Uhka

järvi.jpg

järvi2.jpg

järvi3.jpg

Yhtäkkiä huomaan roikottavani vauvaa parvekkeen reunan yli ja..! Juoksen portaita alas vauva sylissä ja astun harhaan… Kävelen laiturilla ja vauva luiskahtaa mun sylistäni…

Siitä lähtien kun Alppu syntyi, mun päähän on ilmaantunut tällaisia pakkoajatuksia siitä, millä eri tavoilla vauvalle voisi käydä huonosti. Se on kammottavaa. Näen päivittäin erilaisia vaaran paikkoja, joissa itse aiheutan lapselle tapaturman.

Käyn myös omituista vaihtokauppaa mielessäni: ”Sairaudet, visvasyylät, leprat, spitaalit, sankkerit sun muut, iskeköön kaikki vitsaukset mieluummin muhun. Kunhan Alpulle ei kävisi mitään.” (Jos tahdonvoimalla voisi manata itselleen taudin, mulla olisi näiden vaihtokauppafantasioiden ansiosta luultavasti zikavirus ja sars poikineen.) On suorastaan hämmentävää, miten itsestäänselvänä pidän sitä, että olisin valmis kuolemaan pojan puolesta. Asiaa ei tarvitsisi harkita sekuntiakaan. Ennen kuin sain lapsen, en ikinä ajatellut voivani kuolla jonkun puolesta.

Kun mulle tulee mieleen joku uusi keino välttää onnettomuus, tyyliin ”sitten kun Alppu oppii kävelemään, pitää ottaa parveketuolit pois, jottei se vahingossa kiipeä niiden kautta kaiteen yli”, mun on vain pakko sanoa se ääneen Tikille, vaikka se olisi kuinka epätodennäköistä. Jos joskus tapahtuisi se pahin, syyttäisin ikuisesti itesäni siitä, etten sanonut vainoharhaista ajatustani ääneen. Lisäksi jos kuulen jostain kauheasta mutta arkisesta tapaturmasta, mun on pakko kertoa siitä ystäville, jotta nekin varmasti osaavat välttää sen. ”Ja siksi me ei pidetä koskaan leipäveitsiä pystyssä tiskikoneessa.” (Näiden kauhujuttujen levittäminen ei kyllä tee kenenkään psyykeelle hyvää.)

Mä en ole yksin näiden uhkakuvieni kanssa. Yhdellä kaveripariskunnalla on tapana aina illalla tehdä ”synnintunnustus” ja kertoa, mikäli jompikumpi on asettanut niiden vauvan päivän aikana vaaraan. ”Mä kannoin raskaita ostoskasseja ja tyttöä samaan aikaan portaissa, ja periaatteessa mun ote olisi voinut livetä.” ”Ei se mitään, hyvä ettei mitään tapahtunut.”

On mahdollista, että nämä uhkakuvat vain lisääntyvät sitten, kun poika oppii liikkumaan. Toisaalta ne saattavat myös kadota pikkuhiljaa, kun huomaan, että poika on edelleen hengissä. Enää en esimerkiksi käy katsomassa iltaisin, hengittääkö se. (Paitsi jos tulee semmoen tunne, että tekee mieli käydä kurkkaamassa poikaa varoiksi, olen antanut itselleni luvan mennä.) Kun taannoin kävin Alpun kanssa vyöhyketerapiassa, siellä puhuttiin siitä, miten peloistaan voi opetella irti keskittymällä vahvasti hetkeen: ”Just nyt kaikki on hyvin.”

Mä tiedän, että hirveän surullisia tapaturmia oikeastikin tapahtuu, vieläpä useimmiten juuri kotona, arkisissa tilanteissa. Mutta tiedän myös, että niiden pelkääminen ei tee elämästä parempaa. Toisaalta, nämä nopeat ohimenevät ajatukset eivät onneksi hallitse tai vaikuta mun elämääni. En esimerkiksi ole luopunut parvekehengailutuokioista pojan kanssa, vaikka tuo putoamisajatus juolahtaakin melkein joka kerta hetkeksi mieleen. Ennemminkin ajattelen, että siinä täytyy olla jotain biologispsykologista: mulla on käsissäni mulle kaikkein arvokkain juttu, ja se saa mut valppaaksi ja estää tällä lailla onnettomuuksia tapahtumasta. En silti halua turhaan ruokkia niitä itsessäni ja siksen esimerkiksi enää lue mitään uutisia lasten onnettomuuksista. 

 

Nouseeko teille tällaisia arjen uhkakuvia mieleen?

 

Kommentit (31)
  1. Miks mulla on tämä sama mun aviomiehen kanssa – infantilisoinko mä sitä jotenkin alitajuisesti? 😀 Vai päteeköhän tämä vaan kaikkiin, jotka on itselle tosi tärkeitä? 

    Tänä aamuna kuului vessasta kolahdus. Minä ajattelin heti ”noniin, nyt se kaatui ja löi päänsä pöntön reunaan ja makaa nyt vessan lattialla tajuttomana ja ovikin on varmaan lukossa ja onkohan missä lähin ruuvimeisseli jotta saan sen oven saranapuolelta auki että pystyn antamaan ensiapua ja soittamaan ambulanssin”. Todellisuus: sulki vessanpöntön kannen vähän turhan rajusti. 

    Öisin myös saatan herätä tarkistamaan, hengittääkö se (diagnosoitu uniapnea, eli sinällään varmaan ihan syystä). 

     

    1. Hahaha, kuulostaa mun korvaan täysin normaalilta toiminnalta! Kai siinä on semmosta mukana, että ajatus sen toisen menettämisestä olisi totaalisen kammottava.

      Plus ajatukset alkaa aina laukata ratkaisukeinoissa. Oon esim jo tehnyt suunnitelman, mitä tekisin jos tulisi tulipalo ja olisi pakko saada vavva ulos. (Laittaisin sen reppuun ja laskisin köydellä partsilta alas.)

      En tosin todella tarkoita sitä, että jos ei muhittele näitä uhkia mielessään, ei välittäisi rakkaimmistaan. Ennemminkin kyseessä täytyy olla jotain pientä neuroottisuutta persoonassa, siis omalla kohdallani 😀

  2. Tuli kamala pisto sydämeen että olenko ihan kauhea äiti kun en itse ajattele näin ollenkaan! 

    Minun on nykyään vaikea olla oman äitini kanssa kun hän puhuu koko ajan vaaroista ja veitsistä, mistä voi pudota kohta ja miten voi missäkin käydä. Ahdistun. Lähetin yksi päivä pojasta kuvan äidilleni ja hän aloittaa puheen: onko se pudonnut jostain kun on päässä mustelma. Tuli aika huono fiilis. Mustelma tuli keittiönpöydän alla möyrimisestä eikä jää viimeiseksi.

    En ole huoleton äiti ollenkaan vaan vahdin lastani paljon ja se olen aina minä joka tietää että nyt se lapsi syö jotain nurkan takana tai otan jalasta kiinni kun isä ja poika leikkii sohvalla ennen kuin lapsi tosiaan olisi pudonnut päälaelleen. 

    Pahin pelkoni on että lapselleni sattuisi jotakin mutta en ajattele niitä uhkia silti ollenkaan. Jos jätän lapsen hoitoon niin silloin ajattelen.. 

    Ei ehkä vastannut kysymykseesi mutta oli kiva lukea kirjoituksesi ja peilata sitä itseeni. 🙂 Kovin luonnollisia äititunteita. 

    Nimim. Tarkastan edelleen yöllä kuuluuko pojan huoneesta hengitys, heh.

    1. Pisto pois sydämestä! Elämä on paljon parempaa ilman uhkakuvia, eikä niille todella kannata antaa valtaa. Se vyöhyketerapeutti nimenomaan pyrki mua opettelemaan pois peloista.

      Hahaha, mäkin laitoin anopille kuvan, jossa poika haukottelee. Vastauksena tuli: ”Onko sillä joku hätä, kun se itkee tuolla lailla?” Hyvä meininki!

    2. Täällä hei toinen huoleton äiti! Tai ainakin huolehtimaton. Aika usein mietin olenko oikeasti ihan paska tyyppi, kun en tajua miettiä näitä ollenkaan. 

      Varsinkin kun olen muuten elämässä hurja huolehtija ja pohdin kaikenlaista mennyttä ja tulevaa. Niin mikä juttu se nyt on kun oman lapsen elämässä niitä ei lainkaan osaa pohtia? 

      Tässä yksi päivä juuri kiepautin tytön nopealla kantoliinan sitomisella kantoon selkään, jotta sain ruuan tehtyä ja laitettua pyykit. No onneksi oli mies kotona, kun hetken päästä se huutaa paniikissa, että nyt se tippuu! Oli sitten sidonta ”pikkuisen” huolimaton kun tyttö oli enää jaloistaan ja niskan takaa kiinni liinassa. Että sillä lailla! Varmaan turha edes harkita mitään pöydänkulmasuojia tähän talouteen, kun huithapeli äiti tuo eteen ne todelisset vaaranpaikat. 

      1. Huolettomuus kunniaan! Mäkin pyrin siihen suuntaan koko ajan. Ja yleensä pyrin käyttäytymään huolettomasti, vaikka ajatuksissa väreilisikin jotain kauhukuvia. Lapsosta tulee rennompi, jos se oppii itse varomaan pöydänkulmia 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

Instagram did not return a 200.