Tuskaisuus ja ahdistus ovat osa elämää

Juliaihminen

En muista, juttelinko omista hommistani psykologin kanssa vai oliko kyseessä jokin haastattelu (hehheh, toimittajat puhuvat psykologeille niin töissä kuin vapaa-ajallaankin), mutta muistan, että pidin psykologin melko itsestäänselvää lausetta oivaltavana ja lohdullisena:

Elämään kuuluu tietty määrä ahdistusta, ja sitä pitää vain opetella kestämään. 

Tämä on ihan sellainen päivänselvä asia, mutta silti joudun välillä toistamaan sitä itselleni. Olen tottunut ajatukseen, että pitäisi olla kivaa ja onnellista koko ajan. Kun ahdistaa, se pitäisi saada hoidettua pois päiväjärjestyksestä mahdollisimman nopeasti, ja jos on surullinen olo, siitä tulisi pyrkiä eroon kaikin keinoin. Voi vaikka hokea itselleen voimalauseita:

When I get sad I stop being sad and be awesome instead! (okei, tykkään kyllä Himymin Barneystä.)

Choose happy.

Happy girls are the prettiest.

Be as happy as possible.

(Mun guilty pleasure on kerätä Pinterestiin omalle boardille idioottimaisia sitaatteja. Hehhehe.)

Olen viime aikoina ollut allapäin, sillä ystävä- ja tuttavapiirissä on ollut paljon huonoja uutisia (yhdestä esimerkiksi kerroin alkuviikosta). Nämä jutut ovat vetäneet mielen maahan. Vaikka tavallisesti olen aika hyvä noudattamaan juuri tuollaisten sitaattien neuvoja, että vain päätän olla hyvällä tuulella, niin aina se ei onnistu. Kun on tarpeeksi kurjia juttuja kyseessä, niin siinä ei auta vain muuttaa asennetta ja porskutella eteenpäin.

Välillä myös isot asiat yksinkertaisesti ahdistavat ja surettavat. Ilmastonmuutos, jätevuoret, elämän arvaamattomuus, ihmiset ei enää ole mutta joita kaipaan, pelot ja moraaliset pohdinnot. Joskus en edes tiedä, mikä ahdistaa tai miksi olen levoton, mutta tunne on sisälläni, eikä se katoa, vaikka kuinka toivoisin tai päättäisin.

Kuten julkisessa keskustelussa välillä tulee esiin, elämme tällä hetkellä self helpin kultakautta, jossa itsehoito-oppaita ostetaan ja luetaan valtavasti. Tässä ei sinällään ole mitään väärää, koska kyllä ihminen nyt saa kehittää persoonaansa ja pyrkiä onnellisuuteen. Mutta tietty kritiikki näissä kannattaa kuitenkin pitää mukana, sillä jos opas väitää, että sen avulla ihmisestä voi tulla onnellinen, niin hieman kyllä kyseenalaistan sanomaa.

Tästä syystä ilahduin eilisestä Hesarin haastattelusta, jossa filosofi Sami Philström puhuu siitä, miten silloin kun etsitään liian helppoja ratkaisuja monimutkaisiin asioihin, hälytyskellojen pitäisi soida. Hän on kirjoittanut kirjan nimeltä Ota elämä vakavasti - Negatiivisen ajattelijan opas (Ntamo 2018), ja taidanpa ottaa sen lukuun. 

Uskonnonfilosofian professorina toimiva Philström puhuu siitä, miten ihmisen ei edes pidä tavoitella sitä, että onnellisuus ja hauskuus vain koko ajan lisääntyisivät elämässä. "Eettisten velvollisuuksien mukaan toimitaan, koska ne ovat velvollisuuksia. Ei siksi, että teoista seuraa jotakin kivaa." 

Tästä syystä minua on inasen verran risonut nämä Viisveisaamisen taito ja Miten olla välittämättä -oppaat, joita kovasti hypetetään. En halua tietenkään olla julma ja yritän jotenkin nyt tätä kirjoittaessani tasapainotella niin, etten kuulosta ylimieliseltä: on totta, että jotkut ihmiset ovat niin velvollisuudentuntoisia, että se häiritsee heidän omaa elämäänsä ja tällöin viisveisaaminen on tosi hyvä juttu niin yksilön kuin yhteisön kannalta. Mutta sellainen yltiöpäinen "minä ensin" -ajattelu ja "miten minä voisin maksimoida onneni ja poistaa kurjat asiat elämästäni" -pohdinto ei houkuttele.

Usein moraalisesti oikein toimiminen saattaa edellyttää tekijältä uhrauksia, ja moraaliset ongelmat voivat olla jopa ratkaisemattomia. Kaikki ihmiset tekevät toki paljon oman moraalin vastaisia vääriä päätöksiä (itse teen niitä koko ajan!), mutta kyllä pitää pystyä itsekritiikkiin ja välillä miettiä, että pitäisikö tehdä toisin. Se on epämukavaa. Philstörm sanoo, että moraalisen pohdinnon kuuluukin olla välillä tuskallista, se kuuluu moraalin luonteesen.

Välillä tuntuu myös, että itsehoito-oppaat puhuvat kovasti yksilöstä unohtaen täysin rakenteen taustalla: rakenne nostaa joitain ihmisiä, joitain se taas painaa alas. Näin ollen samat opit eivät sovi joka tilanteeseen. Joillekin käy tosi hyvä tuuri, toisille huono. Ajatus siitä, että ihminen itse pystyy hirveästi vaikuttamaan omaan elämäänsä, voi olla joskus aika katala. (Ja samaan hengenvetoon pitää sanoa, että totta kai ihmisiä pitää kannustaa eikä vain voivotella, että sinä rukka se et huonoista lähtökohdistasi johtuen mihinkään kykene.)

Elämässä on kurjia asioita nyt ja vastaisuudessakin, ja voi olla hyödyllisempää yrittää opettelemaan ikävien tunteiden sietämistä kuin taistella ne heti pois. Minua on ihan jo se auttanut (oh, tämäkin kuulostaa nyt self helpiltä, sitä ei voi paeta!), että hyväksyn olevani nyt päivän pari surullinen ja allapäin, enkä välttämättä yritä edes taistella tunnetta vastaan. Yleensä aika korjaa oloni jossain vaiheessa. Ainakin tähän mennessä niin on käynyt.

Tietenkään kaiken ahdistuksen kanssa ei tarvitse oppia elämään. Jossain vaiheessa täytyy hakea apua, jos ahdistus tai masennus kestää pidempään tai vaikuttaa omaan toimintakykyyn. Mutta sellaiset ohimenevät, muutaman päivän ahdistuksen tai surun jaksot ja negatiiviset ajatukset nyt vain ovat osa elämääni, enkä saa taiottua niitä pois, vaikka lukisin 17 onnellisuussitaattia.

Nämä on vaikeita hommia. Joskus Instassa vastaan tulevat kivat sitaatit tai self helpit auttavat tai ilahduttavat minuakin. En siis heittäisi niitä suoraan keskuskuoppaan. Mutta aika usein, luultavasti johtuen siitä, että olen hieman kyyninen kanttura, ne ovat minusta huvittavia tai sietämättömiä.  

 

Lue myös:

Ihmistä ei voi konmarittaa

Pahan mielen anatomia, ja miten saan kurjan olon pois?

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Kommentit

emmms (Ei varmistettu)

Word! Itse kärsin ajoittain pahasta maailmantuskasta ja juuri eilen synkistelin poikaystävälle miten asiat on huonosti. Hän "onneksi" kärsii itsekin ajottaisesta ahdistuksesta ja osasi lohduttaa juurikin näin eli että tämä on osa elämää ja ihmistä kuuluukin ahdistaa aina välillä, se kertoo että välittää asioista tai pitää niitä tärkeinä.

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo! Kaikissa tilanteissa ei kaipaa sellaista ”piristy nyt, kaikki on hyvin!” -puhetta, kun se voi tuntua vain valheelliselta ongelman kieltämiseltä. Itseäni tällaisissa tilanteissa lohduttaa eniten musta huumori, mikäli piristystä kaipaan.

kks
Kaikesta kyllä selviää

Mua kans ärsyttää nykypäivän "minun onnellisuus on tärkeintä" -ajattelu. Entä ne muut ympärillä, jotka ehkä kärsivät sen "minun onnellisuuden" kustannuksella (usein lapset)? Itse ajattelen niinkin vanhanaikaisesti, että toisia vartenhan täällä eletään ja pyritään tekemään muiden elämästä hyvää, itseään unohtamatta.

Juliaihminen
Juliaihminen

Ja pidemmän päälle sitä tulee onnellisemmaksi siitä, että on muille kiva ja elää moraalisesti kestävästi. Kognitiivinen dissonanssikin on vähän raskas tila elää koko ajan :D

Londra (Ei varmistettu)

Hyviä pohdintoja! Mulle jäi siitä viisveisaamiskirjasta mieleen lähinnä se, että jos saa kauheasti kutsuja kaukaisten sukulaisten/tuttavien häihin ja/tai polttareihin, joihin päästäkseen pitäisi vielä lentää toiselle puolelle maata/maapalloa, on ok sanoa ei. Koska tämä ei ole ollut elämässäni polttava ongelma, kirja ei siis mullistanut elämääni. :) Tuo neuvo on tosin onneksi ympäristönkin kannalta ihan järkevä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Sama kokemus viisveisaamiskirjasta, siinä käsiteltiin aika paljon ajankäyttöä, esim. että uskaltaa sanoa ei tilanteissa, joissa haluaisi käyttää aikaansa toisin. Tää ihan hyödyllistä kamaa. Sellainen pakko olla onnellinen -materiaali on jäätävää.

Juliaihminen
Juliaihminen

Oon samaa mieltä, että tuollaisissa kohdissa kannattaa miettiä omaa aikaa ihan vain jo siksi, että kukaan ei myöskään halua uhriutujaa juhliinsa päivittelemään, miten olisi muutakin tekemistä tässä.

Toisaalta joskus uskon myös sellaiseen, että käydään velvollisuudesta jossain sukujuhlissa. Näen siinäkin arvoa, että pidetään sukulaisiin yhteyttä. Veikkaan, että moni tuli esimerkiksi mun yo-juhliin vähän sillee ”koska pitää”, ja siitä tuli tosi hyvä mieli. 

Mutta lähtökohtaisesti siis samaa mieltä siitä, että kaikkeen ei pidetä suostua vain siksi, että olisi kiva muita kohtaan.

-gloria- (Ei varmistettu)

Yleensä isoin ongelma eivät niinkään ole ikävät tunteet, vaan kaikki se mitä teemme, jotta meidän ei tarvitsisi kohdata niitä.

Tunteilla on muuten oikeasti myös tosi iso valta päätöksenteossa, vaikka luulemme olevamme kovinkin rationaalisia. Aivoissa välittömät palkkiot on aina paljon voimakkaammin vaikuttavia kuin viiveellä tulevat, joten vaatii oikeasti aika paljon työtä että pystyy tekemään sellaisia tietoisia valintoja jotka tuntuu hiukan ikävältä nyt, mutta ovat pidemmällä tähtäimellä arvojemme mukaisia.

Juliaihminen
Juliaihminen

Tuo on tuhannen tosi, ja siihen varmaan moni moraalinenkin dilemma liittyy. 

Jutussa filosofi mainitsi, että silloin ollaan vakavissa yhteiskunnallisissa ongelmissa, kun yritysten toimarit ottaa neuvonsa self help -guruilta, ja alkaa tehdä päätöksensä ensisijaisesti intuition eikä esim laskelmien perusteella. Toku tunteet vaikuttaa vahvasti joka tapauksessa.

Minajariippuvuus (Ei varmistettu) https://minajariippuvuus.blogspot.com

Hei voi vitsit miten ihana kirjotus! Löysin blogisi juuri. Tätä itekkin yrittänyt opetella, just nimenomaan alakulosten fiilisten ääreen pysähtymistä. Samahan sekin, kun lapsi kaatuu neuvotaan vaan sanomalla "ei mitään sattunu, nouse ylös, pikku tömähdys vaan" ei yhtään kysytä lapselta, päätetään lapsen puolesta, että nyt se hymy naamaan..

Jään seuraamaan tekstejäsi.

<3

Juliaihminen
Juliaihminen

Todella hyvä vertaus, toimii ehdottomasti aikuistenkin kohdalla. Ei ole pakko heti aina piristyä ja olla taas iloinen, kyllä sitä voi hetken murehtia. 

Ja kiitos kauniista sanoistasi! <3

Vierailija (Ei varmistettu)

ajattelen, että semmosta kokonaisvaltaisempaa elämänasennetta ainakin itseni kohdalla on ollut hyödyllistä työstää myönteisempään. Semmoista, että en enää marmata muiden ihmisten tekemisistä, en tuomitse muita vaan tuomitsemisen ilosta (pyrin välttämään tätä aina, silloinkin kun en ajattele/toimi itse samoin), pyrin muistamaan elämän hupaisuuden niilläkin hetkillä kun se tuntuu kaikelta muulta eli kun myöhästyn dösästä kriittisellä hetkellä ja kaadun heti perään kuralammikkoon (yleensä näinä hetkinä pyrin katsomaan itseäni ja räpiköintiäni ulkoapäin ja usein alkaa naurattaa). Mutta joo, ehkä noi voimalauseet ja itsesuggestio? ei oo tuonut itselle sellaista kestävämpää apua vaikka testattu on.. en tiedä johtuuko sitten siitä että kun on siellä kuralammikossa se ”kaikki on hyvin ja olen onnellinen tyttö” lausahdus ei vaan jotenkin sinne asti taivu..

Vierailija (Ei varmistettu)

Jatkan kommenttiani kun jäi vähän kesken. Itse ajattelen että on ongelmallista lähteä rajaamaan elämästään negatiivisia asioita tai ihmisiä ulos, koska uskon että se jollain tavalla etäännyttää muista ihmisistä ja maailman monista puolista. Ajattelen enemmänkin että me ihmiset lyömme itse asioille leiman, että joku on paskaa ja joku ei. Oikeasti kaikki vaan on niin kuin on ja ihmiset ja asiat on sellaisia kuin kulloinkin ovat, ja helpommalla pääsisi kun ottaisi itse asiat vähän kevyemmin ja neutraalimmin eikä löisi kaikkeen niin herkästi ”hyvä” tai ”huono” leimaa. Kaikkiin vouhotuksiin ei tietysti tarvitse lähteä mukaan ja taistelunsa kannattaa valita, mutta luulen että jos alkaa välttelemään ”negatiivista” oli se sitten ihmiset, tunteet, asiat tai ilmiöt saa vältellä aika helvetisti kaikkea, koska eiköhän kaikesta voi löytää jotain paskaa jos niin asioita tarkastelee.

jenny la (Ei varmistettu)

Ihan mainio kirjoitus, kiitos! Negatiivisten tunteiden hyväksyminen olennaisena osana elämää on niin tärkeää - eihän ne hyvätkään hetket pian tunnu enää miltään ellei välillä elämä heitä kunnon kierteellä altaan syvään päähän. Itseä on viimeaikoina puistattanut niin paljon tämä 'minun onnellisuuteni on tärkeintä' -puhe. Pöyristyttävää ettei osa jengistä seuraa enää uutisiakaan, kun niistä tulee kuulemma aina niin paha mieli. Huh.

Tätä asennetta olen itekin, kun jaksan, yrittäny jakaa; jos ei välillä oo mustaa tai ees harmaata ei ne väritkään erotu! Tai niinkuin tänä kesänä on nähty, ei se liiallinen ja jatkuva auringonpaistekaan ole pelkästään hyvästä.

Jostain luin jonkun psykologin, terapeutin mikähännytolikaan kommentin siitä, miten tämä jatkuva onneliisuuteen ja positiivisuuteen pyrkiminen ei vaan ole terveellistä. Se on tosiasioiden kieltämistä ja vie läutännössäkin ihan hirveästi energiaa, kun koko ajan yrität kääntää asioita hyväksi. Silloinhan voipi käydä niin, että kaikki se minkä olet jättänyt käsittelettä kertyy elimistön muistiin. Lopulta sitten menee kuppi nurin, toisilla vaan sillee kevyesti räiskyy, mutta toiset putoo toooosi korkeelta.

Ja sitten sattuu. Moneen ja kovasti.

Mörri (Ei varmistettu)

Moi Julia! Tärkeä blogipäivitys. En usko että juuri kukaan selviää tästä elämästä ilman surua, pelkoa, ahdistusta ja muita tunneskaalan synkempiä sävyjä (tosin mitenkään reilusti - mitä se sitten tarkoittaakaan - ne eivät tunne jakautuvan). Se miten niihin oppii suhtautumaan, tuntuu olevan se merkityksellisin asia - ja se ainoa, johon usein voimme vaikuttaa.

Brené Brown taisi kirjoittaa jotakin sen suuntaista, että ”people don’t want to feel hurt, they act hurt”. Allekirjoitan itse tämän. Hänen kauttaan olen myös paljon miettinyt 1. omien rajojen 2. eheyden ja 3. ymmärtäväisyyden pyhää kolminaisuutta suhteessa muihin, ja itseen.

Tuli mieleen...Oletko siis lukenut jonkun Sarah Knightin kirjoista? Kun olet viitannut siihen viisveisaamiseen etc. pari kertaa. Vai puhuitko jostakin toisesta kirjailijasta...vai itse ilmiöstä? Itse ostin nimittäin hänen teoksensa ”You do you” lentokentältä keväällä, ja se herätti kyllä hyviä, rohkaisevia ja lempeitä ajatuksia. Kyseisessä kirjassa ainakin käsitin ”viisveisaamisen” ajatuksena siitä, että ihminen usein luo tarinoita siitä, mikä on mahdollista itselle. Mutta onko se niin? Enhän voi mennä ystäväni häihin, jonne aidosti haluaisin, sillä samaan aikaan on etäisen sukulaiseni häät. Tai että voiko työpaikalla pitää jalkoja kissan hiekkalaatikossa, jos se vähentää ahdistusta.

PS: Kiitos Julia ihanasta blogista...ja omasta itsestäsi. Ihanaa että olet.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.