Vanhemmuuden ennakkoluulot

Juliaihminen

 

Aloin ajatella yhtä hassua hommaa, joka tuli mieleen siitä, kun matkustettiin lautalla viime viikonloppuna Tallinnasta takaisin.

Meidän laivamatka kesti puoli seiskasta ysiin, ja viimeinen tunti oli luonnollisesti aivan uskomatonta sekoilua. Alppu ja Frida kiipesivät portaita ylös ja alas, karkailivat muiden pöytiin ja muutaman kerran olivat noin puoli minuuttia eksyksissä niin, etten tiennyt, missä tyypit olivat. Monet ihmiset kommentoivat hymyillen, että siinä on pikku otuksilla paljon energiaa ja äiti saa kyllä juosta perässä. Se oli jumalan tosi.

Jälkikäteen aloin miettiä, että ennen lapsen saamista mä kuvittelin, että pikkulapsen kanssa koko elämä on tuollaista perässä juoksemista. Tämä johtui siitä, että näin lapsia enimmäkseen vain julkisissa tiloissa, kuten kaupassa tai vaikka juuri laivalla, ja etenkin väsyneenä lapset riehaantuvat, ja silloin niiden perässä juostaan. Sen sijaan mä en juokse lapsen perässä juurikaan kotona, puistossa, muiden kodeissa ja niin edelleen. Ylipäänsä silloin kun se ei ole väsynyt, se on usein aika chill (paitsi museoissa, joissa sen perässä on aina pakko juosta). Kuitenkin suurimmaksi osaksi ajasta mä en juokse lapseni perässä. Sen sijaan ennen lapsen saamista näin vain ihmisiä, jotka juoksentelivat lapsiensa perässä, koska mä en ollut näkemässä heitä kodeissaan tai leikkipuistoissaan.

Tästä syystä olin kuvitellut, ettei pikkulapsen kanssa ole ikinä hetken rauhaa, vaan koko ajan joutuu jahtaamaan sitä. Että se olisi tässä mielessä jotenkin hirveän raskasta. Ja veikkaan, että ne minua laivalla ystävällismielisesti tsempanneet ihmiset saattoivat myös ajatella, että tuollaista tuo lapsen kasvattaminen varmaan on aina. Mutta ei se ole. Silloin kun ympäristö on kontrolloitu, lapsen perässä ei tarvitse juosta, ja suurimmaksi osaksi ajasta tykkään viettää aikani näin, koska minua laiskottaa, enkä jaksa juosta.

Kerroin tästä havainnostani Raisalle, ja se sanoi, että vanhemmuudessa on paljon sellaista kamaa, minkä etukäteen oli ajatellut varmasti tapahtuvaksi ja sitten kun näin ei olekaan käynyt, se on yllättänyt. Ehkä kyse on persoonan pessimismistä, ehkä jostain muusta. 

Esimerkkejä: Ajattelin etukäteen, että lapsella on varmasti hirveä määrä korvatulehduksia, koska kaikilla niitä on. Ei ole ollut yhtäkään, ja lapsi on muutenkin tosi terve. Pelkäsin myös, että se itkee vauvavuotena kamalasti enkä saa nukuttua ikinä. Ei itkenyt, ja mä nukuin vauvavuotena paremmin kuin vuosiin. Toki heräilin öisin, mutta mun stressitasot olivat niin alhaalla, että sain unta helposti aina uudestaan. (Toisin kuin muuten elämässä, kuten olen kertonut.) Epäilin myös, että tulen hulluksi lapsen tuomasta sotkusta. Jotenkin sairaalloisesti olen kuitenkin tottunut siihen.

Tämä ei kuitenkaan ole julistus siitä, miten "vanhemmuudesta pitäisi puhua positiivisemmin" tai "ei saisi pelotella toisia omilla kauhutarinoillaan". Herregud, jokainen saa puhua vanhemmuudestaan miten haluaa. Ihan kaikenlainen puhe vanhemmuudesta on hyvää. Välillä voi valittaa, välillä ylistää. Ihan niin kuin mitä tahansa muutakin elämän aluetta. Ei voi olla mitään diskurssipoliisia, joka kertoo, miten vanhemmuudesta pitäisi puhua (vaikka Hesarin mielipideosastolla sekä vieras kynä -kirjoituksissa aika usein joku kertoo, miten muiden pitäisi puhua vanhemmuudesta).

Sitä paitsi mielestäni vanhemmuudesta puhutaan tosi positiivisesti vaikkapa Vauva- tai Meidän perhe -lehdissä. Myönteistä puhetta on paljon, jos jaksaa vain kuunnella.

Musta on myös kuulijan typeryyttä ja kritiikittömyyttä, jos muutaman negatiivisen tarinan jälkeen ajattelee, että "semmosta rankkaa paskaa se vanhemmuus sitten on". Siinä ikään kuin sysää vastuun omien mielikuvien muodostumisesta laiskasti muille. Kyllä ihmisten pitää saada valittaa hetkellisesti jostain mieltä painavasta asiasta ilman, että tässä nyt tuhottaisiin jonkun mielikuva vanhemmuudesta ja vaikutettaisiin hänen mielipiteeseensä siitä, hankkiiko ikinä lapsia.

(Yksi mun ystäväni Martti kysyi tässä yksi päivä, että "Julia onko se sun blogi ja ig-storyt niin kuin vanhemmuuden puolesta vai vastaan. En osaa päättää." Heheh, otin imarteluna, en mäkään osaa päättää.)

Omalla kohdallani tämän lapsen vanhemmuus on ollut tähän mennessä suhteellisen helppoa, välillä vähän raskasta, mutta vanhemmuus on myös kietoutunut niin vahvasti muuhun elämääni, että oikeastaan voin vain sanoa, että viimeiset kaksi ja puoli vuotta ovat olleet suht helppoja, välillä raskaita.

On kivaa huomata, että suurin osa ennakkoluuloistani ja peloistani ovat osoittautuneet vääriksi, tosin ihan yhtä hyvin ne olisivat voineet vastata todellisuutta. Ennen kaikkea mua ilahduttaa se, että ennakkoluuloni siitä, että minä jotenkin stressaisin tätä vanhemmuutta liikaa tai en hanskaisi sitä, osoittautui täysin vääräksi. Olen vähän yllättynytkin, miten huvittuneesti suhtaudun Alpun pikku "väritin makuuhuoneen patterin ruskealla vahaliidulla" -tempauksiin ja miten vähän jaksan kokea mitään iän ikuisia "huono äiti" -fiiliksiä juuri mistään. Ennakkoon oletin itsestäni ihan muuta. (Ehkä Tiki vain sekoittaa mun aamurahkaan valiumia, ja todellisuudessa vetelen jossain lääkepöllyissä tämän vuoden.)

Tämä on enimmäkseen aika helppoa hommaa, vaikka joskus joutuukin juoksemaan hysteerisen lapsen perässä Eckerölinen Satama-kahvilan portaita ylös alas.

 

Millaisia ennakkoluuloja teillä on tai on ollut vanhemmuudesta?

 

Kuva: Juoksin Tallinnassa lapsen perässä.

 

 

Lue myös vähän toisenlaista mielipidettä:

Onneksi lomatkin loppuvat

Itsetuhoisen pikkulapsen kanssa en voi olla läsnä muille

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Kommentit

Nuvem (Ei varmistettu)

Itselläni ei ole vielä lapsia, myöhemmin toivottavasti. Ja mä ainakin koen sun blogin puhuvan "vanhemmuuden puolesta" ja se on varmaan osasyy miksi seuraan. Tämä toki liittyy siihen että itsellä suurin pelko lienee se, että kadotan itseni kokonaan ja lapsen saamisen jälkeen kiinnoataa ainoastaan lapsi ja sen tarpeet. Susta huokuu se että et ole kadottanut itseäsi ja se on tärkeä viesti! Voi olla yhtä aikaa rakastava ja läsnäoleva vanhempi ja oma itsensä muine intresseineen. Kiitos että muistat siitä kun osa kavereista uppoaa totaalisesti lapsikuplaan (ei mitään väärää siinä tietysti ole, mutta itse en sitä halua)

iidis
Varpain jaloin

Mä oon huomannut omien lasten kohdalla, että lapsen oma luonne vaikuttaa toooooosiiii paljon siihen kuinka paljon lapsen perässä joutuu juoksemaan. Vasta toisen lapseni myötä tajusin, että kaikki mitä olin kuvitellut tietäväni lapsista pätikin vain omaan esikoiseeni. Ainakin meillä veljekset ovat keskenään erilaiset kuin yö ja päivä - myös siinä miten paljon ovat laittaneet äitiään juoksemaan.

FromKaren
Ihana Päivä

Meidän lapsi on todella rauhallinen tapaus. Tykkää lukea kirjoja, järjestellä leluja jne. Ei ole tarvinnut paljoa juosta perässä. Mutta! Hyvällä tutulla on samanikäinen (alle 2v) lapsi, joka on aiiiivan eri tapaus. Kokoajan säätää jotain ja perässä saa todella juosta. Ei myöskään viihdy itsekseen eli vaikkapa puistossa pitää ”leikittää” (kun taas oma lapsi on ehkä itsenäisempi tuon asian suhteen). 

 

Jotenkin koen, että me ansaittiin nyt tää taaperovaiheen helppous, sillä ekat 3kk oli aika kamalaa, koliikkia jne. Musta on IHANAA, että vauvavuosi on ohi, sillä nyt elämä tuntuu niin helpolta. Tosin oon miettinyt, että johtuuko se siitä, että koliikkiajasta on vain suunta ylöspäin....?

 

Mulla ei ollut oikein mitään ennakkoluuloja, vain aivan yltiöpositiivisia odotuksia, jotka tulikin rymisten alas koliikin aikaan. Pelkäsin alussa pitkään, että kiinnynkö lapseen ja pystynkö koskaan relaamaan äitiyden kanssa (koska koliikin aikana ei relata vaan päinvastoin koko elämä parisuhteineen oli yhtä selviytymistaistelua). Ajattelin, etten osaa olla äiti ja että muilta se tulee luonnostaan. Että olen ainoa jolla oli tosi epävarma olo koko hommasta.

 

Mutta kun tein vuoden vaihteessa listaa mistä asioista olen ylpeä niin huomasin kirjoittavani, että olen ylpeä siitä miten hyvä äiti olen lapselleni. Minä, joka luuli alussa ettei musta ole tähän! Ja se on ollut upeaa huomata, että pilvilinnoista helvettiin on vain vaihe ja että siitä voi selvitä hengissä ja voittajana. Nyt tuntuu, että mulla on tosi rento ja itsevarma olo äitiydestä ja että jossain määrin myös pilvilinnat ovat toteutuneet :)

Noh menipä off topic, mutta pointtina on, että vaikka todellisuus vastaisikin kauhukuvia jossain vaiheessa, niin ajan myötä asiat muuttuu ja helpottuu. 

 

Vierailija (Ei varmistettu)

Jännä ajatus, että vanhempana voisi olla jotenkin vanhemmuuden puolesta tai vastaan :D

Mut on vanhemmuudessa totaalisesti yllättänyt, miten hauskaa ja kivaa lapsen kanssa on ja miten fiiliksissä ihmiset oikeasti ovat omista lapsistaan. Tämä alkoi paljastua synnytyksen jälkeen, erityisesti miespuoliset kaverit alkoivat ihan eri tavalla hehkuttaa perhe-elämää ja lapsiaan. Tuntui kuin olisin päässyt johonkin salaseuraan. Itsekin kyllä jossain määrin kätken onneni niiltä lapsettomilta kavereilta, joiden tiedän tai epäilen toivovan omaa lasta. Ensinnäkin sitä on vaikea selittää ja toiseksi se tuntuu asialta, jota ei mitenkään pystyisi jollain harrastuksilla tai jännällä työllä kompensoimaan, tuntuu jotenkin väärältä lesoilla.

Myös uhmaikä on yllättänyt. Olin odottanut että se on hirveää ja hermot menee. Voi olla että vielä meneekin, mutta toistaiseksi on ollut vaikeampi pidätellä naurua kuin omaa kiukkua lapsen joutuessa jonkun hurjan tunteen pyörteisiin.

Etukäteen oli myös täysin epärealistinen käsitys arjesta. Toisaalta en mitenkään osannut kuvitella, miten vähän omaa aikaa jää. Se oli varmaan hyvä :D (Tämä on toki myös valintakysymys, itse tuhlaan lähes kaiken oman ajan työntekoon). Toisaalta en osannut kuvitellakaan, miten paljon ihmetystä, merkityksellisyyttä ja iloa tavalliseen arkeen tulee. Nyt huonommallakaan työpäivällä ei ole niin väliä kun kotona odottaa kuitenkin päivän merkityksellisintä jutut.

Olen tosi samaa mieltä, että kaikenlaisia kokemuksia saa kertoa ja on ihan älytöntä sanoa, että toisen kokemus vanhemmuudesta olisi jotenkin vääränlainen tai muita syyllistävä. Kiitos kun jaat näkökulmaasi, kuten aiemminkin sanottu, se tuntuu freesiltä ja toisaalta tosi tutulta.

Siinä kaikki

Mä ajattelin ennen lasta, että musta ei ainakaan tule sellaista äitiä, joka syyllistyy ihan naurettavista asioista ja marinoi itseään "huono äiti" -fiiliksissä. Valitettavasti olin väärässä ja oon joutunut työstämään syyllisyyden tunteita aika ajoin. Onneksi niiden määrä on koko ajan vähentynyt samaan aikaan, kun omiin yöuniini on alkanut tulla jotain järkeä. Tuntuu myös kivalta, että voi lukea äideistä, jotka eivät aktiivisesti paini saman asian kanssa. Toivoa siis on! 

Sopa (Ei varmistettu)

Tää on erittäin hyvä pointti, en ollut tullut ajatelleeksi! Luulen että osa (joidenkin) lapsettomien kauhusta lapsiperhe-elämää kohtaan johtuu juuri tästä.
Mulla on ollut lähinnä vain hauskaa lasteni kanssa, odotinkin että äitiys on hauskaa mutta se on ollut vielä hauskempaa ja palkitsevampaa kuin uskoin. Mutta on myös loistavaa, että kenenkään ei tarvitse siihen enää pakosta ryhtyä.

äitiyskoe
Äitiyskoe

Juu, jokainen saa puhua vanhemmuudesta kuten haluaa, mutta... Mua kyllä rasittaa tiettyjen negistelykliseiden jauhaminen aivan hirveesti! Esimerkki: tutun lapsi sai pian päivähoidossa aloitettuaan jonkun taudin ja eiköhän tästä kertovaan fb-päivitykseen heti joku tule kertomaan että "Sellaista se nyt on on, kuuluu asiaan, kaikki ne sairastavat".

Siis AARGH. Ei, kaikki lapset ei sairasta jatkuvasti vaikka olisivat päiväkodissa, eivät edes alussa. Osa lapsista myös nukkuu hyvin, osaa leikkiä itsekseen, antaa aikuisten (ainakin joskus) jutella keskenään, syö hyvin... Eikä nää ole mitään superpoikkeuksia. Ja osalle vanhemmista vanhemmuus on helppo ja luonteva osa identiteettiä, koko luonne ei muutu, ei pidä "luopua täysin omasta elämästä" (vaikka pitäisikin rajoittaa menoja).

Mä en oikein tiedä miten tähän löytyisi tasapaino: toisaalta tunnistan monissa tutuissankin sen, että ei ole ollut mitään järjellistä käsitystä vanhemmuudesta ja sitten kaikki on tullut suunnattomana järkytyksenä, mutta toisaalta ei musta ole mitään järkeä jokaisen uuden vaiheen suhteen lietsoa pelkoja ja odotuksia ongelmista.

Oon joskus verrannut tätä siihen miten muista elämäntilanteista puhutaan. Että kun joku on saamassa lapsen, on ihan normaalia että aletaan puhua valvotuista öistä ja loputtomasta huolesta ja rankkuudesta. Mutta jos ihminen menee naimisiin, niin eihän silloinkaan ole ihan tavallista sanoa että "Onnea! Kyllä siitä tulee rankinta mitä olet elämässäsi kokenut ja välillä tulet olemaan tosi väsynyt..." Vaikka päteehän tuo moneen avioliittoonkin!

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo! Mä olen täysin allerginen sellaiselle ”odotapa vain, pian helvetti on irti” -puheelle. Jokainen saa puhua omasta vanhemmuudesta miten huvittaa, mutta heti kun lähdetään yleistämään omaa kokemusta jonkun muun kokemukseksi, mennään kyllä metsään.

[twix] (Ei varmistettu)

Kuvittelin ehkä, että lapsi on aina tasan kasvatuksensa tuote, eli heistä kasvaa sellaisia kuin heistä kasvattaa. Pieni shokki oli huomata, että jo muutaman viikon vanhalla vauvalla olikin oma temperamentti ja luonne :DD Noh, onneksi sitä voi sentään hieman lempeästi _ohjailla_ kasvatuksella :D

Minttumaria88 (Ei varmistettu)

Vanhemmuus on sellainen asia ettei sitä vaan voi kuvitella kamalasti etukäteen, koska lapsen saaminen on vähän niinkuin ensitreffit alttarilla extreme. Ikinä ei voi tietää että millainen lapsi just sulle tulee, ja koska vanhemmuus nimenomaan on vuorovaikutusta niin tosi paljon riippuu just temperamenttien yhteensopivuudesta.

Huomaan itse että nyt toisen lapseni kanssa oon sellainen rento äiti millaiseksi itseni aina kuvittelin. Esikoinen on koetellut ensin vauvavuonna koliikilla ja nukkumalla vain lyhyitä pätkiä liikkuvissa vaunuissa. Nyt päiväkodissa lastentarhanopettaja kertoi, ettei ole monikymmenvuotisella urallaan nähnyt yhtä tunteissaan intensiivistä, sinnikästä (voi myös kutsua itsepäisyydeksi) ja samalla äärettömän herkkää lasta. Ei siis kaikista helpoin tapaus tän vanhemmuuden opetteluun. Samalla hän on kuitenkin todella älykäs, hurmaava ja hyväkäytöksinen neiti, joka tuo valtavasti iloa ja onnea läheistensä elämään.

Kuvittelin jotenkin naiivisti, että ei mun säntillinen työssäkäyvän elämä lastensaannin myötä paljoakaan muutu. Rytmi ja rutiini meillä on jo ollut ja lapselle saa hoitajaa jos itse haluaa mennä johonkin, right? Tukiverkkojen köyhyys on tullut tässä parin vuoden aikana myös kantapään kautta selväksi. Ne lapset ON siinä oikeesti KOKO ajan. Ja vaikka olisi missä, niin jos lapselle jotain sattuu, sitä on itse kuitenkin se, jonka pitäisi olla paikalla. Vanhempi. Se tärkeistä tärkein. Se tehtävä on jotain mistä ei ikinä pääse eroon, niin hyvässä kuin pahassa.

äitiyskoe
Äitiyskoe

Tuo tärkeimpänä olo on kyllä tosiaan vähän yllättänyt. Tai tietysti tiesin, että sitä on tärkein, mutta silti sen intensiivisyyttä oli vaikea kuvitella. Että vaikka mun lapsi jää toisten hoiviin iloisena enkä koe sitä hoitoon jättämistä vaikeaksi niin silti, heti kun jotain yllättävää tulee, minun on hoidettava tilanne ja tehtävä ratkaisut. Kun toinen meistä yllättäen sairastuu tms, niin minun on itse arvioitava, mennäänkö lääkäriin, pitääkö hälyttää apujoukkoja (ja jos, niin kukakohan milloinkin ehtisi) jne. 

Lodee (Ei varmistettu)

Hei, tää on aavistuksen rändom, mutta koska vähintäänkin hipaisee aihetta, niin menköön. Luin juuri ihan tovi sitten työasioissa Liisa Keltikangas-Järvisen kirjaa Temperamentti ja koulumenestys. Fantastinen, suosittelen! Vaikka kirjassa puhutaankin temperamentin vaikutuksesta ensisijaisesti koulumenestykseen, se kyllä antoi tämmöisen vielä aika kaukaa alta kouluiän olevan lapsenkin mutsille aivan mahtavia tajunnanlaajentumisia ja mehevän konkreettisia esimerkkejä siitä, millaista temperamenttipeliä tämä vanhemmuuskin itse asiassa on. Ja kuinka supersiistiä se on! Olin monta kertaa kirjan varrella ihan että "eei vitsit tää keissi on AIVAN kuin meidän elämästä" ja toisinaan taas että "hitsit miten kaukana meidän elämästä tää tämän esimerkin touhu onkaan".
Olen toistaiseksi yhden lapsen äiti, mutta jos joku kaunis päivä perheemme lapsiluku vaikkapa tästä vielä kasvaa, niin olen oikeasti iloinen, että tuli luettua tämä kirja! Lähtökohtaisesti en minkään kasvatusoppaiden yms. puolesta järin liputa, mutta tämä oli jotakin ihan erilaista :)

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.