Vanhemmuuden asiat, joista koen ja en koe huonoa omaatuntoa

Juliaihminen

Kaupallinen yhteistyö: HappyMe

Ennen kun sain lapsen, ajattelin, että pitää olla tosi tarkkana sen kanssa, ettei ala potea syyllisyyttä tai huonoa omaatuntoa milloin mistäkin vanhemmuuteen liittyvästä. Onneksi ystäväni, joilla on lapsia, ajattelevat samalla tavalla. Joka tilanteessa tunteilleen ei tietenkään voi mitään, mutta ihan vain se, että tiedostaa tietynlaisia normeja ja odotuksia ja osaa taistella niitä vastaan, auttaa.

Pari esimerkkiä:

Yritän olla lähtemättä sellaiseen tuttuun puheeseen mukaan, jossa pidetään normina sitä, miten "työpaikalla äiti kokee, että hänen pitäisi olla lapsen kanssa ja lapsen kanssa äiti kokee, että pitäisi olla töissä". Enkä koe. Töissä olen tyytyväisesti töissä ja lapsen kanssa tyytyväisesti lapsen kanssa - ainakin yleensä tämä onnistuu. Olemme Raisan kanssa puhuneet siitä, miten päiväkotia ei pidä demonisoida ja ajatella, että se on paikka, josta lapsi pitää hakea mahdollisimman aikaisin pois, jottei hän joudu kärsimään siellä. Haen Alpun yleensä 16-16.30 maissa, ja siellä se ihan iloisesti yleensä leikkii pihalla. Niinpä olen päättänyt tietoisesti, etten päästä kesken päivää sellaista ajatusta päähäni, että työt pitäisi tehdä jotenkin nopeammin, jotta saisin haettua Alpun jo kolmelta.

En myöskään koe huonoa omaatuntoa siitä, että Alppu syö edelleen muutaman kerran viikossa purkkiruoka-annoksen. Se ihan tykkää niistä, ja niissä on myös selvästi vähemmän suolaa kuin vaikka meidän itse laittamassa ruoassa (vaikkei me mitään suolamaakareita Tikin kanssa ollakaan). Joinain iltoina molemmat olemme niin poikki, ettemme jaksa tehdä oikeaa ruokaa ja syömme vain voileipipä. Tällaisina hetkinä on kätevää antaa lapselle purkkiruokaa. Kuitenkin suurin osa lapsen syömästä ruoasta on tuoretta ja itse tehtyä sekä sisältää tuoreita kasviksia.

Enkä koe huonoa omaatuntoa siitäkään, että välillä unohdamme leikata sen kynnet (heh, ylin kuva par excellence) tai parturiajan varaaminen unohtuu, ja lapsi on vähän peikon näköinen. (Onneksi meidän lähellä sijaitsee maailman ihanimman Lulun kampaampo, hän on mestari lasten kanssa!).

En annan omantunnon myöskään soimata, jos vietämme koko päivän sisällä. Itse asiassa itsepähän siinä kärsin eniten, kun lapsi on täynnä energiaa eikä meinaa nukahtaa illalla ollenkaan. Tämä myös motivoi menemään sateisinakin viikonlopun päivinä piipahtamaan puistossa.

On kuitenkin asioita, joista olen kokenut huonoa omaatuntoa, eikä niitä pysty ihan niin helposti vain järkeilemään pois.

Koen aivan tajuttoman huonoa omaatuntoa silloin, jos Alppu joutuu kuuntelemaan mun ja Tikin riitelyä. Se niin täysin kohtuutonta, sillä itse vihasin lapsena kuunnella muiden riitelyä. (No, vanhempani eivät onneksi juuri riidelleet, vain muutamia kertoja ennen eroansa.) Olemme onneksi onnistuneet aina sopimaan myös Alpun edessä, mutta en silti haluaisi, että hän kuulisi kun jompikumpi korottaa toiselle äänensä.

Myös siitä olen välillä kokenut huonoa omaatuntoa, etten ole vain jaksanut leikkiä lapsen kanssa. Se on vain niin järjettömän tylsää! Onneksi Alppu alkaa nyt saavuttaa vaihetta, jossa leikeissä alkaa olla jotain järkeä. Olemme esimerkiksi pelanneet viime aikoina muistipeliä, jonka sääntöjä Alppu ei kyllä ole täysin hyväksynyt. Hänen mielestään hänen tehtävänsä on löytää itselleen kala. Sitten kun se kerran löytyy, hän ottaa kortin itselleen, oli sillä pari tai ei. Mutta harjoitukset jatkuvat.

Viime vuonna yksi suuri murheenkryynini oli myös D-vitamiinin syöttäminen lapselle. Sen jälkeen kun vauvasta tuli taapero eikä se syönyt enää niitä D-vitamiinitippoja, homma jotenkin tipahti rutiinista. Niinpä olemme usein unohtaneet antaa niitä. Alppu on myös ollut melko kranttu kaikenlaisten vitamiinitablettien kanssa, monia apteekin perusmerkkejä se ei vain ole suostunut syömään. Puhumattakaan jostain omega-tableteista, jotka maistuvat kalalta. Eivät todellakaan mene alas. Kuitenkin kaikki suositukset sanovat, että suomalaisen pitäisi vetää D-vitamiinia läpi elämänsä, erityisesti lapsena, jotta luusto kehittyisi vahvaksi. Onkin ollut karmeaa huomata välillä, ettei olla annettu D-vitamiinia lapselle moneen päivään - se on vain unohtunut.

Tämä huonon omantunnon lähde on nyt onneksi poistunut elämästä, sillä Alppunen on nyt muutaman kuukauden syönyt näitä pureskeltavia HappyMe Calmari Omega-3 -geelitabletteja. Ne maistuvat niin hyviltä, että Alppu aina mankuu niitä. Nyt on muodostunut uusi rutiini, jossa hän saa iltapuuron tai -jogurtin jälkeen tällaisen tabletin "jälkiruoaksi". Omega 3 -rasvahappo tulee näihin mustekalasta eikä kalasta, joten ne eivät maistu kalalta. 

Aluksi ongelmana oli se, että Alppu olisi halunnut vedellä näitä enemmän kuin yhden kerralla, mutta nyt oppi on mennyt perille: ei vitamiineja ja kalmariöljyä mahan täydeltä. Maistoin itse yhden, ja se oli minunkin mielestäni hyvän makuinen, muttei kuitenkaan mikään karkin makea.

HappyMen systeemi sopii myös hyvin hajamieliselle ihmiselle, sillä näitä voi tilata niin, että 45 geelitabletin setti saapuu postiluukusta kuuden viikon välein. Perhepakkaus, jossa tabletteja on enemmän, on vähän edullisempi. Ja jos tabletit eivät maistukaan, niin tilauksen voi lopettaa koska vain. Tabletit sopivat 3-10-vuotiaille (otimme vähän varaslähtöä ennen Alpun kolmevuotispäivää).

Eli jotta omaan vanhemmuuteeni ei liittyisi enää minkäänlaisia syyllisyyden tai huonon omantunnon tunteita, pitäisi keksiä pilleri, jolla a) ei tekisi mieli enää riidellä lapsen toisen vanhemman kanssa ja b) jaksaisi leikkiä ikuisesti 3-vuotiaan tasoisia leikkejä.

Ja btw: HappyMe-tablettien ensimmäisen erän saa muuten tilattua nyt puoleen hintaan HappyMen sivuilta.

 

Mistä asioista olette päättäneet, ettette koe huonoa omaatuntoa, vaikka joku muu ehkä saattaa kokea?

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Heippa! Jos yhtään voin sinun omantunnontuskaa lievittää niin voin kertoa, että jos lapsi ei ole koskaan kuullut vanhempiensa korottavan ääntään toiselle tai kuullut riitelyä niin se ei ole mikään tae onnellisesta ja tasapainoisesta tulevaisuudesta.
Olen nähnyt läheltä perheen lapsia, nyt aikuisia sellaisia, jotka eivät ole kotona koskaan nähneet tai kuulleet vanhempiensa riitelevän (kyllä, ei KOSKAAN) ja ovat nyt kaikki luonnollisestikin kohdanneet aikuiselämässä ja omissa perheissään tilanteita missä konflikteja syntyy tietämättä lainkaan miten kohdata tai purkaa sellaista tilannetta. Tämä on aiheuttanut tilanteita missä minkäänlaista konfliktia tai sen syntymisen mahdollisuutta paetaan kaikin mahdollisin keinoin (läheisriippuvuus, valehtelu, miellyttäminen, ahdistus, pelko erosta pienenkin konfliktin tai erimielisyyden syntyessä jnejne.).

Se jos joskus lapsen edessä korottaa ääntään tai vaikka jopa kerran huutaisikin kumppanilleen antaa mielestäni paremmat eväät tälle selviytyä itse vastaavissa tilanteissa. Lapsi näkee ja kokee (ja tästä toki kannattaa lapsen iästä riippuen hänen kanssa keskustellakin) että tällainenkin on osa elämää ja voi yhtä aikaa olla olemassa rakastavan ja turvallisen parisuhteen rinnalla.

Vierailija (Ei varmistettu)

Juurikin näin! On tärkeää, että lapsi näkee riitelyn olevan osa normaalia, tervettä parisuhdetta. Erittäin tärkeää on nähdä se, että riidan jälkeen voidaan myös sopia ja rauhoittua ja elämä palaa uomiinsa. Asia erikseen on sitten henkilökohtaisuuksiin toistuvasti menevä, repivä riitely ja väkivalta, mutta äänen korottaminen silloin tällöin on vaan inhimillistä. Siitä voi sitten tosiaan lapsen kanssa keskustella. Itselläni ei ole vielä lapsia, mutta tällaisia ajatuksia olen pyöritellyt mielessäni tulevaisuutta ajatellen (saas nähdä, miten onnistuu :D) ja työni puolesta.

Omasta lapsuudesta muistan, että pahinta vanhempien riidoista teki se, että niihin ei tuntunut koskaan tulevan mitään rakentavaa ratkaisua: ilmapiiri jäi riidan ”loputtua” kireäksi ja uusi riita samasta asiasta saattoi puhjeta koska vain. Eikä muistaakseni mulle juuri koskaan sanoitettu sitä riitelyä rehellisesti, lähinnä yritettiin rauhoitella vakuuttelemalla, että kaikki on hyvin, vaikkei ollut. Tosin ehkä vanhemmat eivät itsekään nähneet, millaista se heidän riitelynsä oli. Sittemmin ovatkin eronneet ja rauha on palannut maahan.

Juliaihminen
Juliaihminen

Kiitos näistä sanoista. <3

Tämä on oikeasti itselleni vanhemmuuden hankalinta aluetta. Minulla on muutamat asiat, joista saatan tulistua nopeasti (yleensä kyse on ihan typeristä jutuista, kuten keittiön siisteydestä). Aiemmin puoliso vain lepytteli, mutta nykyään hän  voi myös sanoa vastaan, ja sitten tulee typerää riitaa. (Lapsen saamisen jälkeen pinna toista kohtaan on lyhentynyt, kun samaan aikaan lapsen metkuja koskeva pinna joustaa melko hyvin.) Yritän tietoisesti päästä tästä pois, ja olen paljon onnistunutkin, mutta joskus edelleen leimahtaa. Jos jotain hyvää, niin me sovimme kyllä aina saman tien, kumpikaan ei ole taipuvainen mykkäkoululle eikä kestä jännittynyttä ilmapiiriä kotona. Mutta on kyllä maailman inhottavin tunne, kun lapsi siinä diplomaattina yrittää kiinnittää vanhempien huomion muualle, sen ei pitäisi olla hänen tehtävänsä :(

On myös ollut jännä huomata, että lapsella on tässä asiassa samanlainen temperamentti kuin minulla. Tyyppi ei suutu kauhean usein, mutta joskus tulee aivan eeppinen raivokohtaus, joka roihuaa 10-20 minuuttia täydellä teholla ja sitten ollaan taas ihan päivänsäteenä. Kiinnostavaa miettiä, mikä on luonnetta, mikä opittua.

 

Torey
Näissä neliöissä

Mäkin ajattelen, että lasten on hyväkin nähdä vanhempien välillä tappelevan tai olevan eri mieltä asioista. Ja siis en tarkoita tällä, että on ok hakata toista tai huutaa pää punaisena joka päivä tai viikko. Mutta riidat kuuluu elämään. Tappeleehan sisaruksetkin. On hyvä oppia, että siitä selviää. Aina ei olla samaa mieltä ja silti rakastetaan.

Avioeroa ennakoiva riitely tosin on varmaan erilaista. Se jos taistelusta tulee päivittäistä ja ei puhuta toiselle ollenkaan kauniisti, on toki lapselle vahingollista.

Juliaihminen
Juliaihminen

"Silti rakastetaan." Just näin <3

En mistään (Ei varmistettu)

On ihan tarpeeksi vaikeaa kasvattaa lasta ja käydä kokopäiväisesti töissä ilman jotain huonoa omaatuntoa siitä, tästä ja tuosta. Mun ipana syö deetä, koska minäkin syön, joten on helppo muistaa. Sen hampaat tulee pestyä pari kertaa päivässä, koska pesen itsekin silloin hampaat, luen sille iltasadun, koska menen itsekin samaan aikaan nukkumaan. Huomenna se syö eineslihapullia mun tekemässä ruskeassa kastikkeessa, koska en jaksanut vääntää itse lihapullia. Se kävi urheiluharratuksessa, se soitti soittoläksynsä, se seurusteli muistisairaan mummunsa kanssa, se pelasi liian pitkään pädillä peliä, se kävi leikkimässä kaverinsa kanssa pets shopeilla jne. Ja päivän päätteeksi se sanoi että oli ollut hyvä päivä. Eiks se riitä?

Juliaihminen
Juliaihminen

Se riittää erittäin hyvin! <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Minä olen tästä aiemman kommentoijan kanssa eri mieltä: "On tärkeää, että lapsi näkee riitelyn olevan osa normaalia, tervettä parisuhdetta."

Ei meillä riidellä eikä huudeta toiselle. Elämme sovussa ja kohtelemme toisiamme ystävällisesti. Nyt jos on tosi tärkeää, että lapsi näkee riitelyä ja sopimista, niin pitää varmaan sitten alkaa riitelemään? Tai ehkä suhteemme ei ole normaali tai terve, kun emme riitele ja huuda? Ehkä tuo kommentoija ei tätä hakenut, mutta sanonpahan vaan, että itse en halua riidellä ja meuhkata lasten edessä, jos sen voin välttää. Ja uskon, että voin aivan hyvin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Uskoisin, että valtaosalla parisuhteeseen (rakkaussuhteeseen) kuuluu konflikteja, oli ne huutoa tai riitaa, tai sitten jotain muuta. Onko teillä siis täysin konflikti-vapaa parisuhde? Anteeksi, mutta vaikea uskoa. On tärkeää, että lapsi siis näkee konflikteja ja niiden purkua. Tietysti parasta olisi että konfliktit on fiksusti hoidettuja ilman turhaa meuhkaamista, mutta välillä ollaan vaan ihmisiä ja tulee räyhättyä. Niitä riitoja kun kuitenkin tulee väistämättä eteen kun lapsi sosiaalistuu päikyssä ja koulussa yms.

Vierailija (Ei varmistettu)

Olen eri kuin tuo alkuperäinen kommentoija, mutta silti henkilö, joka ei ole kuusivuotisessa parisuhteessa kertaakaan korottanut ääntään riidan yhteydessä. En minä huutamalla riitele töissä tai vanhempienikaan kanssa, joten miksi sen kaikista rakkaimman?

Tottakai meille tulee erimielisyyksiä. Niitä ratkotaan keskustelemalla: "minua harmittaa kun pyysin tuomaan kaupasta oliiviöljyä, ja sinä toit tällaista ihmeellistä spesiaaliöljyä, joka ei sovi siihen tavanomaiseen käyttötarkoitukseen johon sitä pyysin". Tähän sitten toinen vastaa, että "kurjaa, kun pahoitit mielesi. Ajattelin, että tuo olisi kiva, vähän erilainen. Voiko sitä käyttää vai haenko huomenna töistä tullessani tavallisen?". Johon sitten voi vastata, että joo, hae, kiitos rakas, tai että no, kokeillaan tällä, ehkä se yllättääkin.

Ymmärrän aivan hyvin, että huutamallakin riiteleminen on ihan inhimillistä enkä halua demonisoida sellaisia ihmisiä jotka toisinaan korottavat ääntään, mutta mun mielestä "lasten nyt vaan pitää kuulla että äiti ja isäkin huutaa toisilleen, jotta voisivat vastaanottaa huutoa sekoamatta sitten omissa parisuhteissaan" vaan on ihan huono argumentti. Koska ei, ei tarvitse oppia siihen että asioita hoidetaan huutamalla, koska saa vaatia itselleen sellaiset pari-, kaveri-, työ- ja perhesuhteet joissa ei huudeta toisille, ainakaan tavallisten, arkisten riitojen yhteydessä. Äärimmäiset tunnekokemukset toki asia erikseen.

Ja toki tässäkin asiassa toivon erontekoa sen välille, mikä on ns. tavallista eikä pääosin aiheuta mitään pysyviä tuhoja ja mikä on puolestaan ihanteellista, paras mahdollinen vaihtoehto. On ihan totta, ettei lapset noin keskimäärin mene rikki kohtuullisesta huutoriitojen kuuntelemisesta, mutta mitään haittaa siitä ei lapselle ainakaan ole, että oppii konflikteja keskustelemalla ratkovan tavan.

Sanottakoot, että olen itse kasvanut perheessä, jossa korotettiin ääntä. Olen itse tietoisesti opetellut itsehillintää ja tunnesäätelyä, koska, kuten sanottua, ne ovat taitoja, joista ei ikinä ole minulle ainakaan mitään haittaa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tämähän olisi ihan ideaalitilanne, että kumpikin suhteen osapuoli osaisi sanoittaa näin tunteitaan ja säädellä omiaan. Kuitenkin, koska elämä on, niin suhteissa voi tulla suuriakin kriisejä, jolloin tunnesäätely voi olla vaikeaa stressin takia (esim. pettäminen, konkurssi, läheisen kuolema, burnout yms). Eli siinä mielessä voi kyllä sitä huutoa ajoittain tulla, vaikka normaaleissa arjen tilanteissa jaksaisikin pysyä pää kylmänä. Ja paljon riippuu myös siitä toisesta, näin hyvin matchaavat riitelytavat ja molemminpuolinen tunnekontrolli on ainakin mun kokemuksen mukaan aika harvinaisia. Ehkä tästä johtuu tuo ylläolevan kirjoittaja pointti, että elämäntaitoihin kuuluisi myös pientä huudonkestoa. Huutaminen ja hermoilu kun taitaa (valitettavasti?) olla yleisempää ja tulla elämässä eteen enemmän kuin näin taitavasti sanoitetut riidat/tunteet, ja silloin olisi kiva osata suhtautua siihen agressioon niin ettei jonkun huutaessa mene ihan pois tolaltaan.

sg (Ei varmistettu)

Pakko kommentoida että niin sama, mun lapsuus vanhempien oli riitojen ja huutamisen täyttämä. Näin aikuisena aattelin että itse vois hoitaa hommat hiukan eri tavalla, ja me puolison kanssa "riidellään" just yllä mainitulla tavalla. Tottakai joskus harmittaa, mut siltä toiselta saa tukea, lohtua ja empatiaa kun sille ei huuda ja rähjää vaan kertoo kun väsyttää tai vituttaa.

S a a r a H (Ei varmistettu)

Joo, vedin ekan seurustelusuhteebi viis vuotta tällä sapluunalla ja noilla taustaspekseillä.
Sit ku erottiin, löyty raivoa senki eestä. Itse - ja en sano että tämä pätee kehenkään muuhun kuin minuun - olin siis itsekään asiaa sisäistämättä jättänyt uskaltamatta: olla epätäydellinen, suuttuva itseni, niellyt omat tunteideni näyttämiset ja ajattelut että näin oikeasti - vastakohtana vanhempieni raivoriidoille, joita ei sovittu - kuuluu elää.

Vierailija (Ei varmistettu)

Hei.

Mielestäni juuri aiemmissa viesteissä vedotaan siihen, että jos lapsi sattuisi joskus kuulemaan vanhempiensa riitelyä/jopa äänen korottamista, se ei lasta riko vaan voi antaa avaimia ymmärtämään ettei toista rakasta sen takia yhtään sen vähempää. Missään kohdassa riitelyä lasten edessä ei tässä ihannoida taikka ”opeteta huutamalla selvittämään asioita”.

Jos väärän oliiviöljyn valinta aiheuttaisi perheessä riitatilanteen lapsen edessä, ollaan jo ihan eri keskustelussa siitä mikä onkaan normaali tapa reagoida mihinkin. Varmasti siis ymmärsit että kyseessä oli esimerkki siitä, jos JOSKUS tulee regagoitua lapsen edessä vahvasti (ja ehkä siten tilannekin on hiukan vakavampi), onko siitä syytä potea huonoa omatuntoa, jos asiat lapsen edessä yhtä lailla sovitaan ja toisiaan tuetaan ja rakastetaan.

Silke

Vanhenpani ovat olleet yhdessä 40 vuotta, enkä ole koskaan kuullut heidän riitelevän. 

Mieheni kanssa olen ollut 4 vuotta emmekä ole riidelleet. Rauhallisia keskusteluja erimielisyyksistä on ollut paljon. Myös negatiivisia tunteita näytetään toisillemme paljon, mutta ne eivät kohdistu puolisoon, vaan sairauteen, työtilanteeseen, säähän ym.

Vierailija (Ei varmistettu)

Onneksi olkoon sinulle erinomaisesta parisuhteestasi! Onko elämässäsi vielä jotain muuta erinomaista, jota haluaisit tuoda esiin?

Silke

On, paljokin! Mutta halusin vain sanoa, että meitä on paljon, joilla on erinomainen parisuhde ja/tai ei tarvetta purkaa ahdistustaan huutamalla ja aggreamalla rakkaimmalleen.

Vierailija (Ei varmistettu)

Kyseinen kommentoija tässä hei! Tarkoitus ei toki ollut sanoa, että jokaisessa parisuhteessa täytyy huutaa toiselle tai riidellä, vaan ennemminkin normalisoida riitelyä. Ihmisillä on erilaisia temperamentteja ja tunnesäätelytaitoja, ja voihan olla, että jossain parisuhteessa ei koskaan koroteta ääntä, tiuskaista tai eletä kireässä ilmapiirissä. Riitelykin voi tarkoittaa niin montaa asiaa - pohjimmiltaan kuitenkin sitä, että jostain asiasta ollaan eri mieltä ja se nostattaa vaikeitakin tunteita, joita sitten voidaan käsitellä yhdessä. Keskeistä kommentissani oli se, että kun konfliktitnyt ovat elämään kuuluva asia ainakin jollain tasolla, erillisiä ihmisiä kun ollaan, niin on tärkeää, että se sopu syntyy ja lapsi voi oppia luottamaan siihen. Ja siihen, mitä alempana joku kommentoi, että silti rakastetaan.

Jos teillä ei riidellä ja koet parisuhteesi voivan ihan hyvin, niin se lienee pääasia. Järjetöntähän se olisi riitaa tekaista vain, jotta lapsi ”oppisi” siitä jotain... eihän se olisi edes aito tilanne. Huolestuttavampaa on, jos riitelemättömyys johtuu siitä, että jompikumpi/kumpikaan osapuoli ei uskalla näyttää tunteitaan ja ajatuksiaan jostain syystä. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!

Solitaire kirjautumatta (Ei varmistettu)

On muuten paljon vaikeampi keksiä niitä mistä ei koe huonoa omaatuntoa, ne josta kokee pystyy luettelemaan lähes sekunnissa! :D Mikä kertoo ehkä siitä että vanhemmuudessa, kuten uhmaikäisten kasvattamisessa, kannattaisi fokusoitua enemmän vahvistamaan hyvää eikä rankaisemaan huonosta. Koska yleensä ne äitien "synnit" ei kuitenkaan ole mitään oikeasti kamalia asioita, toisin kuin eräs ikuisesti traumatisoiva korppi-kampanja antoi ymmärtää.

Mutta jouduin siis vähän miettimään mistä en koe huonoa omaatuntoa ja löysin vaan kaksi. Toinen oli esikoisen unikoulu, joka oli kyllä rehellisesti sanottuna mallia huudatus. Meni vaan hermo siihen jokapäiväiseen monituntiseen nukuttamiseen ja yhtenä päivänä päätin että en vaan mene sinne. Tai taisi siinä olla ehkä joku vartin takaraja mutta sitä ei koskaan sit tarvittu. Olis pitänyt tehdä jo aiemmin. Toinen on rintamaidon pumppaaminen, en edes yritä koska se on niin vaivalloista enkä kyllä koe tästä (tällä kertaa) yhtään minkäänlaista huonoa omaatuntoa.

Juliaihminen
Juliaihminen

Hahaa, mä olen kanssa jo näin etukäteen tehnyt päätöksen, että kakkosen kohdalla 1) unikoulu paljon nopeammin kuin ekan kohdalla ja 2) todellakin annan sille epelille korviketta - oikein opetan sen juomaan sitä mahdollisimman pian. Ykkösestä opin, että meikkikseltä tulee maitoa niin maan perkeleesti, etten mitenkään voi kuvitella sen ehtyvän, vaikken pumppailisikaan sitä poissa ollessani ulos :D Ongelmat olivat oikeastaan nimenomaan päinvastaisia, imetyksen lopettaminen oli yksi hankalimmista hommista koko äitiydessä tähän mennessä.

Solitaire jälleen (Ei varmistettu)

Se ei lakkaa ihmetyttämästä mua miten se imetys, vaikka kaikilla sama perusprosessi, voikin olla niin erilaista eri ihmisillä! Mä en tarvi ees liivinsuojuksia ja jos vauva ei kasvaisi en uskoisi sen ikinä maitoa saaneenkaan :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Mulla sama!! Imetyksen*uckingtuen pelotteluiden ("vauva hylkää tissin jos saa pulloa") johdosta en uskaltanut kokeilla pulloruokintaa ennen kuin minulla oli ystävän väitös ja karonkka lapsen ollessa yli puolivuotias ja sanomattakin ehkä selvää, miten meni sen ikäisen lapsen kanssa sitten tuo pullon syömisen yritys. Täysi fiasko. Traumat puolisolle ja ehkä lapsellekin. Äidilläkin sitten aika paska ilta.

Tulevan kakkosen aion rehellisesti opettaa pullolle heti kun rutiini imetykseen on löytynyt!! Kuinka erilainen vauva-aika olisikaan, jos ei olisi ekaa kuutta-kahdeksaa kuukautta n.1-2 tunnin liekassa, kun vauva ei huoli muuten tarjoiltua ruokaa kuin rinnan. Tai kun vuoden ajan on ainoa joka kelpaa yöllä (koska rinta). Oikein vituttaa tyhmyyteni näin jälkikäteen. Ja joo, kaksivuotiaaksi imetin, koska lopettaakaan ei oikein raskinut. :I

S a a r a H (Ei varmistettu)

Onnellisempaan imetykseen ja lapsen ruokintaan suuri kyllä! Mä pyöritineka 2kk imetystä (tuskaa), pulloa (tiskiä) ja pumppausta (huh huh). Paras älyäminen tuli Kallion neuvolan terkalta: ihan hyvin voitte osittaisimettää. Ja antaa raivoavalle pallerolle pikku satsin pullomaitoa että jaksaa sitten opetella imuotetta. Halleluja pelasti mun mielenterveyden tuo lause. Sitä en tiennyt, että jos pullo ei välillä heilu kuvioissa, napero unohtaa että sekin kelpaa. Ja ai niin, Julia mä sain sun imetysjutuista aikoinaan paljon tukea: siis siihen oman mukavuudenhalun karaisuun, kun piti aamuisin tissitorkutuksen sijaan keitellä puuroa - kääks! :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Asun ulkomailla ja tilasin nykymutsin imetyskirjan ajatellen, että siitä saisi juuri tukea imetykseen. Kirjasta oli mun kohdalla enemmän haittaa kun hyötyä. Lukiessa kokemuksia siitä kuinka joku potee huonoa omaatuntoa vielä 2v synnytyksen jälkeen siitä, että vauvalle annettiin korviketta synnärillä kun omaa maitoa ei ollut tarpeeksi, olin ihan että "WHAAT". Itse kun luulin, että pääasia on se, että vauvalta lähtee nälkä. Oma suostuu tissille vaan yöllä, ja päivällä annetaan tuttipullosta lypsettyä maitoa. Synnärillä hän joutui hetkeksi teholle ja sai korviketta. Tuttikin maistuu. Ihan hyvin menee näin, pääsen tosiaan omille asioille kun pakkasessa on maitoa luovutukseen asti ja isäkin saa kokea syöttöhetkiä vauvan kanssa. Vasta tämän imetyskirjan luettuani tajusin, että minun kai pitäisi olla tästä jotenkin surullinen, kun en voikkaan pitää vauvaa tissillä 24/7...

Sizuki (Ei varmistettu)

Minustakin tuntuu vähän ikävältä lukea, että riitely kertoisi normaalista tasapainoisesta suhteesta. Itse en pystyisi sellaisessa suhteessa elämään, missä riideltäisiin jatkuvasti. Olen ollut puolison kanssa yhdessä 17 vuotta ja harvassa on riidat olleet, huutamista toiselle en muista tapahtuneen koskaan. Toki erimielisyyksiä on ollut, mutta asiallisesti keskustellen on useinmiten päästy kompromissiin.

Muistan pari kertaa lapsuudesta, kun vanhemmat riiteli oikein kunnolla ja se oli kamalaa. Ei se minusta tehnyt yhtään jalompaa ihmistä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Missä ihmeessä kerrotaan suhteesta jossa ”jatkuvasti riidellään” tai tuetaan nimenomaan riitelemään riitelyn takia? Lukekaa nyt hyvät ihmiset mitä kirjoitetaan ennen kuin vastaatte siihen.

Krl (Ei varmistettu)

Hei kiitos tästä, erilaisten syyllisyyksien kanssa kamppailevana tuoreena vanhempana tuli tarpeeseen! Samalla tuli mieleen, että jos postaustoiveita voi esittää, kiinnostaisi juuri noi kokemukset päiväkodista. Olin aina itse ajatellut just noin, että demonisointiin en lähde ja totta kai lapsi menee päiväkotiin, mutta omasta uskosta on tosi hankala pitää kiinni nyt kaikkien Sinkkosten, Keltikangas-Järvisten, ja jopa omien kavereiden ja sukulaisten kommentoidessa asiaa. Mietinnässä siis se, meneekö lapsi hoitoon jo vuoden vanhana vai pitäisikö yrittää sittenkin venyttää vaikka puolitoistavuotiaaksi tms. Eli kaikki kokemukset varhaiskasvatuksesta ja siihen liittyvästä päätöksenteosta kiinnostavat! Toisekseen kiinnostaa myös hoitovapaa ja rahojen jakaminen sen aikana, eli tästäkin ois tosi mielenkiintoista kuulla.

kummitus (Ei varmistettu)

Lapsen laittamisesta päiväkotiin 11 kk iässä en ole kokenut huonoa omaatuntoa missään vaiheessa, vaikka mammakaverit ovat kaikki pitäneet jostain syystä tärkeänä, että ainakin yli vuosikkaaksi ja voi jos sais olla sen kanssa kolme vuotta kotona. Vastikään joku linkkasi meidän keskusteluryhmään Hesarin juttuja siitä, miten kamala hoitajatilanne päiväkodeissa on, ja "kuulemma sellaista se on joka paikassa". No, ehkä olen puusilmä, mutta mielestäni meidän pk on hyvä ja turvallinen paikka lapselle. Musta on suorastaan liikuttavaa huomata, kuinka nopeasti lapsi luottaa muihinkin aikuisiin kuin omiin vanhempiinsa. Ja ilahduttavaa nähdä, miten pikkutyypin sosiaaliset taidot on kehittyneet myös ikätovereiden suhteen. Mä en ole varhaiskasvattaja, totta kai hengaan ja leikin lapseni kanssa ja opetan sille elämän perusasioita, mutta siihenkin riittää intoa, kun saan töissä pohtia ihan toisenlaisia haasteita.

En koe (enää) tunnontuskia myöskään siitä, että imetin vain 9 kk (ja olen antanut jopa korviketta sitäkin ennen) tai siitä, että lapsella on päällä mitä sattuu (ostan käytettynä kaiken mitä sopivasti löytyy enkä intoile mammakavereideni suosimista merkeistä). Enkä siitä, että nautin omasta ajasta ja siitä, jos voin olla yön pois kotoa.

Sen sijaan koen suurta syyllisyyttä siitä, jos kiukuttelen lapselle. Se ei vain ole musta ok.

Jack Ponting (Ei varmistettu) http://www.qualitydissertation.co.uk/dissertation-editing-services

A boy look cute in this image and it’s really quality piece of writing here on tablets HappyMe which can be ordered at half price from HappyMe.

Kommentoi