Vanhemmuuden ennakkoluulot

 

tallinna lapset.jpg

Aloin ajatella yhtä hassua hommaa, joka tuli mieleen siitä, kun matkustettiin lautalla viime viikonloppuna Tallinnasta takaisin.

Meidän laivamatka kesti puoli seiskasta ysiin, ja viimeinen tunti oli luonnollisesti aivan uskomatonta sekoilua. Alppu ja Frida kiipesivät portaita ylös ja alas, karkailivat muiden pöytiin ja muutaman kerran olivat noin puoli minuuttia eksyksissä niin, etten tiennyt, missä tyypit olivat. Monet ihmiset kommentoivat hymyillen, että siinä on pikku otuksilla paljon energiaa ja äiti saa kyllä juosta perässä. Se oli jumalan tosi.

Jälkikäteen aloin miettiä, että ennen lapsen saamista mä kuvittelin, että pikkulapsen kanssa koko elämä on tuollaista perässä juoksemista. Tämä johtui siitä, että näin lapsia enimmäkseen vain julkisissa tiloissa, kuten kaupassa tai vaikka juuri laivalla, ja etenkin väsyneenä lapset riehaantuvat, ja silloin niiden perässä juostaan. Sen sijaan mä en juokse lapsen perässä juurikaan kotona, puistossa, muiden kodeissa ja niin edelleen. Ylipäänsä silloin kun se ei ole väsynyt, se on usein aika chill (paitsi museoissa, joissa sen perässä on aina pakko juosta). Kuitenkin suurimmaksi osaksi ajasta mä en juokse lapseni perässä. Sen sijaan ennen lapsen saamista näin vain ihmisiä, jotka juoksentelivat lapsiensa perässä, koska mä en ollut näkemässä heitä kodeissaan tai leikkipuistoissaan.

Tästä syystä olin kuvitellut, ettei pikkulapsen kanssa ole ikinä hetken rauhaa, vaan koko ajan joutuu jahtaamaan sitä. Että se olisi tässä mielessä jotenkin hirveän raskasta. Ja veikkaan, että ne minua laivalla ystävällismielisesti tsempanneet ihmiset saattoivat myös ajatella, että tuollaista tuo lapsen kasvattaminen varmaan on aina. Mutta ei se ole. Silloin kun ympäristö on kontrolloitu, lapsen perässä ei tarvitse juosta, ja suurimmaksi osaksi ajasta tykkään viettää aikani näin, koska minua laiskottaa, enkä jaksa juosta.

tallinna lapset2.jpg

Kerroin tästä havainnostani Raisalle, ja se sanoi, että vanhemmuudessa on paljon sellaista kamaa, minkä etukäteen oli ajatellut varmasti tapahtuvaksi ja sitten kun näin ei olekaan käynyt, se on yllättänyt. Ehkä kyse on persoonan pessimismistä, ehkä jostain muusta. 

Esimerkkejä: Ajattelin etukäteen, että lapsella on varmasti hirveä määrä korvatulehduksia, koska kaikilla niitä on. Ei ole ollut yhtäkään, ja lapsi on muutenkin tosi terve. Pelkäsin myös, että se itkee vauvavuotena kamalasti enkä saa nukuttua ikinä. Ei itkenyt, ja mä nukuin vauvavuotena paremmin kuin vuosiin. Toki heräilin öisin, mutta mun stressitasot olivat niin alhaalla, että sain unta helposti aina uudestaan. (Toisin kuin muuten elämässä, kuten olen kertonut.) Epäilin myös, että tulen hulluksi lapsen tuomasta sotkusta. Jotenkin sairaalloisesti olen kuitenkin tottunut siihen.

tallinna lapset3.jpg

Tämä ei kuitenkaan ole julistus siitä, miten ”vanhemmuudesta pitäisi puhua positiivisemmin” tai ”ei saisi pelotella toisia omilla kauhutarinoillaan”. Herregud, jokainen saa puhua vanhemmuudestaan miten haluaa. Ihan kaikenlainen puhe vanhemmuudesta on hyvää. Välillä voi valittaa, välillä ylistää. Ihan niin kuin mitä tahansa muutakin elämän aluetta. Ei voi olla mitään diskurssipoliisia, joka kertoo, miten vanhemmuudesta pitäisi puhua (vaikka Hesarin mielipideosastolla sekä vieras kynä -kirjoituksissa aika usein joku kertoo, miten muiden pitäisi puhua vanhemmuudesta).

Sitä paitsi mielestäni vanhemmuudesta puhutaan tosi positiivisesti vaikkapa Vauva- tai Meidän perhe -lehdissä. Myönteistä puhetta on paljon, jos jaksaa vain kuunnella.

Musta on myös kuulijan typeryyttä ja kritiikittömyyttä, jos muutaman negatiivisen tarinan jälkeen ajattelee, että ”semmosta rankkaa paskaa se vanhemmuus sitten on”. Siinä ikään kuin sysää vastuun omien mielikuvien muodostumisesta laiskasti muille. Kyllä ihmisten pitää saada valittaa hetkellisesti jostain mieltä painavasta asiasta ilman, että tässä nyt tuhottaisiin jonkun mielikuva vanhemmuudesta ja vaikutettaisiin hänen mielipiteeseensä siitä, hankkiiko ikinä lapsia.

(Yksi mun ystäväni Martti kysyi tässä yksi päivä, että ”Julia onko se sun blogi ja ig-storyt niin kuin vanhemmuuden puolesta vai vastaan. En osaa päättää.” Heheh, otin imarteluna, en mäkään osaa päättää.)

tallinna lapset4.jpg

Omalla kohdallani tämän lapsen vanhemmuus on ollut tähän mennessä suhteellisen helppoa, välillä vähän raskasta, mutta vanhemmuus on myös kietoutunut niin vahvasti muuhun elämääni, että oikeastaan voin vain sanoa, että viimeiset kaksi ja puoli vuotta ovat olleet suht helppoja, välillä raskaita.

On kivaa huomata, että suurin osa ennakkoluuloistani ja peloistani ovat osoittautuneet vääriksi, tosin ihan yhtä hyvin ne olisivat voineet vastata todellisuutta. Ennen kaikkea mua ilahduttaa se, että ennakkoluuloni siitä, että minä jotenkin stressaisin tätä vanhemmuutta liikaa tai en hanskaisi sitä, osoittautui täysin vääräksi. Olen vähän yllättynytkin, miten huvittuneesti suhtaudun Alpun pikku ”väritin makuuhuoneen patterin ruskealla vahaliidulla” -tempauksiin ja miten vähän jaksan kokea mitään iän ikuisia ”huono äiti” -fiiliksiä juuri mistään. Ennakkoon oletin itsestäni ihan muuta. (Ehkä Tiki vain sekoittaa mun aamurahkaan valiumia, ja todellisuudessa vetelen jossain lääkepöllyissä tämän vuoden.)

Tämä on enimmäkseen aika helppoa hommaa, vaikka joskus joutuukin juoksemaan hysteerisen lapsen perässä Eckerölinen Satama-kahvilan portaita ylös alas.

 

Millaisia ennakkoluuloja teillä on tai on ollut vanhemmuudesta?

 

Kuva: Juoksin Tallinnassa lapsen perässä.

 

 

Lue myös vähän toisenlaista mielipidettä:

Onneksi lomatkin loppuvat

Itsetuhoisen pikkulapsen kanssa en voi olla läsnä muille

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Kommentit (12)
  1. Itselläni ei ole vielä lapsia, myöhemmin toivottavasti. Ja mä ainakin koen sun blogin puhuvan ”vanhemmuuden puolesta” ja se on varmaan osasyy miksi seuraan. Tämä toki liittyy siihen että itsellä suurin pelko lienee se, että kadotan itseni kokonaan ja lapsen saamisen jälkeen kiinnoataa ainoastaan lapsi ja sen tarpeet. Susta huokuu se että et ole kadottanut itseäsi ja se on tärkeä viesti! Voi olla yhtä aikaa rakastava ja läsnäoleva vanhempi ja oma itsensä muine intresseineen. Kiitos että muistat siitä kun osa kavereista uppoaa totaalisesti lapsikuplaan (ei mitään väärää siinä tietysti ole, mutta itse en sitä halua)

  2. Mä oon huomannut omien lasten kohdalla, että lapsen oma luonne vaikuttaa toooooosiiii paljon siihen kuinka paljon lapsen perässä joutuu juoksemaan. Vasta toisen lapseni myötä tajusin, että kaikki mitä olin kuvitellut tietäväni lapsista pätikin vain omaan esikoiseeni. Ainakin meillä veljekset ovat keskenään erilaiset kuin yö ja päivä – myös siinä miten paljon ovat laittaneet äitiään juoksemaan.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *