapainoa. Ei ne huonosti nukutut yöt mihinkään katoa, mutta ei ne ole missään nimessä se ainut asia, mitä lapsi tuo tulleessaan. Silti itsekin huomaan kerta toisensa jälkeen kertovani, kuinka monta yötä viime viikolla meni vihkoon ja unohdan sanoa, että yhtä monena aamuna lapsi heräsi naureskellen ja aivan riemuissaan siitä, että näkee vanhempansa.

Noora K. (Ei varmistettu)

Olen palannut nyt monta kertaa lukemaan tämän postauksen, koska tämä on mielestäni niin spot on. Sitä aina välillä toivoo, että osaisi itsekin sanoa asiat just noin. Kävin lukemassa tuon kolumnin myös ja ymmärrän myös kirjoittajan fiilistä, vaikka brändäysajatus on ihan pöllö. En ole ollut äiti niin kauaa, etten muistaisi juuri tuota ristiriitaa, että joku selittää, mitä kaikkea semisti ällöttävää ja todellakin uuvuttavaa viime päiviin sisältyy ja sitten just toi "päivääkään en vaihtaisi pois". Siinä on uskottavuusongelma. Mietin, miksi se "päivääkään en vaihtaisi pois" tai muu vastaava pitää aina lisätä ikään kuin pakolliseksi disclaimeriksi (mä esimerkiksi vaihtaisin erittäin mielelläni ne päivät, kun koko perheellä oli noro :D)? Vakavasti ottaen mulla ei ole mitään mielipidettä siitä, miten vanhemmuudesta pitäisi puhua, en todellakaan tiedä. Uskon laillasi, että syyt siihen, että kaikki eivät toivo/halua/saa lapsia, ovat ihan pikkuisen moninaisempia. Ja sekin on ihan oma keskustelunsa, että tarvitaanko tänne maapallolle nyt välttämättä lisää ihmisiä.

Toi on kuitenkin tosi hyvä pointti tuoda esille, että vaikka lapsi olisi kuinka rakas ja toivottu, niin kyllä sitä omaa aikaa silti tarvitaan ajoittain. Just noin, ei mitään jaksa tehdä 24/7. Mä palasin töihin suomalaisittain suht aikaisin, kun lapseni oli 1v. 2kk ja voi, miten hyvä päätös se olikaan. Mä pyöritän arkea pääsääntöisesti yksin yli puolet viikosta, niin töihinpaluu antoi taukoa tuosta 24/7:stä just sen verran, että arki menee hyvillä mielin, vaikka välillä on tietty tosi loppu, jos lapsi sairastelee tms. Mutta sekin on elämää ja olihan sitä välillä tosi loppu ilmankin lasta, muista syistä vain. Töissä käyminen virkistää ja lapsi on ihan onnessaan tosi kivassa päiväkodissa. Päivän päätteeksi jälleennäkeminen on jotenkin niin ihanan riemukas, etten ikinä kyllästy siihen tunteeseen.

Vietän tätä viikkoa kesäleskenä, kun mies ja lapsi mökkeilevät ja olen itse yksin kotona ja töissä, niin toteutuu just se, mitä yksi kiva ja fiksu ihminen sanoi mulle: "pienikin hetki irti oravanpyörästä virkistää ja palauttaa välittömästi mieleen, ketkä niitä tärkeimpiä ihmisiä ovatkaan". Tämä siis sen jälkeen, kun päivittelin, miten kova ikävä mulla on heitä saman tien, vaikka samaan aikaan nautin hirveästi omasta ajastani yksin kotona.

Torey
Näissä neliöissä

7v. jolla on koulun alkua edeltävä esiteinivaihe ja 3v. jolla on uhma. Sellaset mulla kotona. Niin rakkaat ja niin raivostuttavat. Ja kyllä, olen onnellinen kun saan toisinaan viikonlopun viettää miehen kanssa kaksin ja osan siitä jopa ihan omassa seurassani. Sitten jaksan taas paremmin! 

Älytöntähän se olisi väittää lapsiperhearjen olevan pelkkää onnea ja iloa. Koska toisinaan sitä repii hiuksia päästään ja kiljuu lasten kanssa kilpaa. :D

I_MS (Ei varmistettu)

Mä taas juuri kelasin, kuinka mahtava mun 7-vuotias on! Hän on ollut lomalla juhannuksesta saakka ja tuntuu että hän elää elämänsä kesää. On niin onnellisen oloinen, auttavainen ja jotenkin kiva tyyppi.
Toki menettää hermonsa silloin tällöin, mutta harvoin. Silloin kun menettää, on todellakin esiteini (ovet paukkuvat ja draama on suurta), mutta kun tilanne on ohi, pyytää käytöstään reilusti anteeksi. Mä aina sanon, että ei mua kilarit haittaa, mutta kun en minäkään hänelle karju, niin en ymmärrä miksi hänellä on oikeus huutaa mulle. Toistaiseksi ollaan puhumalla selvitetty asiat, toivottavasti jatkossakin.

Torey
Näissä neliöissä

Yhden lapsen kanssa varmaan ihan eri juttu. Mulla ja kaverilla kaksi lasta, ja suht samalla ikäerolla. Lapset ei tappele niinkään meidän aikuisten kanssa, vaan keskenään! Ja kun sitä kuuntelee ja edes puhumalla et niiden tilanteita saa useimmiten selviteltyä, ni on se välillä aikamoista. Meillä ei 7v. kyllä ovia paisko tai mitään. Lähinnä on ilmestyny ärsyttävää kinaamista tai mulkoilua, mitä ei ollu ennen. :D

7v. huitelee paljon jo kavereiden kanssa ja siellä kaikki sujuu hyvin. Uskon tilanteen kotonakin siskosten kesken tasoittuvan koulun alkaessa. 

Sillon jos on hetken vaan toisen tytön kanssa keskenään niin kumpikin on taas se oma itsensä. Ne vaan saa toisistaan ne "parhaimmat" puolet esiin. Mut eiks se oo sisarusten tehtävä? :D

Lomalla (Ei varmistettu)

Tämä oli hyvä kirjoitus. Aika paljon hämmentävää kyllä, on myös sellaista lapsiperhearjen antibrändäystä erityisesti ennen lasta, että "siitä tulee ihan kamalaa" ja "odottakaapa vaan, nyt on helppoa mutta kun se lähtee liikkeelle/tulee uhma/tulee hammas..." ja on sanottu suoraan lapsenkin syntymän jälkeen, että näillä nykynormeilla lapsen hankkiminen olisi aivan liian raskas juttu, minkä kyllä tavallaan ymmärtää, jos haluaa seurata kaikkia ohjeita ja ohjeistuksia. Moni ei taida tajuta, että lapsestakin saa lomaa, eikä siihen väliin tarvitse käyttää korttia "mitäs hankit", sillä onhan töistäkin kesälomaa ja harrastuksista jne. Aika raskaaksi käy, jos pyörittää koko ajan pään päällä ajatuskuplaa, jossa lukee ruuhkavuodet.

Lillli (Ei varmistettu)

Uhmaikä on brändätty huonosti. Parempi sana on tahtoikä. Lapsi ei uhmaa vanhempaansa vaan tahtoo jotain ja sehän on vaan hieno juttu - tämä ajattelutapa on auttanut minua hirveästi lasten kanssa. Sitten voi miettiä/kysyä mitä lapsi juuri nyt tahtoo/tarvitsee.

Kommentoi