Tunteiden näyttämistä voi opetella

kiipeilijä.jpg

Oltiin Tikin kanssa uudenvuodenpäivänä syömässä rakletteja ystäviemme luona. Tehtiin sellainen klassinen lupauskierros, jossa jokainen sai kertoa jonkun tavoitteen seuraavalle vuodelle. Oli puhetta ajankäytön hallinnasta ja pilateksen aloittamisesta.

Yhden ystäväni vastaus oli mielestäni kiinnostava ja ilahduttava. Hän sanoi, että aikoo opetella näyttämään tunteitaan paremmin ihmisille, esimerkiksi empatiaa. Tämä on vähän kliseinen väite, mutta suomalaisessa kulttuurissa on totuttu siihen, että miehet eivät näytä hirveästi tunteitaan, eivät ainakaan mitään sellaisia pehmeitä tunteita, kuten surua tai ihastusta. Se ei jotenkaan ole kuulunut miesten käyttäytymisrepertuaariin noin yleisesti ottaen. 

Ystävä kertoi esimerkin: Kun hänen tuttavansa oli maininnut, että tämän lapsella on todettu diabetes, ystävä alkoi hyvin nopeasti keskustella teknisesti ja ratkaisukeskeisesti siitä, miten nykyään on jo tosi hyviä lääkkeitä hoitamaan sairautta. Jälkikäteen hän ajatteli, ettei olisi kannattanut mennä sieltä mistä aita on matalin, vaan kysyä, miten tuttava tai hänen vaimonsa tai lapsensa nyt voivat.

kiipeilijä2.jpg

Vaikka kuinka tiedän, että naiset ja miehet ovat pohjimmiltaan hyvin samanlaisia, en jotenkaan aina sisäistä sitä. Usein ajattelen, että jos joku mies ei näytä surulliselta tai huolestuneelta, hän ei ole sitä. Tai jos joku ei näytä iloiselta, niin hän ei ole iloinen. Ja kun ajattelen lähipiirini miehiä ja naisia, niin naiset näyttävät enemmän tunteitaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö molemmat tuntisi niitä tunteita. 

Minä taas olen itse tottunut näyttämään hyvät ja huonot tunteeni aina hyvin avoimesti. Lisäksi myös sanoitan tunteitani paljon: ”Mulla on kurja olo, kun työt stressaa.” ”Mä olen hirmu onnellinen tällä hetkellä, elämä tuntuu ihanalta!” En osaa edes kuvitella, miltä se tuntuisi että en näyttäisi tunteitani. Tunteiden ulos päästämisessä on se hyvä puoli, että sitten ne eivät jää möyryämään sisälle, vaan purkautuvat kunnolla. Tietenkään jos suurten tunteiden näyttäminen ei tunnu omalta eikä ole omassa luonteessa, ei tietenkään itseään kuulu pakottaa.

Mä kysyn Tikiltä päivittäin, että miltä siitä tuntuu mikäkin. Veikkaan, että se on aika ärsyttävää, mutta mä haluan tietää! Ja jos toinen ei kerro, sitä joutuu kysymään. Toisaalta Tikikin kysyy usein multa, mikä painaa. Mulla on nimittäin väsyneenä tapana jäädä toljottamaan kaukaisuuteen täysin tyhjillä silmillä. Se näyttää surun tunteelta, mutta oikeasti se tarkoittaa vain sitä, että ajatukset ovat karanneet kauas.

Tunteiden näyttäminen ja jopa niistä kertominen on yllättävän tärkeää kommunikaatiossa. Se edistää ihmisten välistä ymmärrystä ja yhteishenkeä valtavasti. Tietenkin on olemassa miehiä, jotka näyttävät tunteensa ja naisia, jotka eivät näytä. Mutta toivoisin, että nyt kasvatettaisiin seuraava sukupolvi, jossa kaikki sukupuolesta riippumatta näyttäisivät tunteitaan. En oikein edes tiedä, miten se onnistuu, mutta kai olemalla ihan normaalisti eikä kieltämällä omaa poikaansa näyttämästä tunteitaan tai vähättelemällä niitä. Paha sanoa!

 

Millaisia tunteiden näyttäjiä te olette?

 

Lue myös:

Kateus voi olla hyödyllinen tunne

Oma tapa olla

 

Kuvassa: Otokset ovat viime kesältä mökiltä. Tällä ukkelilla on tapana näyttää tunteensa hyvin vahvasti, mikä on ihanaa!

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

 

Kommentit (31)
  1. Sitku vielä vois hankkia niitä tunteita jostain 🙂 Tohon diabetesesimerkkiin olisin reagoinut ”aha, mites se tulee käytännössä näkymään?”. Ei olisi tullut mieleenkään, että siinä pitäisi olla jotenkin empaattinen. Useinmiten en kyllä kaipaa erityisen empaattisista suhtautumista ystäviltänikään, se pikemminkin saa oloni vaivautuneeksi. Toki jos mulla on paha olo, niin osaan kyllä kertoa siitä ja silloin empatia tuntuukin hyvältä, kun olen sitä ns. pyytänyt. Ja vastaavassa tilanteessa osaan itsekin reagoida empaattisesti! Mutta sydänsilmähymiötä en kyl saa itsestään puristettua ikinä, se vaatii mulle tuntemattomia tunteita…

    1. Empatia ja tunteiluhan (sydänsilmähymiöt jne) on kaksi eri asiaa, empatia tarkoittaa kuitenkin vain asian tarkastelua toisen näkökulmasta, joten musta on outoa, että sen rajoittaisi vain erityisesti lohdutusta kaipaaviin tilanteisiin. Esim. ykköstyypin diabetes tarkoittaa koko arjen mullistavaa, hemmetin paljon venymistä vaativaa vaikeaa sairautta, joten ”aha, mites se käytännössä tulee näkymään” kuulostaisi musta kyllä väkisinkin aika vittuilulta, mikäli kysymyksen esittää ilman minkäänlaista empatiaa.

  2. Luin useampaan otteeseen, että postaus alkoi näin: ”Oltiin Tikin kanssa uudenvuodenpäivänä syömässä raketteja ystäviemme luona” ja hämmennyin kovasti! 😀

    1. Meillä on Tikin kanssa omat oudot tapamme, mutta joku roti meidänkin ruokailutottumuksissamme 😀 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *