Urakriisin ratkaisu

julia ja kukat.jpg

Okei, kaikki loppuu aikanaan, niin urakriisitkin. Vaikka oikeasti keväällä ja kesällä aloin kuvitella, että koko mun loppuelämä tulee olemaan haikailua siitä, mitä mä olisin voinut tehdä tai olla, ja pohdintoa siitä, milloin mä tein ensimmäisen kriittisen virheen valinnoissani. 

Nyt taas ajattelen itsestäni, että Julia senkin vanha draamailija, ota seuraavan kriisin kohdalla vähän rennommin. Onneksi kyllästyn helposti kaikenlaiseen, niin myös oman napanöyhdän kaivelemiseen. Loppukesästä mulle kirkastui se, mitä haluan tehdä seuraavaksi, ja nyt homma tuntuu itsestäänselvältä. Tämän urakriisisaagan kaksi aiempaa postausta ovat siis tässä ja tässä

Okei, eli loppukeväästä mä aloin tajuta, että haluan tehdä enemmän toimittajan hommia kuin tuottajan töitä. Lisäksi äitiysloman jälkeen tuntui, että jos se olisi mitenkään mahdollista, niin tässä vaiheessa elmää en haluaisi neuvotella kenenkään kanssa siitä, onko ok, että vien lapsen neuvolaan kesken päivän tai haen sen päiväkodista vähän aiemmin. Mä ymmärrän hyvin, että työpaikalla tällaisista aikatauluista on pakko sopia, mutta se tuntuu välillä vähän raskaalta.

Mä olin juuri Demos Helsingin järjestämässä tulevaisuuden työ -workshopissa, ja siellä oli aika vahva konsensus siitä, että tulevaisuudessa asiantuntijatyö ei ole yhtä sidottu aikaan tai paikkaan kuin mitä se nyt on. Aikaa ei vaihdeta rahaksi, vaan työpanosta vaihdetaan tahaksi. Sen jälkeen, kun Alppunen tuli kuvioihin, musta alkoi tuntua, että en halua odottaa tulevaisuuteen, haluan tällaisen järjestelyn nyt.

Sitten ajattelin ihan sellaisia hyvin konkreettisia asioita kuin että mä haluaisin kirjoittaa myös muihin medioihin. Ehkäpä Apuun, Helsingin Sanomiin, Trendiin, Imageen, Meidän perheeseen ja Vauvaan, vaikka mihin. Ja haalia kaikkia ihan uusia ja kiinnostavia projekteja. Nykyisessä työssäni tuottajana tämä ei ole mahdollista. 

Ilmiselvä ratkaisu tähän olisi: Irtisanoudu, perusta toiminimi ja ala kirjoittaa freelancerina juttuja.

julia ja kukat2.jpg

Mutta eihän se ole niin yksinkertaista! 

Olen kuitenkin aika turvallisuushakuinen. Koko kesän mun päässä on pyörinyt kysymykset: Olenko idiootti, kun haluan tieten tahtoen luopua vakituisesta työstä, taloudellisesta turvasta, työterveyshuollosta, työkavereista, palkallisista lomista ja ööö liikuntaseteleistä? Useimmiten vastaan, että olen. Täysi idiootti.

Sitten taas mietin, että kyllä freelanceritkin pärjäävät ihan hyvin. Yksi mun työidoleista on esimerkiksi freelancerina juttuja tekevä toimittaja Virpi Salmi, ja olen ajatellut vuosia, että sellainen ura olisi todellinen unelma. No okei, jos haluaa olla Virpi Salmi, pitää olla yhtä nerokas ja hyvä kirjoittaja kuin hän. Mutta sellaiseksi ei voi päästä, jos ei ala kirjoittaa niitä juttuja.

Sitä paitsi niin harvoilla ihimisillä on oikeasti mahdollista ryhtyä näin kepeästi yrittäjäksi. Läppäri, kamera ja työhuone riittävät. Mun pitäisi olla kiitollinen siitä, että on olemassa edes sellainen vaihtoehto, että alan määrätä itse omista aikatauluistani ja näin ollen olen lapseni kanssa toivon mukaan enemmän. On niin paljon ammatteja, joissa se ei ole mitenkään mahdollista. Eli nyt kannattaisi hyödyntää tilaisuus, kun tämän alan olen kerran itselleni valinnut!

Sitten epäilykset ovat taas iskeneet. Pärjäisinkö minä? Mitä jos kaduttaa? Tilaako kukaan multa juttuja? Mitä jos Alppu on tosi paljon kipeänä päiväkodista, enkä saa tehtyä ikinä töitä ja sitten menetän kaikki tulot? Tuleeko mun hirveä ikävä Demiä ja työkavereita? Mitä jos mä tuun raskaaksi ja saan toisen lapsen, niin onko se sitten kamalan hankalaa? Mitä jos en pysty enää koskaan pitämään lomia? Mitä jos me joudutaan mieron tielle?

Olen jopa murehtinut sitä, että jos kirjoitan juttuja kahvilassa, mun työergonomia on huono ja saan yhtäkkiä rannetuppitulehduksen, joka kehittyy kuolioksi ja lopulta puolet mun ruumiistani joudutaan amputoimaan (olen stressannut ihan kaikkea). 

Mutta ennen kaikkea: Mitä jos mä en viihdykään yhtään yrittäjänä?! 

No, sitten mä haen jotain muuta työtä, herran tähden. 

Ah, ette voi kuvitella, miten paljon mä olen veivannut näitä asioita eestaas. Kesälomasta kaksi viikkoa meni yöt valvoen ja stressaten. Olenko mä idiootti, jos nyt lähden?

Mutta sitten taas, olisin ainakin onnellinen idiootti.

julia ja kukat3.jpg

Ja niinpä minä tyttö menin ja irtisanouduin toissa viikolla. Lokakuun ensimmäisestä päivästä lähtein olen ”vapaa kirjoittaja” eli freelancer, eli media-alan yrittäjä. Shiiit!

 Jännittävää!!!!!!!!!!!

 

 

Lue myös:

Urakriisi kulminoituu

Työhistoriani tähän saakka

Ikäkriisi ei tarkoita haikailua menneeseen

Kolmenkympin kriisi on täällä

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Kommentit (39)
  1. Onnea! Vaikka ei tunneta iloitsen  sun puolesta! Oon aika varma, että jos päättää tehdä jotain mistä tykkää, niin ei asiat kovinkaan huonosti voi mennä 🙂  Mä olen edelleen siinä vaiheessa, että pohdin MITÄ voisin tehdä. Se on se hankalin puoli. 

    1. Ihanaa, kiitos! <3 

      Ja tunnen tuskasi, mutta kaivele sitä sialuasi, kyllä se sieltä tulee!

  2. Superjännittävää! Olet rohkea ja aika on varmasti tähän just oikea. Työn vapaus helpottaa lasten kanssa elämistä tosi paljon ja työkin sujuu helposti, kun sen sisällön on saanut valita itse. Tsemppiä ja kaikkea hyvää!

    1. Kiitos! Rohkaisevia sanoja 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *