Unikoulua etsimässä

img_8741.jpg

Kuten mun Insta Storyn seuraajat tietävät, meillä on nyt pidetty täällä kaksi yötä unikoulua. Yksittäisistä vanhemmuuteen liittyvistä alemmuuden tunteista vauvan nukkumisbisnekset ovat olleet mulle kenties suurin huonon omantunnon aiheuttaja.

An sich meillä ei ole ollut mitään ongelmia nukkumisen suhteen: vauva nukahtaa tosi helposti seiskalta – boobsille. Sitten se heräilee illalla silloin tällöin, ja sen saa helposti uudestaan nukahtamaan – boobsin avulla. Yöllä se herää ehkä kahdeltatoista ja neljältä, seiskaltakin sen saa vielä vähäksi aikaa nukkumaan, mutta kaikki tapahtuu imetyksen avulla.

Periaatteessa mulla ei ole mitään ongelmaa tämän kanssa: imetys nukuttaa mutkin niin mukavasti, että illalla se on ihan kivaa. Yöllä taas mä tuskin herään Alpun herätessä, vedän vain paidan ylös ja jatkan uniani. Etenkin aamuisin on ihanaa, kun vaavin unia pystyy pidentämään pienellä imetystempulla. Mä olen elämässäni kärsinyt niin sairaista unettomuusjaksoista, että tällainen pikku heräily yöllä ei suoraan sanottuna tunnu missään. Se, että imetys toimii parempana unilääkkeenä kuin Mirtazapin, on ollut yksi äitiyden siisteimpiä juttuja.

Se, miksi mä koen tästä tunnontuskia, johtuu siitä, että tämä tämmöinen sitoo mut täysin vauvaan kiinni öiksi. Siksi en ole käynyt missään bailandoamassa saati viettänyt yötä poissa kotoa, vaikka lapsonen on jo yli yksivuotias. Musta se on jotenkin aika vässykkämäistä. Ja jollain tavalla myös epäfeminististä. En ole vapaa ja itsenäinen nainen. Olen laiska lussukka, joka joutuu painamaan kaikkiin kutsuihin Not Attending.

Ja olisihan se nyt järkevää saada lapsi nukkumaan kokonaisia öitä, töissä saattaisi olla vähän skarpimpi muija päättämässä asioista. (Ehkä olisi myös järkevää lopettaa jo koko imetys, mutta kun mä olen niin laiska tekemään mitään muutoksia elämässäni!)

 

No. Nyt on sitten unikirjojen klassikko Unihiekkaa etsimässä (jonka sain Raisalta lahjaksi kirjailijan omistuskirjoituksella varustettuna!) luettu tarkkaan. Kirjassa esitetään muutamia erilaisia unikouluja:

Huudatusunikoulu: Lapsi sänkyyn, ovi kiinni, tulpat omiin korviin ja palataan lapsen luo aamulla. Tämä on tehokas, turvallinen ja nopea tapa opettaa lapsi nukahtamaan ilman vanhempaa. Monien mielestä tämä tuntuu liian julmalta, niin myös meidän.

Pistäytymismenetelmä: Lapsi sänkyyn valveilla ja vanhempi poistuu. Lapsi alkaa itkeä, ja vanhempi tulee noin viiden minuutin päästä takaisin rauhoittelemaan hetkeksi, ja sitten taas lähtee pois. Poissaoloaikoja pidennetään, kunnes lapsi nukahtaa. 

Tassu-unikoulu: Aikuisen käsi on ”tassu”, jolla lasta rauhoitellaan pitämällä sitä lapsen selän päällä. Lasta ei nosteta sängystä pois, vaan häntä rauhoitetaan sänkyyn. Tässä on meidän kohdalla sellainen ongelma, että tuo epeli kyllä pongahtaa välittömästä ”tassun” alta pystyyn. Olisi toiminut silloin, kun tuo ei vielä kiipusta. Kiroan itseäni, kun laiskana lorttona en tehnyt tätä silloin, kun vaavi oli 6 kuukautta.

Tuolimenetelmä: Vanhempi istuu sänkgyn vieressä ja lohduttaa laulamalla ja puhumalla. Pikkuhiljaa hän siirtyy yhä kauemmas lapsesta, kunnes tämä tottuu nukahtamaan yksin. 

Näistä on pidemmät ja paremmat kuvaukset tuossa opuksessa tai vaikka täällä MLL:n sivuilla.

 

Mä en osaa oikein sanoa, mitä taktiikkaa me tällä hetkellä toteutetaan. Ehkäpä sellaista ”äiti on poistunut maailmasta” -unikoulua. Mä olen antanut Alpulle illalla seiskan maissa maitoa, minkä jälkeen se on nukahtanut (olen  nostanut sen vielä omaan sänkyynsä, mutta on se tainnut kyllä olla jo vähän unessa silloin, mikä on sääntöjen vastaista). Sitten kun se on aloittanut iltaheräilynsä, Tiki on mennyt sen luokse ja rauhoittanut sen laulamalla ja pitämällä sitä sylissä. Monta kertaa. Mä olen nukkunut työhuoneessa korvatulpilla.

Ekana yönä se huusi kahdestatoista kahteen, nukkui sitten kaksi tuntia. Sitten alkoi uusi huuto. Aamuviideltä Tiki oli niin poikki, että se tuli herättämään mut ja me sovittiin, että ”nyt alkoi aamu” ja mä menin imettämään pikkuisen. 

Päivällä Alppu oli ihan silmät ristissä ja nukahti kolme kertaa (!!). 

Tokana yönä Alppu oli niin väsynyt, että se nukahti heti seiskalta. Pari kertaa se heräsi, mutta nukahti melko nopeasti Tikin hellässä huomassa uudestaan. Yöllä se oli herännyt kolmelta, ilakoinut puoli tuntia (itkemättä) ja nukahtanut uudestaan. Sitten kuudelta Tiki tuli herättämään mut ja meidän ”aamu alkoi”. Okei, tämän jälkeen sekä minä että Alppu vielä nukahti.

Tänään Alppu on ollut väsynyt ja itkuinen. Se nukahti taas seiskalta nopeasti, mutta heräsi heti pian uudestaan. Tätä kirjoittaessani se on huutanut lohduttomasti Tikin sylissä 40 minuuttia tuolla pimeässä huoneessa. 

Kyllä tämä aika raskaalta tuntuu. Tekee ihan sikana mieli mennä tonne ja luovuttaa koko homma. Kun se ”tissitainnutus” on vain niin järjettömän helppoa siinä tilanteessa. Vähän semmoset fiilikset, että fokit, kokeillaan sitten uudestaan, kun se osaa puhua kunnolla ja sille voi selittää kunnolla, mistä on kyse ja se voi sanoa, jos sillä on jotain muita ropleemia kuin vain tuo läheisyyden kaipuu. Eli ehkä sitten kun se on jotain yläasteikäinen. Eli mä en lähde himasta mihinkään kasin jälkeen seuraavaan vuosikymmeneen enkä nuku kokonaisia öitä enää koskaan… eiku!

Mä olen omin silmin todistanut, kun Mirjan ja Raisan tytöt laitetaan pinnasänkyyn, valot sammutetaan, sanotaan hyvää yötä, ja sitten ne heräävät aamulla. Mutta tällä hetkellä tuommoinen tuntuu musta yhtä utopistiselta kuin se, että mä oppisin jonain päivänä puhumaan täydellistä ranskaa.

Nyt muut äidit ja isät, kaipaan rohkaisua ja jotain konkreettisia kertomuksia. Tiedän että kaikki vauvat ja taaperot ovat erilaisia, joten kaikki ei toimi kaikilla, mutta ihan vain sellaiset mukavat onnistumistarinat kiinnostelevat: 

 

Miten te olette saaneet lapsenne nukahtamaan ja nukkumaan itsekseen?

 

Ps. Jos haluatte seurata livenä tätä meidän unikouluelämöintiä, niin mun Insta Storyssä piisaa settiä. Mun instatili on nykyään skitsofreeninen miksaus teinijulkkisten kanssa hengailua ja vauvan kanssa sekoilua.

 

 

Kommentit (47)
  1. Laura/ Tässä kaupungissa tuulee aina
    24.2.2017, 19:03

    Voi ei, I so feel you! Me totetutettiin meidän yksiveelle pistäytymisunikoulu reilu kuukausi sitten ja kolmessa (raastavassa) yössä homma oli purkissa: nyt tuo poitsu saattaa vielä heräillä yöllä kerran-pari, mutta kun se on oppinut (tai opetettu) nukahtamaan itse ilman rintaa, ei se tarvitse sitä yöllä pinniksessäkään. Tissitainnutuksesta siirryttiin siis siihen, että imetän pikaisesti olohuoneessa, sen jälkeen pestään hampaat ja luetaan joku satu ja unilaulun laulamisen jälkeen vauva jätetään pinnikseen nukahtamaan itsekseen. Ja sen se oppi, kolmessa yössä! Luulen, että homman pointti on nimenomaan johdonmukaisuus, valitsi sitten minkä unikoulun tahansa, ja se, että imetysassosiaatiosta päästään eroon kertaheitolla ja vaihdetaan se vaikka tuohon iltalauluassosiaatioon. Itse soittelin paikallisen ensikodin Baby blues -työntekijälle ja sain paljon tukea, ohjeita ja tsemppiä, minkä jälkeen unikoulua saattoi lähteä luottavaisena vetämään. Tsemppiä!

    1. Hei tuo onkin fiksu tapa. Mä otan kanssa tuon olkkari-imetyksen seuraavaksi käyttöön. Nyt assosiaatiot kuntoon!

  2. Onnistutte ihan varmasti! Meillä keskeistä oli, ettei lapsi enää nukahtanut maitoon, oli sitten päivä tai yö. Eli sai maidon tilalle uuden tavan nukahtaa (siellä kirjassa puhutaan niistä uniassosiaatioista). Tuntuu, että tyypille ylipäänsä on ollut tärkeää, että nukahtaminen menee joka kerta samalla tavalla ja sitten jos vaikka jonkun taudin yhteydessä ollaan lipsuttu, on kurssia pitänyt korjata monta päivää. Mutta lapsi on niin tyytyväisen oloinen sitten, kun saa taas rutiinista kiinni.

    Lapselle lienee inhimillisempää opetella uusi taito nyt, kun muisti on lyhyt. Kun uusi nukahtamistapa on opittu, vanha unohtuu (eikä sitten enkä tod näk toimi vaikka yrittäisitte). Kolmevuotias hahmottaa aikaa ihan eri tavalla ja voi kaiholla muistella ”vanhoja hyviä aikoja”.

    Sinänsä sun ihmisarvo (tai naisasialiike) ei siitä horjahda, vaikka imettäisit vauvaa yöt läpsensä kouluikään asti. Mutta on se kivaa lähteä illalla käymään kaupungilla 🙂

    Paljon tsemppiä, lapsen itkua on ihan kamala kuunnella!! Voisitko hyödyntää tilaisuuden ja lähteä johonkin kodin ulkopuolelle käymään?

    1. En muuten ajatellut tuota näkökulmaa: toi on niin totta, että jos sen opettelee nyt, lapsi ei muista enää sitä vanhaa tapaa. Ihan superhyvä pointti.

      Ja toi on myös totta, että nyt voisin kyllä mennä vaikka perjantaibisselle jonnekin enkä täällä syrän syrjällään kriiseillä. Mä oon joskus päästäni vähän laho.

      Ah, ihanaa viisautta täältä tuli kommenteista heti, kiitos!

       

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *