Vanhemmuuden asiat, joista koen ja en koe huonoa omaatuntoa

Kaupallinen yhteistyö: HappyMe

happy me.jpg

Ennen kun sain lapsen, ajattelin, että pitää olla tosi tarkkana sen kanssa, ettei ala potea syyllisyyttä tai huonoa omaatuntoa milloin mistäkin vanhemmuuteen liittyvästä. Onneksi ystäväni, joilla on lapsia, ajattelevat samalla tavalla. Joka tilanteessa tunteilleen ei tietenkään voi mitään, mutta ihan vain se, että tiedostaa tietynlaisia normeja ja odotuksia ja osaa taistella niitä vastaan, auttaa.

Pari esimerkkiä:

Yritän olla lähtemättä sellaiseen tuttuun puheeseen mukaan, jossa pidetään normina sitä, miten ”työpaikalla äiti kokee, että hänen pitäisi olla lapsen kanssa ja lapsen kanssa äiti kokee, että pitäisi olla töissä”. Enkä koe. Töissä olen tyytyväisesti töissä ja lapsen kanssa tyytyväisesti lapsen kanssa – ainakin yleensä tämä onnistuu. Olemme Raisan kanssa puhuneet siitä, miten päiväkotia ei pidä demonisoida ja ajatella, että se on paikka, josta lapsi pitää hakea mahdollisimman aikaisin pois, jottei hän joudu kärsimään siellä. Haen Alpun yleensä 16-16.30 maissa, ja siellä se ihan iloisesti yleensä leikkii pihalla. Niinpä olen päättänyt tietoisesti, etten päästä kesken päivää sellaista ajatusta päähäni, että työt pitäisi tehdä jotenkin nopeammin, jotta saisin haettua Alpun jo kolmelta.

En myöskään koe huonoa omaatuntoa siitä, että Alppu syö edelleen muutaman kerran viikossa purkkiruoka-annoksen. Se ihan tykkää niistä, ja niissä on myös selvästi vähemmän suolaa kuin vaikka meidän itse laittamassa ruoassa (vaikkei me mitään suolamaakareita Tikin kanssa ollakaan). Joinain iltoina molemmat olemme niin poikki, ettemme jaksa tehdä oikeaa ruokaa ja syömme vain voileipipä. Tällaisina hetkinä on kätevää antaa lapselle purkkiruokaa. Kuitenkin suurin osa lapsen syömästä ruoasta on tuoretta ja itse tehtyä sekä sisältää tuoreita kasviksia.

Enkä koe huonoa omaatuntoa siitäkään, että välillä unohdamme leikata sen kynnet (heh, ylin kuva par excellence) tai parturiajan varaaminen unohtuu, ja lapsi on vähän peikon näköinen. (Onneksi meidän lähellä sijaitsee maailman ihanimman Lulun kampaampo, hän on mestari lasten kanssa!).

En annan omantunnon myöskään soimata, jos vietämme koko päivän sisällä. Itse asiassa itsepähän siinä kärsin eniten, kun lapsi on täynnä energiaa eikä meinaa nukahtaa illalla ollenkaan. Tämä myös motivoi menemään sateisinakin viikonlopun päivinä piipahtamaan puistossa.

happy me2.jpg

happy me3.jpg

On kuitenkin asioita, joista olen kokenut huonoa omaatuntoa, eikä niitä pysty ihan niin helposti vain järkeilemään pois.

Koen aivan tajuttoman huonoa omaatuntoa silloin, jos Alppu joutuu kuuntelemaan mun ja Tikin riitelyä. Se niin täysin kohtuutonta, sillä itse vihasin lapsena kuunnella muiden riitelyä. (No, vanhempani eivät onneksi juuri riidelleet, vain muutamia kertoja ennen eroansa.) Olemme onneksi onnistuneet aina sopimaan myös Alpun edessä, mutta en silti haluaisi, että hän kuulisi kun jompikumpi korottaa toiselle äänensä.

Myös siitä olen välillä kokenut huonoa omaatuntoa, etten ole vain jaksanut leikkiä lapsen kanssa. Se on vain niin järjettömän tylsää! Onneksi Alppu alkaa nyt saavuttaa vaihetta, jossa leikeissä alkaa olla jotain järkeä. Olemme esimerkiksi pelanneet viime aikoina muistipeliä, jonka sääntöjä Alppu ei kyllä ole täysin hyväksynyt. Hänen mielestään hänen tehtävänsä on löytää itselleen kala. Sitten kun se kerran löytyy, hän ottaa kortin itselleen, oli sillä pari tai ei. Mutta harjoitukset jatkuvat.

happy me4.jpg

Viime vuonna yksi suuri murheenkryynini oli myös D-vitamiinin syöttäminen lapselle. Sen jälkeen kun vauvasta tuli taapero eikä se syönyt enää niitä D-vitamiinitippoja, homma jotenkin tipahti rutiinista. Niinpä olemme usein unohtaneet antaa niitä. Alppu on myös ollut melko kranttu kaikenlaisten vitamiinitablettien kanssa, monia apteekin perusmerkkejä se ei vain ole suostunut syömään. Puhumattakaan jostain omega-tableteista, jotka maistuvat kalalta. Eivät todellakaan mene alas. Kuitenkin kaikki suositukset sanovat, että suomalaisen pitäisi vetää D-vitamiinia läpi elämänsä, erityisesti lapsena, jotta luusto kehittyisi vahvaksi. Onkin ollut karmeaa huomata välillä, ettei olla annettu D-vitamiinia lapselle moneen päivään – se on vain unohtunut.

Tämä huonon omantunnon lähde on nyt onneksi poistunut elämästä, sillä Alppunen on nyt muutaman kuukauden syönyt näitä pureskeltavia HappyMe Calmari Omega-3 -geelitabletteja. Ne maistuvat niin hyviltä, että Alppu aina mankuu niitä. Nyt on muodostunut uusi rutiini, jossa hän saa iltapuuron tai -jogurtin jälkeen tällaisen tabletin ”jälkiruoaksi”. Omega 3 -rasvahappo tulee näihin mustekalasta eikä kalasta, joten ne eivät maistu kalalta. 

Aluksi ongelmana oli se, että Alppu olisi halunnut vedellä näitä enemmän kuin yhden kerralla, mutta nyt oppi on mennyt perille: ei vitamiineja ja kalmariöljyä mahan täydeltä. Maistoin itse yhden, ja se oli minunkin mielestäni hyvän makuinen, muttei kuitenkaan mikään karkin makea.

happy me5.jpg

HappyMen systeemi sopii myös hyvin hajamieliselle ihmiselle, sillä näitä voi tilata niin, että 45 geelitabletin setti saapuu postiluukusta kuuden viikon välein. Perhepakkaus, jossa tabletteja on enemmän, on vähän edullisempi. Ja jos tabletit eivät maistukaan, niin tilauksen voi lopettaa koska vain. Tabletit sopivat 3-10-vuotiaille (otimme vähän varaslähtöä ennen Alpun kolmevuotispäivää).

Eli jotta omaan vanhemmuuteeni ei liittyisi enää minkäänlaisia syyllisyyden tai huonon omantunnon tunteita, pitäisi keksiä pilleri, jolla a) ei tekisi mieli enää riidellä lapsen toisen vanhemman kanssa ja b) jaksaisi leikkiä ikuisesti 3-vuotiaan tasoisia leikkejä.

Ja btw: HappyMe-tablettien ensimmäisen erän saa muuten tilattua nyt puoleen hintaan HappyMen sivuilta.

 

Mistä asioista olette päättäneet, ettette koe huonoa omaatuntoa, vaikka joku muu ehkä saattaa kokea?

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

Kommentit (29)
  1. Heippa! Jos yhtään voin sinun omantunnontuskaa lievittää niin voin kertoa, että jos lapsi ei ole koskaan kuullut vanhempiensa korottavan ääntään toiselle tai kuullut riitelyä niin se ei ole mikään tae onnellisesta ja tasapainoisesta tulevaisuudesta.
    Olen nähnyt läheltä perheen lapsia, nyt aikuisia sellaisia, jotka eivät ole kotona koskaan nähneet tai kuulleet vanhempiensa riitelevän (kyllä, ei KOSKAAN) ja ovat nyt kaikki luonnollisestikin kohdanneet aikuiselämässä ja omissa perheissään tilanteita missä konflikteja syntyy tietämättä lainkaan miten kohdata tai purkaa sellaista tilannetta. Tämä on aiheuttanut tilanteita missä minkäänlaista konfliktia tai sen syntymisen mahdollisuutta paetaan kaikin mahdollisin keinoin (läheisriippuvuus, valehtelu, miellyttäminen, ahdistus, pelko erosta pienenkin konfliktin tai erimielisyyden syntyessä jnejne.).

    Se jos joskus lapsen edessä korottaa ääntään tai vaikka jopa kerran huutaisikin kumppanilleen antaa mielestäni paremmat eväät tälle selviytyä itse vastaavissa tilanteissa. Lapsi näkee ja kokee (ja tästä toki kannattaa lapsen iästä riippuen hänen kanssa keskustellakin) että tällainenkin on osa elämää ja voi yhtä aikaa olla olemassa rakastavan ja turvallisen parisuhteen rinnalla.

    1. Juurikin näin! On tärkeää, että lapsi näkee riitelyn olevan osa normaalia, tervettä parisuhdetta. Erittäin tärkeää on nähdä se, että riidan jälkeen voidaan myös sopia ja rauhoittua ja elämä palaa uomiinsa. Asia erikseen on sitten henkilökohtaisuuksiin toistuvasti menevä, repivä riitely ja väkivalta, mutta äänen korottaminen silloin tällöin on vaan inhimillistä. Siitä voi sitten tosiaan lapsen kanssa keskustella. Itselläni ei ole vielä lapsia, mutta tällaisia ajatuksia olen pyöritellyt mielessäni tulevaisuutta ajatellen (saas nähdä, miten onnistuu :D) ja työni puolesta.

      Omasta lapsuudesta muistan, että pahinta vanhempien riidoista teki se, että niihin ei tuntunut koskaan tulevan mitään rakentavaa ratkaisua: ilmapiiri jäi riidan ”loputtua” kireäksi ja uusi riita samasta asiasta saattoi puhjeta koska vain. Eikä muistaakseni mulle juuri koskaan sanoitettu sitä riitelyä rehellisesti, lähinnä yritettiin rauhoitella vakuuttelemalla, että kaikki on hyvin, vaikkei ollut. Tosin ehkä vanhemmat eivät itsekään nähneet, millaista se heidän riitelynsä oli. Sittemmin ovatkin eronneet ja rauha on palannut maahan.

    2. Kiitos näistä sanoista. <3

      Tämä on oikeasti itselleni vanhemmuuden hankalinta aluetta. Minulla on muutamat asiat, joista saatan tulistua nopeasti (yleensä kyse on ihan typeristä jutuista, kuten keittiön siisteydestä). Aiemmin puoliso vain lepytteli, mutta nykyään hän  voi myös sanoa vastaan, ja sitten tulee typerää riitaa. (Lapsen saamisen jälkeen pinna toista kohtaan on lyhentynyt, kun samaan aikaan lapsen metkuja koskeva pinna joustaa melko hyvin.) Yritän tietoisesti päästä tästä pois, ja olen paljon onnistunutkin, mutta joskus edelleen leimahtaa. Jos jotain hyvää, niin me sovimme kyllä aina saman tien, kumpikaan ei ole taipuvainen mykkäkoululle eikä kestä jännittynyttä ilmapiiriä kotona. Mutta on kyllä maailman inhottavin tunne, kun lapsi siinä diplomaattina yrittää kiinnittää vanhempien huomion muualle, sen ei pitäisi olla hänen tehtävänsä 🙁

      On myös ollut jännä huomata, että lapsella on tässä asiassa samanlainen temperamentti kuin minulla. Tyyppi ei suutu kauhean usein, mutta joskus tulee aivan eeppinen raivokohtaus, joka roihuaa 10-20 minuuttia täydellä teholla ja sitten ollaan taas ihan päivänsäteenä. Kiinnostavaa miettiä, mikä on luonnetta, mikä opittua.

       

  2. Mäkin ajattelen, että lasten on hyväkin nähdä vanhempien välillä tappelevan tai olevan eri mieltä asioista. Ja siis en tarkoita tällä, että on ok hakata toista tai huutaa pää punaisena joka päivä tai viikko. Mutta riidat kuuluu elämään. Tappeleehan sisaruksetkin. On hyvä oppia, että siitä selviää. Aina ei olla samaa mieltä ja silti rakastetaan.

    Avioeroa ennakoiva riitely tosin on varmaan erilaista. Se jos taistelusta tulee päivittäistä ja ei puhuta toiselle ollenkaan kauniisti, on toki lapselle vahingollista.

    1. ”Silti rakastetaan.” Just näin <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *