Valittaminen kannattaa ja ihmiset ovat ihania (rv 41+6)

Heräsin tänään levänneenä puoli seitsemältä Alpun vierestä, lueskelin vähän aikaa Rachel Cuskin ihanaa Ääriviivat-romaania ja  nousin tänne ruokapöydän ääreen. Avoimesta ikkunasta leijuu lämmintä ilmaa, linnun soidinmenoääntä ja aurinkoa, ja  minulla on jotenkin poikkeuksellisen mukava olo.

Juttelin eilen siskoni Sofian kanssa. Hän synnytti lapsensa vajaan kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen, joten eilen tajuttiin, että nyt minä olen meidän lapsuudenperheestä se, joka on ollut ”pisimpään raskaana”. Sofia sanoi, että viimeiset kaksi viikkoa olivat aivan järjettömän kamalat, ja tuntui että koko maailma on häntä vastaan (ei Sofia kyllä näyttänyt tuolloin siltä!).

Omituista kyllä, minulla on ollut viimeiset pari päivää jotenkin tosi hyvä mieli. Tajusin, että se johtuu ehkä siitä, että olen antanut itselleni luvan horinoida ja valitella tilanteestani ihan niin paljon kuin sielu on sietänyt. En ole pitänyt juuri mitään sisälläni, mikä on johtanut siihen, että olen vain saanut valtavasti empatiaa ja vertaistukea ihmisiltä, etenkin tietenkin naisilta. Ja maailmassa ei ole paljonkaan parempia asioita kuin sellainen sisarellinen vertaistuki.

Siitä on tullut voimaantunut ja ihana fiilis! Että täällä sitä nämä ihmiset myötäelävät minun fyysisen ja henkisen tuskan päiviäni.

Joskus ajattelen, että väniseminen on turhaa. Että jos jollekin asialle ei voi mitään, niin turha siinä sitten on velloa. Mutta ei se välttämättä mene joka tilanteessa niin. Joskus vellominen, etenkin tällaisissa spesifeissä hetkissä, on itse asiassa parasta mitä itselleen voi antaa luvan tehdä. Insta story -väninöideni jälkeen olen nimittäin saanut aivan mielettömän hauskoja, suloisia ja sympaattisia viestejä, joissa ihmiset puhuvat rehellisesti ja samalla kuitenkin kannustavasti omista kokemuksistaan:

”Hei yks mikä on hyvä synnytyskynnistäjä, KOSKA SITÄ KYSYIT, on megalomaaniset itkut! Eli nyt joku ahdistava tilanne tai koskettava elokuva! Xxx:n synnytys käynnistyi kätevästi itkujen säestämänä. Se oli kyllä lähes paniikkikohatusitkemistä mutta silti. Kymmeneltä itkin, kahdelta vein siskon hoitoon ja 5.08 oli beibi sylissä.”

”Okei, aika alkaa lohduttaa: sun vauva tulee olee todella valmis tullessaan. Ihan erilainen kuin viikko sitten: iho parempi, lihaa enemmän ja valmius kaikkeen parempi. Meidän xxx oli todella valmis tullessaan.”

”Pääsin just puoliväliin tätä hautomista ja meinas iskeä haikeus, miten vähän on enää jäljellä. Sit on instassa yks 41+5 ja ajattelen, että kyllä se sit riittää kun aika on :D”

Olen saanut kymmeniä, ehkä satoja ihania tsemppausviestejä tuntemattomilta, tutuilta ja ystäviltä ja sellaista hauskaa myötäelämistä, etten oikeastaan ole ehtinyt ollenkaan vajota murheen alhoon. (Olen ollut yllättynyt, ettei kukaan ole lähettänyt mitään wanhan kanssan ankeita ja ylhäältä tulevia ”sauna, siivous ja seksi käynnistävät synnytyksen” -neuvomisviestejä, vaan ihmiset ovat kertoneet nimenomaan omista tilanteistaan tai sitten kannustaneet vilpittömästi. Ehkä minun ”minua ei neuvota” -paasaus on mennyt perille, hehe.)

Helpottavaa tästä tilanteesta tekee myös se, että olen jotenkin ihmeen kaupalla pystynyt taas nukkumaan (toki olen myös käynyt vessassa 4–5 kertaa yössä), mutta ei ole ollut nukahtamisongelmia illalla. Aina kun saan tällaisissa poikkeustilanteisssa unta, olen aamulla siitä niin kiitollinen, että herään päivään suht hyväntuulisena.

Lisäksi tämä ei ole fyysiesti yhtä nihkeää kuin viimeksi, kun lapsi oli perätilassa (silloin onneksi syntyi jo viikolla 39+4). Vasta nyt tajuan, miten uskomattoman paskaa se se vasta oli! Kun lapsen kova pää painoi koko ajan minun keuhkoihini niin, etten pystynyt hengittämään ja lapsen peppu taas levittäytyi lantiooni niin väärällä tavalla, että käveleminen oli mahdotonta. Aina on mukavaa, kun voi ajatella, että joku toinen tilanne olisi huonompi. Hah.

Ja suuri syy hyväntuulisuudelleni on myös se, että kun olin torstaina Naistenklinikalla tsekkauksessa, lääkäri ultrasi koko setin ja sanoi, että sydänkäyrät ovat tosi hyvät, lapsivettä on tarpeeksi, pää on hyvin kiinnittynyt ja arviolta nelikiloinen pötkäle on todella valmis tulemaan jo ulos, kohdunkaulaakaan ei juuri ollut jäljellä. Ilmeisesti suht kivuttomista harjoitussupistuksista on ollut jotain iloa ja ilmeisesti tässä ollaan jo ”passiivisesti synnytetty” pari päivää. Oltiin eilen piknikillä Sofian kanssa, ja se nauroi, että ”sä siis käytännössä synnytät tälläkin hetkellä, niin oliko tämä sun synnytystoivelistalla?”.Todellakin oli, minun synnyttäminen on yksi iso pipknik!

Joka tapauksessa, tuo Naikkarin lääkäri sanoi, että jos haluan, niin toki synnytys voidaan käynnistää jo nyt, mutta että lapsi voi hyvin ja jos minun kantti kestää, niin hän suosittelee vielä venailemaan vähäsen.Luonnollinen käynnistyminen on aina keholle ja vauvalle helpompi kuin käynnistäminen. (Oma suuri toiveeni olisi saada kokemus, jossa synnytystä ei käynnistetä, mutta en nyt ole mitenkään pettynyt vaikka tämäkin lähtisi käynnistyksellä, lopputulos on tärkein.)

Minun suurin huoleni on ollut viimeiset viikot nimenomaan vauvan vointi (sille ei voi mitään, mutta tässä vaiheessa sitä vain alkaa pelätä pahinta, että mitä jos vauvalle käy jotain, joka oltaisiin voitu estää sillä, että minä olisin huomannut jotain poikkeavaa!). Mutta luottoni suomalaisiin terveydenalan ammattilaisiin on todella korkealla (etenkin ensimmäisen synnytykseni jälkeen), ja jos kerran sieltä sanotaan, että homma on ok, niin siinä tapauksessa mennään näillä.

Lisäksi viimeiset päivät ovat olleet täynnä aurinkoa ja lämpöä, mikä on antanut valtavasti energiaa. Niinpä olen tehnyt paljon asioita ”viimeistä kertaa pitkään aikaan”, kuten kävin eilen illalla ystävien kanssa Teurastamolla drinkillä ja jäätelöllä, ja olen kahvitellut ja lounastellut kavereiden kanssa tässä lähitienoolla. Tänään menen luultavasti Alpun kanssa käymään yhdessä puistotapahtumassa ja sen semmoista. Oikeastaan sää on aivan täydellinen, kun aurinko paistaa, mutta ei ole vielä yhtään liian kuuma haahuilla ison vatsan kanssa tuolla ympäriinsä.

Mutta juu, sehän tiedetään, että mielialat saattavat juuri nyt heitellä niin mielivaltaisesti, että vaikka juuri tässä hetkessä (kun Tiki ja Alppu nukkuu, ja saan istuskella rauhassa ja eteerisesti haaveillen linnunlaulu korvissani), olen hyvällä tuulella, niin sellainen täydellinen itkuromahdus saattaa olla aivan nurkan takana. Ei voi tietää. Mutta ehkä se sitten käynnistäisi sen synnytyksen!

Joka tapauksessa kiitän kaikkia mielettömän ihanasta myötäelämisestä täällä blogissa, instassa ja livenä. Kyllä se niin on, että ihmiset ovat parhaita!

(Siksi niitä ehkä tässä nyt sitten synnytetäänkin lisää.)

Lue myös:

Kunnon raskausvalitusta lasketun ajan jälkeen

Ensimmäisen lapsen synnytyskertomus

Kommentit (20)
  1. Tunnen tuskan, koska synnytin lapseni viikoilla 41+3 ja 41+2. Jälkimmäisellä kerralla pahiten hermot taisivat pettää isälläni. Olivat tulleet lasketun ajan tienoilla lähistölle mökilleen passiin. Viikon venailun jälkeen isäni totesi lähtevänsä takaisin kotiin, kun mitään ei näköjään tapahdu.

    1. Hahahah ihan mahtavaa pientä piikkiä sieltä isältä. 😀

  2. Tunnen sun tuskan. Oma lapso syntyi tasan 42+0,useamman päivän turhauttavan käynnistelyn jälkeen. Lohdutin silloin itseäni ajatuksella että kyllä sen beibsin joku lopulta vaikka väkisin kiskoo mun sisältä (oh the irony, lapsi kun loppujenlopuksi oikeastikin kiskottiin imukupilla väkisin ulos).

    1. Ei se matka (imukuppiajoneuvolla) vaan se päämäärä, eli hyvään seuraan saapuminen <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *