Vanhat ystävät eivät ole tie onneen ja auvoon

Kävin tällä viikolla katsomassa Jenni Toivoniemen uuden elokuvan, Seurapeli. Ei voi muuta sanoa kuin että onneksi naiset tekevät nykyään Suomessa elokuvaa ja tv:tä. Meillä on nyt aivan huippuja nimiä, kuten Jenni Toivoniemi, Kirsikka Saari ja Anna Brotkin, jotka kirjoittavat ja ohjaavat raikkaasti, dialogi on viimeisteltyä ja uskottavaa ja läpi elokuvien ja sarjojen on sellainen olo, että minä viihdyn ja tämä kertoo jostain minulle tärkeästä.

Seurapeli kertoo yhdestä huvilaviikonlopusta saarella, jonne 20 vuotta vanha kaveriporukka kokoontuu dokaamaan ja selvittelemään menneisyytensä traumoja. Aivan 5/5, suosittelen käymään katsomassa.

Päällimäinen ajatus elokuvasta on minulla se, että ihan suoraan sanottuna: onneksi en hengaile enää niiden ystävieni kanssa, joiden kanssa muodostimme porukan 15-vuotiaana. Nyt en tarkoita millään tavalla disautella sen ajan ystäviäni, he olivat tuolloin ihania tyyppejä ja vietin parhaat mahdolliset teinivuodet heidän kanssaan. Vika on ennemminkin minussa.

Tuntuu, että 15-vuotiaana vasta opettelin käyttäytymään ihmissuhteissa. En vain osannut, empatiantajuni ei ollut tarpeeksi kehittynyt ja tuli sekoiltua kaikkea. Okei, en minä mikään ihmishirviö ollut enkä mitään puukottanut ketään selkään tai muuta, mutten kohdellut vaikkapa silloista poikaystävääni kauhean kivasti. (Eikä hän todellakaan kohdellut minua hyvin! Mutta ehkä hänkin vasta harjoitteli.)

Jos hengailisin tuon samaisen jengin kanssa, niin kuten tuossa Seurapeli-elokuvassakin, niin luultavasti ihmisillä olisi kaikenlaista konfronttailtavaa ja katkeruutta hampaankolossa. Ja en tiedä, vaikka joistain asioista kuinka puhuu, niin lähtevätkö ne silti pois? Joskus vanhat asiat on vain kiva unohtaa täysin. (Tunkea ne jonnekin syvälle syvälle sisimpään ja muodostaa niistä musta naulojen lävistämä muovailuvahamöykky, kyllä te tiedätte.)

Lisäksi mietin sitä, että vanhan porukan kesken olisi ehkä jäänyt tietynlainen muilta saatu rooli, josta voisi olla vaikea pyristellä irti.

Tietenkin on vaikea sanoa, miten olen muuttunut noista ajoista, kun ei ole tuolloinkaan nähnyt itseään ulkopuolelta. Mutta kai minulle on käynyt 20 vuodessa sama mitä useimmille käy aikuistuessa: Olen vähemmän tuomitsevainen ja enemmän empaattinen. Näen monia näkökulmia enkä ole enää niin ehdottoman mustavalkoinen.

Myös yhteiskunta on muuttunut.Nykyään puhutaan avoimista suhteista pettämisen sijaan (eli pointtina: ei valehdella tai huijata rakkaita vaan puhutaan asioista suoraan). Nykyään ei kiusata samalla tavalla, jos joku poikkeaa porukasta jollain tavalla. (Toivon!) Ollaan ylipäänsä kiltimpiä. (Tai sitten tämä liittyy vain aikuisuuteen.)

Vaikkei minun persoonani nyt tietenkään ole aivan toiseksi muuttunut 20 vuodessa, niin silti ajattelen, että 33-vuotiaana olen miellyttävämpi hahmo kuin vaikka 13-vuotiaana. (13-vuotiaat ovat harvoin ihmisyyden huipentuma.) Ja en tietenkään väitä, etteivätkö vanhat kaverit voisi hyväksyä muutostani tai unohtaa menneisyyteni sekoilut. Mutta minulle itselleni tuntuu vain helpommalta, että minulle tänä päivänä rakkaimmat ja tärkeimmät ystävät ovat sellaisia, joihin olen tutustunut vasta yliopistossa tai senkin jälkeen. Oikeastaan tyypit, keiden kanssa eniten vietän aikaani ovat sellaisia, joihin olen tutustunut vasta muutettuani Helsinkiin.

Kun roiskaisin tämän ajatuksen instaan, että ”onneksi ei tarvitse kohdata vanhan kaveripiirin tuomaa painolastia” sain myös aika paljon opponointia. Ymmärrän. Ne ihmiset, jotka ovat muodostaneet läheisimmän ystäväpiirin lapsuudessa tai teini-iässä arvostavat ystäviään tietenkin. Totta kai näen sellaisellakin ystävyydellä arvon.

Olen minäkin lapsuuden parhaaseen ystävääni Katarinaan usein yhteyksissä, ja jos hän asuisi samassa kaupungissa kanssani, niin varmasti näkisin häntä viikottain. Eikä minullakaan siis ole mitään välejä mennyt poikki vanhoihin kavereihin, mutta heistä vain muutama on jäänyt sillä lailla elämään, että näen heitä joka vuosi. Ystäväpiirin vaihtuminen ei siis ole ollut mikään väkivaltainen prosessi, jossa olisin päättänyt hylätä joukon vanhoja ystäviä. Pikemminkin elämä on vain tuonut uudet tyypit eteeni sitä mukaa kun elämä on muuttunut, kun aloitin yliopiston, vaihdoin kaupunkia, sain lapsen, ryhdyin yrittäjäksi (hah, jopa tämä blogi on tuonut elämääni muutaman supertärkeän tyypin, tosin he eivät itse ole mitään someihmisiä).

Ehkä se mitä nyt haluan tällä sanoa on, että olemme tottuneet ajattelemaan, että lapsuuden tai nuoruuden vanhat ystävät ovat jotenkin ystäviä aidoimmillaan tai oikeimmillaan, koska he ovat tunteneet meidät niin kauan. He ikään kuin ”tuntevat meidät aidosti”. Mutta juuri tämä, että mitä jos se aito minä onkin muodostunut vasta myöhemmin, aikuisempana. Ovatko vanhat ystävät valmiita tutustumaan siihen minään ja hyväksymään hänet? Että ei nyt kannata ainakaan tuntea huonoa omaatuntoa, jos ei pidä enää lapsuudenystäviin yhteyttä. Elämä on niin pitkä, että ihmisiä tulee ja menee, ehkäpä jotkut ystävyydet syntyvät vielä uudestaankin.

Kuvat: Nordisk Filmsin pressikuvat

Lue myös:

Keskustelun dominoijat eivät ole aina syypäitä tilanteeseen

Itseisarvoiset hetket tekevät onnen

Ihminen ei ole roska

Kommentit (20)
  1. Kävin myös katsomassa tämän, ja olen ollut koko kesän raskaana, ja alkuun vain mietin, että pääsispä itekin kavereiden kanssa ryyppäämään ja pitämään hauskaa mökille. Ja muutakin kaihoa, kun kesä on mennyt ohi, ja itseltä vähän ohi.
    Sitten kun päästiin elokuvassa laskuhumalan puolelle, olinkin taas tyytyväinen, että luojan kiitos ei ole tarvinnut tällaista harrastaa hetkeen 😅

    1. Hahahahha, tää oli kieltämättä aivan täydellinen dokailusimulaatio 😀

      Just tuo että ryypätään, valvotaan, vedetään röökiä like there is no tomorrow ja sitten se huominen tuleekun ja uuuuh, se on paha. Joskus se on sen arvoinen, mutta usein ei.

      On myönnettävä, etten ole kertaakaan lasten saamisen jälkeen (eli yli viiteen vuoteen!) tuolla lailla amok-ryypännyt, ja välillä asiasta on haikeus mutta usein myös helpotus. No, nämä on näitä! Luotan siihen että kun tekee mieli taas, niin siitäpä sitten vain.

  2. Vierailija S
    30.8.2020, 11:27

    Joo, aattelin käydä katsomassa tään leffan, kun liippaa itseäni läheltä. Itellä taas on lapsuuden- ja nuoruuden kaveriporukka kasassa ja onhan sitä ollut kaikenlaista kipuilua niin itsellä kuin varmasti muillakin. Se kaveriporukka on kyllä tuntunut avioliitolta, ja vaikeita aikoja on ollut mitä kyllä haluaisi vaihtaa pois. Et ei se tosiaan oo aina auvoa et on pitkäaikainen porukka ympärillä. Väkisinkin tulee/ on tullut kiistoja, yksin mököttämistä, mitä näitä nyt on. Mut onpahan joku porukka mihin kuulua! Ite kun oon aika huono hankkimaan uusia kavereita, niin siksikin sitä vaan on niiden ”vanhojen urpojen” kanssa, heh heh.

    1. Vierailija S
      30.8.2020, 11:35

      Ja täytyy vielä kompata, joskus vanhat asiat on vaan hyvä unohtaa! (Vaikka se ei nyt niin hyvä juttu aina oo ja aiheuttaisi tämän mustan naulojen lävistämän muovailuvahamöykyn). Mut jotain hyötyä huonosta muistista :D.

      Tulee mieleen Egotripin biisi: on olemassa asioita, niin kipeitä ja vaikeita, ettei niistä puhumalla selviä.

    2. Hyvin sanottu! On valtava arvo, että on porukka johon kuulua <3

      Ja on tietty myös niin, ettei myöskään aikuisena solmitut ystävyyssuhteet ole mitenkään turvassa kipuilulta ja draamalta, se on ehkä vain hienotunteisempaa, mutta ei koskaan täysin vältettävissä.

    3. Sama, Vierailija S! Monesti miettinyt, että mitäs kun ei oikeastaan pidä kavereistaan. Tai niistä ”oikeista ystävistä”, jotka tuntenut lähemmäs 30 vuotta. Mitäs, kun monesti on juuri se tunne, että he ei oikeasti tunne minua eivätkä niin välitäkään tuntea. Että minä en kuulu heidän joukkoon, olen vaan erilainen ja ”tylsä”, ja luonnollisesti se on ihan vaan minun oma vika. Jotenkin ollaan vaan niin jumissa niissä rooleissa mitkä meihin tarttui silloin 12-18 vuotiaina.
      Minulla oli valtava 28v kriisi, koska siskoni täytti 30😱, jolloin mm.totesin, että kaikki minun kaverit on ihan pässinpäitä idiootteja, enkä oikeastaan haluis hengata heidän kanssaan. Noh, kymmeneen vuoteen en ole kyllä uusiakaan löytänyt 🙄
      Miten tutustua uusiin ihmisiin? Taisin unohtaa mennä jonoon, kun tätä taitoa jaettiin..

      1. Mä vastaan nyt vain tuohon viimeiseen, koska ite oon saanut paljon uusia ystäviä aikuisena. Tämä kuulostaa kliseeltä, mutta ystäviä voi saada ihan mistä vain, kun vain on avoin ja mahdollisimman ennakkoluuloton. Töistä, opiskeluista ja harrastuksista on varmasti helpoin, koska siellä samoja ihmisiä tapaa monta kertaa, heihin tutustuu pikku hiljaa ja samalla selviää, tuntuuko uusi tyyppi niin mukavalta, että hänet haluaisi ystäväkseen. (Joistakin selviää, että ok, tämä pintatuttavuus riittää :D) Kaverien kautta voi myös saada uusia kavereita, tälläkin tapaa olen tutustunut moniin. Jos joku on tosi kiva, niin eikun juttelemaan. Osoita kiinnostusta hänen elämäänsä, kysele. Kerro jotain itsestäsi. Ehdota jotain yhteistä tekemistä, kävelylenkkiä, kahvittelua. Siitä se sit lähtee, jos on lähteäkseen. Ehkä tärkeintä on se, että jos joku tuntuu kivalta, niin toimii, on aloitteellinen, ei vain möllötä ja odota asioiden tapahtuvan itsekseen.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *