Ulkopuolisuus suojaa ja turmelee

Juliaihminen

Kirjamessuviikonloppu oli juhlia, hauskoja tapaamisia, esiintymisiä ja skoolauksia täynnä. Perjantain Ruotsin suurlähetystön kirjailijakutsut sekä lauantain Gummeruksen kirjamessukirjailijaillallinen olivat ihania tilaisuuksia, ja oli älyttömän kiva jutella hauskojen kirjailijoiden kanssa. Viikonlopusta jäi mieleen, että Pajtim Statovci, Vera Vala ja Minna Rytisalo ovat sympaattisia ja hauskoja kirjailijoita, Sisko Savonlahden ja Anniina Tarasovan hauskuuden tiesin jo entuudestaan. 

Iloinen yllätys oli myös se, että kirjani Kaikki rahasta voitti Helsingin Kirjamessujen Tietokirjaraadin(!!!). Jaetulla ykkössijalla oli minun kirja sekä Mari Mannisen Kiinalainen juttu - 33 Kiina-myyttiä, jotka vaativat kumoamista. (Mannisen Yhden lapsen kansa oli upea kirja, joten hänen kanssaan voiton jakaminen tuntuuu mielettömältä.)

Oli kiinnostavaa hengailla viikonloppu kirjailijoiden kanssa, jotka todella tuntuivat elävän ja hengittävän kirjamaailmaa ja kirjailijuutta. Itse olen kirjoittanut vain tietokirjan, ja näiden tyyppien rinnalla tuli vahva fiilis, että kyllä se on fiktio, joka on kuningaslaji, ja tietokirjan kirjottaminen on asia erikseen. En siis mitenkään väheksy tekemisiäni, mutta huomasin kokevani ulkopuolisuutta kirjailijaskenessä. 

Tämä on varmaankin aika yleinen ja inhimillinen puolustautumiskeino: silloin kun en koe oloani täydellisen renotutuneeksi jossain viitekehyksessä, asetan helposti itseni vähän ulkopuoliseen asemaan. Kirjailijoiden seurassa ajattelen olevani ennen kaikkea toimittaja, sama pätee siinäkin, kun hengailee menestyvien bloggaajien kanssa. Kelailen, että "bloggaaminen on harrastus ja oikea ammattini on toimittaminen".

Hehheh, toimittajien kanssa ei sitten ole pakotietä. Mutta toisaalta toimittajat nyt ovat jotenkin samanlaista nössykkää jengiä kuin itsekin olen, että siinä ei tarvitse miettiä identifioitumiskysymyksiä, sitä vain puuhastelee omia hommiaan. (Oma juttunsa on sitten sankaritoimittajat, mutta heitä mulla ei ole juurikaan kaveripiirissä.)

Tietyllä tapaa tällainen itsensä ulkopuoliseksi tarkoituksella asettaminen on vähän ylimielistä. Ikään kuin annan itselleen luvan ajatella, että "en minä yritäkään tässä parastani, en minä oikeastaan kuulu tähän joukkoon, kunhan vähän hengastelen". Vaikka voi olla, että oikeasti olen yrittänyt paljonkin, mutta sitten vain mieli keksii pakokeinoja siihen, miksei tarvisisi esimerkiksi vaikka kadehtia tosten menestystä, kun voi ajatella alun perinkin, etten ole kisassa mukana. En siis kadehdi kenenkään menestystä, mutta ehkä se johtuu juurikin tästä, että ajattelen, että "kirjan kirjoittaminen oli hauska pikku projekti, mutten ole ammatiltani kirjailija".

Olen ylipäänsä aina haalinut elämääni monia eri vaihtoehtoja, vähän sellaisella ajatuksella, että jos tämä kosahtaa, niin minulle jää muutakin. Silloin voi olla suht rennosti yrittämättä niin paljon. Minulla on aina ollut muutama eri kaveripiiri, ja on ollut huojentava ajatus, että jos joku huomaakin yhtäkkiä mun suuren mulkvistmaisuuteni, niin sitten voin siirtyä hengailemaan enemmän toisten ystävien kanssa. Ei mikään ole koskaan kosahtanut, mutta ihan vain jo tieto siitä, että ulospääsy on, tekee mielestä levollisemman. (Okei, Hesarissa kerrottiin kerran, että avioparieillä on yleensä mielessä muitakin puolisoehdokkaita, että jos tulee ero, niin on jo seuraava, jota voi lähteä riiuustelemaan. Oma varautumiseni ei ole mennyt ihan näin pitkälle.)

Toisaalta on kuitenkin olennaista, etten koe aina ja kaikkialla ulkopuolisuutta, vaan esimerkiksi perheen tai parhaiden ystävien seurassa ihan sellaista tiukkaa joukkoon kuulumisen tunnetta. Se pelastaa monelta ja antaa juuret omalle toiminnalleen.

Ulkopuolisuuden tunteella ei ole oikeastaan tekemistä sen kanssa, etteivätkö tapaamani ihmiset olisi mukavia ja toivottaisi minua tervetulleeksi (päinvastoin, tunsin tässä räävittömässä ja humaltumiseen taipuvaisessa jengissä itseni hyvin kotoisaksi), vaan ihan siitä, että sitä vähän pelkää asettaa itsensä alttiiksi jollekin, tyyliin julistaa, että tässä sitä ollaan kirjailijoita. 

Voi myös olla, että olen vain vähän uupunut rankan viikonlopun jälkeen, ja ulkopuolisuus syntyy ihan vain siitä. Tikillä on usein tapana etenkin pikku kohmelossa toistella V. A. Koskenniemen runoa: "Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin."

Heh heh.

 

Asetatteko itseänne koskaan tarkoituksella ulkopuoliseksi?

 

Lue myös:

Viiden kuukauden yksinäisyys

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Kommentit

Nuuh beibe!

Paljon onnea tunnustuksesta! Onpa mielenkiintoinen aihe. Itse olen oikeastaan oppinut olettamaan olevani ulkopuolinen koska vähemmistöihin kuuluminen, nyt expatina asuminen, ja se , ettei ole sisaruksia helposti herkistää sellaiselle "the only X in the village" ajattelulle. Vanhemmiten olen alkanut pohtia, olisiko sittenkin hyödyllisempää keskittyä siihen, mitä yhteistä on itsellä ja sillä porukalla tai viiteryhmällä kenen kanssa hengaa, sen sijaan, että pohdiskelisi miksi en voisi kuulua joukkoon. Ja kun se osoittautuu vaikeaksi, mikä siinä on pohjimmiltaan ongelmana? Tietenkään ankeaan ja epäystävälliseen porukkaan ei ole hyvä tunkea ja itsensä muuttaminen tietynlaiseksi vain kuuluakseen porukkaan ei ole kovin kestävä pohja aidolle yhteydelle. Mutta aika usein ulkopuolisuuden tunteen takana on oma haaste, kuten haavoittuvaisuuden tunne, tarve kehittää sosiaalisia taitoja tai se, että omanarvontunne on kyseisessä ympäristössä vähän hukassa.

Toisaalta, olen iloinen siitä, että joissain tilanteissa siedän ulkopuolisuuden tunnetta kohtuullisen hyvin, tyyliin "noniin, nyt olen vielä uusi enkä tajua inside-juttuja ja se on ihan ookoo, katsotaan taas kuukauden päästä".

Juliaihminen
Juliaihminen

Kiinnostavaa!

Yleensä ulkopuolisuutta pidetään lähtökohtaisesti ehkä jotenkin negatiivisena asiana, ja sitä se toki onkin monessa tilanteessa. Mutta joskus se on ihan vain helpottavaa, ajatus siitä, että ei mun nyt tarvitse ihan joka paikkaan kuulua.

Mutta tuo pointtisi, että voi olla hedelmällisempää löytää yhteenkuuluvia asioita, on ihan validi. Etenkin silloin, kun lähtökohtaisesti ajattelee jonkuntietyn ihmisryhmän olevan ärsyttävä (tyyliin pienenä, kun meni vaikka jollekin leirille ja etukäteen kelasi, että ihan typeriä ihmisiä nämä), niin silloin siitä voi olla hyötyä, että yrittää löytää yhteneväisyyksiäkin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tämä oli NIIIN kiinnostavaa. Vaikka ei varmaan helpoin aihe käsitellä blogipostauksessa. Tai mun mielestä tästä on vaikea muotoilla ajatuksia. Hauska toi sun huomioisi siitä, että "siinä ei tarvitse miettiä identifioitumiskysymyksiä, sitä vain puuhastelee omia hommiaan", koska itse koen sitten taas niin, että kirjailijat on tollaisia ja toimittajana pitäis olla heti vähän jotenkin USKOTTAVAMPI, koska se on sentään "oikea" ammatti. Ja ajattelen näin siitä huolimatta, että moni (anteeksi!) toimittaja tekee mun mielestä aika kädenlämpöisiä juttuja. Niin tekee tietty moni kirjailijakin (anteeksi!!!), mutta silti huomaan, että koen kirjailijan roolin väljempänä ja kotoisempana. (Ja siis tosiaan, olen kumpiakin juttuja tehnyt vain VÄHÄN, enkä julkisesti omalla nimelläni käyttäisi parhaillaan kumpaakaan nimikettä.) Pointtina siis vain oli se, että tunteestahan se on ihan kiinni. Ja ulkopuolisuuden tunne on ihan ymmärrettävä ja hyödyllinen juuri niin kuin kirjoitit. Mutta usein se on lähinnä ihmisen päänsä sisällä ja sen suhteellisuus kannattaa tiedostaa, niin kuin Vasilisa kirjoitti.

Ystäväporukoiden suhteen toi, mitä kirjoitit, pitää niin paikkaansa. Kun muutin Helsinkiin kuusi vuotta sitten, ajattelin, että olen todellakin ulkopuolinen enkä koskaan saa täältä ystäviä. Tämä ei kuitenkaan erityisesti painanut mua, koska mulla oli muualla useampi hyvä kaveriporukka. Tämän ulkopuolisen mutta turvatun olon turvin kuitenkin ilmeisesti olin niin rento, että tutustuin nopeasti mitä parhaimpiin tyyppeihin sekä opintojen että harrastuksen puolesta. Ne ovat olleet kultaa kalliimpia! On vähän jopa hassun syyllinen olo, että olen yrittämättä saanut niin paljon ystäviä, koska niitä oli jo ennestään tarpeeksi. Joskus vuosia sitten olen ollut hetken aika yksinäinen ja sen vuoksi sydäntä pistää, kun tajuaa että vähän niin kuin raha tulee rahan luokse, niin samoille ihmisille kertyy usein paljon ystäviä, vaikka moni yksinäinen olisi niin onnellinen yhdestä tai kahdesta hyvästä kaverista. Jos ystäviä on vähän, niin niitä harvoja suhteita sitten rasittaa se, kuinka paljon niiden varassa on.

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo! Tää on musta tärkeä pointti, että silloin kun on semmonen fiilis, että vaihtoehtoja riittää (eli on esim "ne oikeat ystävät" siellä jossain), niin silloin pystyy olemaan rennosti mukava ja hauska, eikä yritä niin kamalasti. Jotenkin semmonen, että yrittää ihan kauheasti, tuo helposti mukanaan sellaisen epätoivoisuuden auran, mikä taas on surullista kyllä vähän luotaantyöntävää. Sitten saattaa käydä niin (kuten sanoitkin), että toinen pelkää, että jos ryhdyn nyt tämän tyypin ystäväksi, niin joudunko kannattelemaan sitä ihan koko ajan. Ihan älyttömän hankalia hommia. 

Ja hehe, jo tätä kirjoittaessa teki mieli laittaa loppuun disclameri, että "kukaan ei nyt varmaan saanut tästä mun horinasta mitään selvää, mutta tulipa horistua", kun aihe ei todella ole mitenkään kauhean helppo. Mutta itsekin tiedän, että semmoset on todella paskoja postauksen lopetuksia, joten dellasin sen ja painoin julkaise :D

NooraF (Ei varmistettu)

Mielenkiintoinen aihe! Samastun todella. Lisäksi, kun tähän yhdistää jäätävän huijarisyndrooman (kohta kaikki huomaa, etten olekaan niin lahjakas ja huippu kuin ns. kaikki muut) työelämässä, on ulkopuolisuuden tunne taattu. Ja sellainen puolustusmantra alkaa pyöriä päässä (=syitä miksi olen huonompi, noh, ihan vaan ihminen tai jotain) näissä tilanteissa. Minulle tosin pienikin tunnustus joltain siitä, että osaan jotain, saa nämä fiilikset kyllä vähenemään. Siis että jos olisin kirjoittanut kirjan, joka on jaetulla ykkössijalla, ja vielä hyvän kirjan kirjoittaneen kirjailijan kanssa, olisin varmaan jo unohtanut kaiken ulkopuolisuuden.. tai no.. en varmaan kaikkea kuitenkaan.

S.H. (Ei varmistettu)

Vau, kiitos. Olin juuri tällaisessa tilanteessa viikonloppuna, ja blogitekstisi tuli kuin tilauksesta. Asetin itseni erään ryhmän ulkopuolelle, ja olen jälkeenpäin kokenut olleeni tosi ylimielinen vaikka oikeastaan ajatukseni oli etten ole tarpeeksi hyvä ko porukkaan. En oikein osannut sanoittaa näitä tunteita, mutta voi vitsi Julia - sä teit sen mun puolesta! Tuskin tulen koskaan ko ryhmälle kertomaan näistä tunnoista (saavat sitten pitää mua ikuisesti kusipäisenä, no can do), mutta ainakin ymmärrän nyt itseäni paremmin.

PS. Olen itse myös pakokeinojen suunnittelija ja mullakin on erilaisia ystäväpiirejä. Mä uskon että tää johtuu mun tosi isosta menettämisen pelosta ja ajatuksesta, että en oo oikein riittävä ja että joku päivä joku huomaa että en ookaan ihan niin siisti tyyppi kuin olen muka antanut ymmärtää. Oikeestaan tosi masentavaa, mutta tämänkin jutun tiedostaminen on helpottanut ja työskentelen aktiivisesti sen kanssa, että alkaisin tykkäämään itsestäni yhtä paljon kuin mun läheiset tykkää. Ja että antaisin itselleni samanlaisia tunnustuksia kuin ulkopuoliset välillä. Miksi helvetissä sitä pitää olla itselleen aina niin julma ja ankara?!

Olppa (Ei varmistettu)

Samaistun tähän. Itsellänikin pelko, että kaveriporukka jotenkin menettäisi kiinnostuksen minuun, ja tämä pelko menettää on osin varmaan myös taustalla, että on useita eri porukoita. Itsekin teen töitä sen eteen, että arvostaisin itseäni sellaisena, kuin olen. Sen takiahan muut ovat minut seuraansa valinneet... Tämä ajatus tosiaan auttaa, koska eiväthän ihmiset hengaisi kanssani, jos olisin oikeasti ikävä ihminen -se tulisi melko nopeasti esiin. :)

Ja aivan mahtava postausaihe Julialla, hyvin mielenkiintoinen! :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Sori, jos menee liikaa esineellistämisen puolelle, mutta toi mekko on tosi kiva, mistä se on?

Juliaihminen
Juliaihminen

Ei mene, on aina kiva kuulla kehuja! <3

Tuo on semmonen suomalainen merkki kuin Jatuli, ostin Turun Puf Design Marketista. Ostan sieltä suurinpiirtein kaikki uudet vaatteeni, siellä on niin ihanaa Suomi-designiä myynnissä!

Kommentoi