Valmentajalla on väliä

valmentaja.jpg

Mä harrastin pienenä monta vuotta partiota. Meidän ryhmä (Mustekalat nimeltään) koostui kuudesta tytöstä, ja me kokoonnuttiin aina keskiviikkoisin kuudesta seiskaan Kololle tekemään kaikenlaista. Mulla on partiosta tosi hyvät muistot. Leireillä oli huippua, opin kaikkea uutta (kuten solmujen tekemistä ja sen, että telttaa ei kannata pystyttää kuoppaan etenkään silloin, kun on sadetta luvassa!) ja ylipäänsä oli hauskaa touhuta kaikkea kavereiden kanssa.

Mä olen kuitenkin viime aikoina miettinyt, että meidän partion vetäjät eivät aina tainneet oikein pitää musta. Taisin toisinaan olla tosi ärsyttävä niiden mielestä. Sinällään en ihmettele, koska muistaakseni saatoin olla vähän näsäviisas ja melko riehakas lapsonen. Vetäjät olivat lukioikäisiä mimmejä, niin kuin tuollaisissa harrastuksissa vetäjät yleensä ovat. Eivät siis mitään kokeneita pedagogeja, jotka osaisivat automaattisesti kohdella kaikkia tasapuolisesti. Mulla on muistikuvia siitä, että vaikkapa joukkueviesteissä se joukkue, missä minä olin, diskattiin aika helposti jonkun mun tekemän virheen takia, vaikka kaikki kaverit (myös vastapuolen tyypit) olivat sitä mieltä, etten ollut tehnyt mitään virheitä. Ilmassa oli välillä semmosta pientä ärsyttävää simputusta, ei siis missään tapauksessa mitään suurta kiusaamista tai terroria. Toisaalta usein vetäjät olivat myös tosi kivoja mua kohtaan, ja enimmäkseen partiovuosista on tosiaankin vain mukavia muistoja.

Meidän kuuden tytön jengi oli solidaarinen ja tykättiin toisistamme, joten vaikka saatoinkin ärsyttää välillä vetäjiä, niin kaverit eivät koskaan kääntyneen mua vastaan. Olen kuitenkin miettinyt, että niin olisi voinut helposti käydä. Auktoriteetin on helppo kääntää muut yhtä vastaan, ihan pienillä sanoilla tai teoilla.

Nyt, kun mulla on oma lapsi, niin monet tällaiset lapsuuden muistot nousevat pintaan. Tulee semmonen fiilis, että apua, Alppu joutuu vielä tämän kaiken eteen. Mä en ikinä valittanut vanhemmilleni siitä, jos mulla oli joskus kurjaa partiossa, koska eivät lapset yleensä tuollaisesta sano mitään. Lapset ottavat asiat annettuna ja ajattelevat, että tällaista tämä nyt on.

Tuntuu hurjalta, miten suuri valta aikuisilla on lapsiin. Ja aikuisella tarkoitan myös 16-vuotiasta lukiolaistyttöä, joka vetää partioryhmää vapaaehtoisesti. Ei 16-vuotiaalta voi oikein edes olettaa, että se osaa olla tasapuolinen ja näkee oman ärsytyksensä yli, vaikka joku lapsista olisikin rasittava.

Mä olen myös miettinyt sitä, että joskus joku lapsen harrastus voi tyssätä siihen, että vetäjä tai valmentaja kohtelee lasta tahallaan tai tahattomasti huonosti. Kyse ei niinkään ole siitä, että itse tekeminen, vaikkapa jalkapallo tai pianonsoitto, olisi kurjaa, vaan valmentajan ja lapsen välisestä henkilökemiasta. Näissä tilanteissa vastuu on kuitenkin valmentajalla, koska hänellä on myös valta.

Toisaalta, harrastus voi jatkua pitkään ihanan valmentajan tai opettajan takia. Esimerkiksi kitaraa jaksoin soittaa vuodesta toiseen, koska mun Sami-ope oli niin huikea tyyppi, joka aina kärsivällisesti jaksoi tsempata, vaikken monestikaan ollut harjoitellut läksyjä kotona. Se vitsaili rennosti ja antoi mun soittaa niitä biisejä, mitä halusin. Lisäksi Samin vetämät joka kesän orkesterileirit olivat mun elämäni ehdottomasti parhaita leirejä, niillä tajusin, miten tarkoittaa, kun soittamisessa pääsee flow-tilaan. 

Teen juttua harrastusten valmentajista, ja siksi kysynkin teiltä kommentteja aiheesta (ihan anonyymisti voi laittaa):

 

Millaisia ihania tai kamalia muistoja sinulla on lapsuuden harrastuksen valmentajasta, opettajasta tai vetäjästä? 

(Erityisesti urheiluharrastukset kiinnostavat, koska niistä mulla on niin vähän kokemusta!)

 

Lue myös:

Vanhempien tahaton julmuus

Irrationaaliset pelot lapsen puolesta

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // 

 

 

Kommentit (33)
  1. Mäkin olen harrastanut partiota, mutta vain pari vuotta ala-asteen alussa. Ne muistot, joita mulle on jäänyt partiosta, eivät ole kovinkaan ihania. Olin pienenä todella ujo ja mulle oli luontevinta olla ryhmässä mahdollisimman näkymätön. Olisin varmasti viihtynyt partiossa ihan hyvin, jos olisin saanut toimia näin, tutustua pikkuhiljaa rauhassa ihmisiin ja rohkaistua. Partion ongelmana oli mielestäni juurikin vetäjät, jotka tosiaan olivat lukioikäisiä ja vailla minkäänlaista ymmärrystä siitä, miten erilaisia lapsia kannattaisi kohdella. Koin, että ujouteni ja arkuuteni ärsytti vetäjiä, eikä partiossa siksi ollut koskaan erityisen kivaa. Partiossa korostettiin reippautta, eikä vetäjillä ollut ymmärrystä hienovaraisesti pikkuhiljaa tsempata minua, vaan reipas olisi ilmeisesti pitänyt olla heti ihan itsestään.

    Parilla partioleirilläkin kävin, mutta taisin aina lähteä sieltä kesken kotiin, koska en tykännyt vetäjistä ja koin, että minua yritettiin pakottaa asioihin, joihin en pystynyt. Muistan, kun eräällä leirillä vartiokunnan/partion/minkä lie aikuinen johtaja totesi nyrpeästi, ettei taida ottaa minua ja kaveriani enää koskaan leirille, koska halusimme kesken pois. Partioharrastukseni taisi loppua omasta aloitteestani aika pian sen jälkeen.

  2. partiolainen_minäkin
    4.10.2017, 09:52

    Heippa!
    Minä olen ollut juurikin lukioikäinen partionjohtaja, niin sudareille (eli sudenpennuille) kuin vartiolaisillekin. Aloinpa muistelemaan, millainen johtaja sitten mahdoinkaan olla ja luulen, että tosi hyvä! Muistan miltä se vastuu tuntui, että suunnittelee ohjelman ja valvoo niitä pieniä partiolaisia pitkäjänteisesti kerran viikossa monen vuoden ajan. Oltiin mun partiojohtajakaverin kanssa aina ylpeitä meidän ryhmästä ja se vastuu sai tuntemaan itsensä aika aikuiseksi ja päteväksi tyypiksi. Ei oltu siis mitään mätämunajohtajia! Todella kurja kuulla, että sulle on sattunut tollaset johtajat, partiohan oikein peräänkuuluttaa ”reippautta ja rehellisyyttä”, että ehkä nää tyypit ei olleet ihan sydämellä mukana asiassa.

    Kaikkien pikku partiolaisten tasapuolinen kohtelu oli meille kyllä oikein sydämen asia, mihin aina pyrittiin. Oli niin liikkistä kun sudenpenturyhmässä sain aina pieniä faneja, jotka liimautuivat kylkiin kiinni ja silloin piti aina pitää heille pieniä juttutuokioita, että kenen vuoro onkaan nyt istua viereisellä tuolilla, ettei aina voi olla se sama tyyppi. Ja kyllä, jotkut pienistä partiolaisista oli mun mielestä sympaattisempia kuin toiset, kyllä siellä aina muutama välillä ärsyttäväkin räkänokka (kaikella rakkaudella ja kuka mistäkin syystä) oli mukana, mutta tätä ei heille näytetty tietenkään. Tunnin jälkeen sitten debriiffasimme pj-kaverin kanssa ja purimme mahdolliset ärsytykset.

    Yksiä parhaita muistoja onkin ne kerrat, kun lapset oli jo oppinut tuntemaan ja sai heidät hienosti osallistumaan toimintaan ja onnistumaan ns. ”vetämällä oikeista naruista”. Joillekin lapsille toimi vitsailu, joillekin hölmöt vastakysymykset tai sitten jämäkkä ja lyhytsanainen kehotus. Ja yleensä aina toimi asettuminen lapsen asemaan ja lapsille tämä oli aika hyvin uskottavaa, koska meillä oli ”isojen tyttöjen” auktoriteetti, mutta emme kuitenkaan olleet heidän vanhempien ikäisiä ”kalkkiksia”. Kun siis arkajalka uskalsi tai vastarannankiiski lähti leikkiin mukaan, se oli aina hieno fiilis. Selvästi siis partiominäni sisällä asui myös pieni, mutta kunnianhimoinen pedagogi 😉 En kuitenkaan lähtenyt opettajan uralle, sillä sellainen fiilis jäi, että ei sitä hommaa kuitenkaan ihan ”all day every day” jaksaisi 😀

    1. Hahaa, kuulostat superhyvältä partionjohtajalta! Olisitpa ollut mun vetäjä, hahahah 🙂

      Itse asiassa minäkin vedin yhtä ryhmää vuoden verran, kun muutin Helsinkiin ja vaihdoin lippukuntaa. Se oli kyllä hauskaa hommaa, ne 7-vuotiaat olivat niin järjettömän ihania. (Muistan, kun yksikin halusi, että hänen partionimensä on Kettutyttö, mikä aiheutti minussa hieman riemua.) Tosin olin silloin jo parikymppinen, eli hermot kestivät paremmin kaiken sekoilun ja pienen näsäviisastelun, ja tajusin täysin, että on äärimmäisen tärkeää kohdella kaikkia ryhmäläisiä tasapuolisesti.

      Mun partioharrastus loppui, kun lähdin Belgiaan vaihtoon, ja jotenkaan en sitten enää tullut palanneeksi meininkeihin mukaan, en oikein edes tiedä miksi, koska hauskaahan se oli. 

      1. Mä oon todennäköisesti semmonen partionjohtaja, jonka takia yksi tyttö lopetti harrastuksen lyhyeen -ja vaikka tapahtuneesta on jo yli 10 vuotta, se harmittaa mua edelleen. Tai no, ei se ollut ainoastaan mun vikani, mutta olisin varmasti omalla toiminnallani saanut ko. tytön jäämään. Hän tuli uutena ryhmään, ja meillä oli sen syksyn ajan “käsityö ja nikkarointi” -teema, eli kokouksissa askarreltiin, nikkaroitiin ja tehtiin paljon juttuja käsillä. Hän ei oikein välittänyt käsitöistä eikä nikkaroinnista, ja koki ehkä olevansa niissä huono. Sen sijaan häntä kiinnosti enemmän hyppiminen ja juoksentelu, mikä on ihan ok, mutta aiheutti toisinaan paljon ylimääräistä hälinää (ja turhautti mua johtajana) kun piti yrittää saada parikymmenpäinen lapsilauma rauhoittumaan ja keskittymään nikkarointitehtävään.
        Muistan että jos annoin hänelle muutamien minuuttien ajan jakamatonta huomiota ja keskityimme yhdessä tehtävään, hän yleensä jatkoi sen tekemistä sen jälkeen suht rauhassa ja onnistui aina saamaan tehtävän valmiiksi siinä missä muutkin. Mutta yleensä tuota muutaman minuutin jakamatonta huomiota ei ollut antaa jokaiselle lapselle erikseen, ja muistankin pari kertaa kommentoineeni hänen käytöstään tosi harkitsemattomaan sävyyn kaiken hälinän keskellä -ja muistan edelleen tytön pettyneen naaman sen jälkeen.

        Lopulta tytön isä haki hänet eräänä iltana kokouksen jälkeen ja kertoi, että tyttö haluaa lopettaa koska ei niin välitä käsitöistä ja on ollut aika turhautunut kun niitä on ollut syksyn aikana tosi paljon. Ymmärsin sen erittäin hyvin, ja sanoin isälle että olisin varmasti pystynyt omalta osaltani parantamaan tytön kokemusta mutta en aina osannut toimia oikein niissä turhautumistilanteissa ja että olin siitä pahoillani.

        Näin vuosien jälkeen mä toivon ettei sille tytölle ole jäänyt samanmoista kokemusta minusta auktoriteettinä kuin mitä sä tässä kuvailit, koska se ei todellakaan ollut tarkoitukseni. Partionjohtajuus on kasvutehtävä ja johtajat oppivat koko ajan uusia taitoja siinä missä lapsetkin, valitettavasti aina ei mene putkeen vaikka parhaansa yrittäisikin.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *