Valitsen nauraa

julia ja alppu kalliolla.jpg

On tässä ehkä paistanut tekstin läpi, että aikamoista sekoilua on tämä vuoden ja yhdeksän kuukauden ukkelin kanssa operoiminen. Tällä hetkellä elämässä joutuu oikeastaan valitsemaan noin kymmenen kertaa päivässä, että pitäiskö nyt alkaa itkeä vai nauraa. 

Tässä viime päivien pikku episodeja.

julia ja alppu kalliolla2.jpg

Viime sunnuntaina vietettiin ihanan kummityttömme ristiäisiä Paavalinkirkossa. Me oltiin Tikin kanssa siellä edessä seisomassa ja Alppu ei sitten ihan käyttäytynyt kastetilaisuuden vaatimalla arvokkuudella.

Aluksi se tajusi, että kirkossa kaikuu upeasti. Sitä piti vähän testailla pienillä kiljahduksilla. Sitten se rimpuili itsensä irti Tikin sylistä ja lähti vaeltelemaan ympäri kirkkoa, ryömi muun muassa alttarin puolapuiden väleissä. Mä rukoilin paitsi Isä meidän -rukousta, myös sitä ettei missään olisi kynttilää, jonka Alppu onnistuisi kaatamaa ja sytyttämään kirkkoa roihuavaan liekkiin.

Jossain vaiheessa Alppu tajusi, että ne metalliset numerot, joilla laulettavaa virttä merkataan, roikkuu mukavan alhaalla. Se haki nollan ja kakkosen ja alkoi hakata niillä teräskaidetta hurmioissaan. ”KLONK KLONK!” Siinä vaiheessa mietin, että rutto vai kolera: Annanko sen hakata niillä numeroilla vai otanko sen syliin, jolloin se alkaa ulvoa eläimellisesti (vähän kuin kristilliseen kirkkoon kuuluisi edelleen sellaiset vanhan testamentin uhrimeiningit). Annoin hakata. Luonnollisesti toisten kummien lapsi, joka on suurinpiirtein Alpun ikäinen, seisoi herttaisen hiljaa koko toimituksen ja ihaili vauvaa. 

Onneksi mä sain lukea tilaisuudessa raamatunkohdan, joka tuli aika lailla tarpeeseen. 

”Ja he toivat hänen tykönsä lapsia, että hän koskisi heihin; mutta opetuslapset nuhtelivat tuojia.
Mutta kun Jeesus sen näki, närkästyi hän ja sanoi heille: ’Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta.
Totisesti minä sanon teille: joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niinkuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle.'”

Sitten valitsin nauraa, koska se tuntui paremmalta vaihtoehdolta.

julia ja alppu kalliolla3.jpg

Voin kertoa, että sen oppii kerralla, että iltakylvyn jälkeen ammeesta irrotetaan tulppa. On nimittäin hieman ärsyttävää vaihtaa puhdas yöpaita ja uusi vaippa sen jälkeen, kun molemmat (eritoten vaippa) ovat imeneet itseensä noin kolme litraa vettä.

Mutta silloinkin voi valita nauraa. (Ja toki vähän kiroilla sisäisesti.)

julia ja alppu kalliolla4.jpg

Kuten mun Insta Storyn seuraajat tietävät, yksi Alpun lempitavoista on aina sisään tullessaan pukea jalkaansa kengät, usein eri paria ja usein vääriin jalkoihin. Usein tämä on ihan ok, mutta tuossa yhtenä päivänä Tiki oli imuroinut ja pessyt lattiat, kun taas Alppu oli kävellyt mudassa. Muta oli kuivunut kenkiin, ja kun Alppu sitten tepasteli ympäri asuntoa noin kolme sekuntia ennen kuin me huomattiin tämä, koko kämppä oli törkyä täynnä.

Valittiin nauraa.

julia ja alppu kalliolla5.jpg

Pakko myöntää, että aamut ovat mulle aivan sairaan hankalia. Mä olen niin iltaihminen kuin voi olla, ja aamuisin kaipaisin enemmän kuin mitään muuta, rauhaa, hiljaisuutta ja yksinoloa. On kuvaavaa, että koko lukioajan kävin aina hakemassa keittiöstä aamupuuron ja menin syömään sitä omaan huoneeseeni. Muu perhe hyväksyi tämän, koska ne eivät halunneet kohdata mun aamuraivoa: ”MIKSI PITÄÄ MÄSSYTTÄÄ SITÄ PUUROA!?”

No, ei voi enää paljon vedellä aamupuuroja suljettujen ovien takana. Olen suht hyvin pitänyt kuitenkin hermoni, mutta niinä aamuina kun Alppu on piilottanut sen kengät pinnasänkynsä alle, en ole enää vain pystynyt.

Olen valinnut itkeä.

julia ja alppu kalliolla6.jpg

Mutta sanoisin, että yhdeksän kertaa kymmenestä mä valitsen nauraa. Silloin kun Alppu on piilottanut vasaran kenkälaatikkoon ja laatikon kaappiin (ja minä etsin vasaraa kolme viikkoa), kun Alppu kihertää ilkikurisesti ja keksii miten lusikasta rakennetaan katapultti puurolle, kun se juoksee uimahallissa suihkuilta hallin puolelle ja mä saan sen viime hetkellä ennen allasta kiinni (onneksi pyyhe päällä!), kun se ei suostu ottamaan PIPPISTÄ (eli lippistä) pois edes suihkussa tai nukkumaan mennessään, kun se illalla jo yöpuvussaan laittaa kengät jalkaan ja menee seisomaan ulko-ovelle ja huutelee: ”Viida! (Frida) Eiiino!” 

Kaikissa näissä tapauksissa mä valitsen nauraa, koska no, onhan se nyt aivan sairaan huvittavaa.

 

Lue myös:

Blast from the past: asioita, joita en hyväksyisi keltään muulta

Odotapa vain, pian se on vielä ihanampi

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA

 

 

Kommentit (22)
  1. Kuulostaa niin tutulta!

    Mulla on Alpun kanssa samanikäinen tyttö, ja kyllähän tuommonen lapso ehtii kummasti koettelemaan sekä nauruhermoja ettö ihan vaan hermojakin.. Mutta valitsen itsekin nauraa, lähes aina. Antiaamuihmisenä tunnistan kyllä tuonkin hetken, kun vain joutuu vähän itkeä tirauttamaan saadakseen taas itsensä ja lapsensa räntäsateen läpi päikkyyn. Voimia sulle näihin aamuihin!

    Niin ja kiitos muutenkin ihan loistavasta blogista, todella samaistuttavia hetkiä ja tunteita kuvaat täällä.

    1. Just näin 😀

      Ja kiitos superkivoista kehuista! <3

  2. Niin julmetusti kuin blogiasi ja tyyliäsi sekä älykkyyttäsi ihailenkin, on ”pakko” ärsyyntyä (eikä aivan vähänkään) tuosta ettette tosissaan vieneet lasta ulos möykkäämään ainutlaatuisesta kastetilaisuudesta?? Sen laadun närkästyjätäti olen ettei alttarilla kiipeily ja sieltä tavaroiden nouto leluiksi olis naurattanut pätkääkään vaan raivostuttanut ankarasti. Kuten uskon ketuttaneen aikaa montaa muutakin ko.tilaisuudessa, alkaen vaikkapa juhlan päähenkilön vanhemmista ja kasteen suorittaneesta papista. Huolimatta siitä kuinka muuta mahdollisesti vakuuttelivat. Tuntuu vaikealta mahtavien kirjoitustesi perusteella uskoa kuinka lyhytnäköisesti ja ajattelemattomasti toimitte. Ajattelitko itsekkäästi että no tästäpä saakin hassunhauskaa matskua blogiin??

    1. Olipas ilkeämielinen kommentti. Paha päivää vaan sinullekin. Blogeissa saa kärjistää asioita ja valita mitä kertoo, en usko hetkeäkään että Julia ei olisi ollut tilanteen tasalla.

    2. Tunnistan fariseuksen
      4.11.2017, 15:36

      Raamatun kohdan perusteella voisi sanoa, että Jeesus olisi kyllä Julian puolella tässä asiassa 😀

      1. Mätkitään pyhällä
        4.11.2017, 18:54

        No tuon näpsäkän kommentin voikin sitten esittää aina, kun lapsi tai joku muu käytöstavaton häiritsee joillekin todella merkityksellistä tapahtumaa. Ollaan kaikki hengellisiä ja vedetään Jeesus kehiin. Sehän se on Raamatun tarkoitus. 😀

        P.s. Eikös kommentissa suurimmilta osin puhuttu bloggaajasta superlatiivein, tätä yhtä erikoista juttua lukuunottamatta.

    3. Ymmärrän, että sua häiritsee, että meidän lapsi elämöi kirkossa. Suhtaudun varauksella siihen, että ihminen alkaa kertoa, mitä toiset tuntevat (etenkin tilanteissa, joissa ei itse ole ollut läsnä tai tunne kyseisiä ihmisiä). Tietenkin me yritettiin estää lasta ja tietenkin me pyydettiin tuhat kertaa ystäviltämme anteeksi. Mutta me oltiin tosiaan kummit, ja kastetilaisuudessa kummien kuuluu seistä siellä edessä, joten ei voitu lähteä viemään lasta muualle.

      Mun omaan ja tämän blogin arvomaailmaan kuuluu todella vahvasti se, että muiden äitiyttä ei tuomita. 

      Tuo viimeinen lause oli varmaankin tarkoitettu ilkeäksi loukkaukseksi, ja onnistui siinä oikein hyvin.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *