Tunnetyö on raskasta työtä

Kirjoitin pitkästä aikaa jutun Trendi-lehteen. Aihe oli sellainen, jota olen pyöritellyt tosi pitkään, ja se on läsnä elämässäni usein. Nimittäin selitteleminen ja mielipiteiden disclaimaaminen (jolle ei ole järkevää suomennosta, mutta joka tarkoittaa tietynlaista vastuuvapautta koskien sanomaansa mielipidettä tai kertomaansa juttua).

Olen kirjoittanut tätä blogia nyt vähän yli neljä vuotta. Aluksi saatoin postailla aika provosoivia mielipidekirjoituksia ilman, että sen suuremmin pelkäsin, miten jengi niihin reagoi. Tämä johtui siitä, että minulla oli vain muutama lukija (terveisiä äidille ja siskoille!). Koska he tiesivät, että olen kiva, herkkä ja ajattelevainen tyyppi, he eivät järkyttyneet erityisesti, jos otsikoin postaukseni omasta mielestäni vitsikkäästi: Lapsi on huono varallisuuden muoto. Pieni lukijakuntani ymmärsi ilman selittelyä, etten todellisuudessa ajattele lasta ensisijaisesti rahan kautta, vaikka tällaista taloustieteen kieltä hänestä käytänkin kyseisessä postauksessa.

Kun lukijoita alkoi tulla enemmän, kaikki eivät enää tunteneetkaan minua, ja he saattoivat pitää minua ärsyttävänä ja ylimielisenä kantturana. Periaatteessa minun pitäisi ajatella, että jokainen postaus, jonka koskaan kirjoitan tähän blogiin, voi olla ensimmäinen postaus, johon lukija sattuu osumaan. Näin ollen minun ei pitäisi olettaa, että lukijani tuntevat minut ja tietävät, milloin vitsailen (luettua on vaikeampi tunnistaa vitsiksi kuin kuultua).

Vitsin onnistuminen on aina vitsin kertoja vastuulla, ja silloin ottaa riskin, että joku ei sitä tajua. Kirjoittajalle tulee kiusaus laittaa vitsin perään: tämä oli vitsi. Mikä taas laimentaa vitsin ja aliarvioi lukijan älykkyyttä.

Toisaalta selittely ei liity pelkästään vitsailemiseen, vaan kaikkeen muuhunkin. Vaikka kun olen kertonut raha-asioistani, minun on tehnyt mieli painottaa aina jossain kohdassa postausta sitä, että nämä eivät ole universaaleja neuvoja kaikille, vaan käytäntöjä, jotka toimivat omalla kohdallani. Että kyllä ymmärrän, että kaikilla ei ole ok-palkkaista työtä, jonka palkasta säästää rahaa.

Kuitenkin tämän pitäisi olla ilmiselvää, sillä kun puhun omista raha-asioistani, tarkoitus ei ole lesoilla tai neuvoa vaan jutustella rahasta menemään samalla tavalla kuin vaikka jutustelen muista kuulumisistani täällä blogissa. Sehän koko lifestyle-bloggaamisen pointti on, kertoa omia ajatuksia ja kokemuksia milloin mistäkin.

Kysyin mediatutkija Mari Lehdolta, miksi nykyään blogeissa koko ajan selitellään niin kovasti omia valintoja. (”Lensimme lomalle, mutta tiedän sen olevan ilmastorikos. Lapseni on täysimetetty, mutta minulla ei ole mitään pulloruokintaa vastaan.”)

Mari Lehto sanoi, että kyse on somevaikuttajien tunnetyöstä. Laajasti määriteltynä tunnetyöllä tarkoitetaan sitä, että ihminen kontrolloi omia tekojaan ja tunteitaan, jotta muilla olisi parempi olo. Somevaikuttajat pyrkivät jatkuvasti ennakoimaan, mistä seuraajat voisivat ärsyyntyä ja sitten taklaamaan mahdollisen kritiikin.

Valaistuin! Juuri tuollaista minäkin harrastan nykyään koko ajan. Mietin etukäteen, että voiko joku suuttua kun sanon näin tai noin.

Aloin miettiä, miksi minä sitä suuttumista sitten niin paljon pelkään. No tietenkin siksi, että hyvin kriittisistä tai suoranaisen ilkeistä kommenteista tulee pitkäksi aikaa paha mieli. Välillä se tuntuu ihan sellaisena fyysisenä huonona olona, ikään kuin vatsassa ja kurkussa olisi jotain vierasta. Olen jutellut tästä monien bloggaajien tai instaajien kanssa viime aikoina, ja moni on sanonut, että hommasta on tullut parin viime vuoden aikana vähän tylympää ja ilkeämpää.

Saan itse onneksi hyvin vähän mitään shaibaa tänne blogiin, ja käytännössä aina kun saan, joku ihana tyyppi kommentoi ennen minua ilkeilijälle takaisin. Tästä tulee valtavan hyvä mieli.

Joskus kuitenkin nihkeilyä tulee, useimmiten silloin, kun ei ole osannut sitä odottaa. (Yllätyn etenkin silloin, kun ihmiset kertovat, että kasvatan lapsiani jollain tapaa väärin tai huonosti. Olen niin tottunut omassa kaveripiirissä vanhempien väliseen solidaarisuuteen, että tuntemattomilta tuleva vanhemmuusaiheinen ilkeily hyökkää ihan puskista.)

Pitkään minulla on ollut sellainen taktiikka, että ”halaan ilkeilijät kuoliaaksi”, minkä jälkeen he eivät enää kehtaa ilkeillä lisää. Mutta olen huomannut, että sellainen pahan mielen nieleminen ja kurjiin kommentteihin hymyillen vastaaminen on yllättävän raskasta, juuri tällaista tunnetyötä, jota en oikeastaan jaksaisi tehdä. Toisaalta uhriutuminen tai takaisin ilkeilykään ei oikein toimi, koska niistäkin minulle jää huono fiilis. (Ja olen sitä mieltä, että jos tämä bloggaaminen olisi oikeasti uhriutumisen arvoisen raskasta, niin sitten pitäisi ihan vain lopettaa koko homma.)

Sen sijaan musta huumori auttaa. Jos jengi alkaa mussuttaa, että kukat on aseteltu rumasti maljakkoon, mielestäni on oikein hyvä tapa vastata siihen: ”Kuulkaapas mulkvistit, minun kukkani on aseteltu täydellisesti.”

Mutta juu. On hassua, miten miellyttämishaluinen sitä ihmispoloinen onkaan. Jotenkin sitä aina vain toivoisi, ettei kukaan pitäisi minua ärsyttävänä kantturana. Vaikka tietenkin pitää! Eikä sille vaan voi mitään. Ihan blogin ulkopuolisessakin elämässä on aina ihmisiä, jotka eivät vain tykkää, ja that’s it.

Selittelemisen ongelma on mielestäni siinä, että se laimentaa tekstiä. Ei hyvä kolumnikaan pääty: ”Tämä oli minun mielipiteeni, mutta kaikki saavat ajatella tästä niin kuin haluavat.” Lukijan sisälukutaitoon kuuluu tieto siitä, että kolumnin pointti on kertoa mielipide, ja on päivänselvää, että lukija ”saa ajatella aiheesta miten haluaa”. Sama pätee blogipostauksiin.

Mari Lehdon kanssa puhuttiin, että vaikkei rahapostauksessa kirjoittaisikaan auki, miten ”tiedän olevani etuoikeutettu”, niin usein riittää, että kirjoittaja itse tiedostaa asian tekstiä kirjoittaessa. Asenne kyllä välittyy rivien välistä.

Nonni! Olen yleensä pitänyt linjaa, etten juurikaan kirjoita tällaisia metabloggaamistekstejä, koska samalla tavalla kuin kolumnin kirjoittaminen kolumnin kirjoittamisesta on ankeaa, niin blogin kirjoittaminen blogin kirjoittamisesta on hoh-hoijakkaa, mutta tämän kerran nyt oli pakko vähän saarnata aiheesta.

Ja tietenkin mainostaa nyt kaupoissa olevaa Trendi-lehteä. Siinä on siis minun juttuni somen selittelykulttuurista. Jutussa on paljon muitankin hyviä havaintoja kuin pelkkä tämä tunnetyö-asia, eli menkää ja lukekaa!

Kommentit (22)
  1. En oo onneksi blogini kirjoittamisen aikana saanut melkein yhtään ikäviä kommentteja, mutta oon pitänyt periaatteena sitä että vastaan heille siten kun vastaisin jos se sanottaisiin mulle kasvotusten; suoraan mutta hyökkäämättä. En henkilönä ole sen tyylinen ihminen, että jos joku sanoo rumasti niin vastaisin ”kiitos mielipiteestä :)”, joten miksi mun pitäisi blogissa/somessa olla sellainen? Tiedän että ehkä ilkeilijä juurikin kaipaa sitä reaktiota bloggaajasta ja vastaamalla takaisin suorasti pelaan hänen pussiinsa, mutta toisaalta voi olla että hymyillen-vastaus voi vain yllyttää jatkamaan reaktion toivossa? Tällä tavalla vastaamalla mulle itselle jää sellainen olo, että asia on ns. loppuunkäsitelty, enkä jää vatvomaan asiaa toivottavasti pidemmäksi aikaa omassa mielessä.

    1. Toi on musta hyvä taktiikka. Just tuo, että ”asia käsitelty loppuun” säästää paljolta vatvomiselta.

  2. Vilja @ Muotoseikka
    19.11.2019, 10:00

    Erittäin timanttinen postaus! Ja kiitos linkkaamisesta kukkienasettelu-gateen. Sain viikon toistaiseksi parhaat naurut. 😀

    1. 😀

      Täällä on tälläkin hetkellä kukkia maljakossa ihan miten sattuu. Hävytöntä piittaamattomuutta!

      1. Minähän en niitä kukkia edes huomannut (vaikka toki kovasti kukista tykkäänkin!) ennenkuin joku niistä mainitsi. Eikös pääasia ollut ne kakut? Niitä tämä kondiittoriksikin valmistunut tiiraili.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *