Vanhemmuuden strategiani: empatia ja omahyväisyys

julia ja alvar.jpg

Ollapa se äiti, joka ei menetä hermojaan, kun lapsi saa raivarit. Tällaista olen tässä viimeisten kuukausien aikana usein miettinyt. Ja mikä parasta: olen usein ollut se äiti!

Ottakaa tämä omahyväisenä lesoiluna, sillä juuri sitä se on. Viime aikoina Alppusella on ollut usein vähän vaikeaa. Kun se ei saanut katsoa illalla kolmatta jaksoa Pingua, se ulisi, potki lattiaa ja riehui mielivaltaisesti. Minä satuin olemaan jotenkin mukavan levänneellä ja kepeällä tuulella, ja niinpä ensimmäinen tunteeni oli suuri empatia lasta kohtaan: Mä niin fiilaan! Sitä on tykittämässä lempparisarjamaratonia, ja sitten joku mulkku tulee ja sanoo, että nyt mennään kylpyyn. Ei silloin tee tietenkään mieli mennä kylpyyn, vaan jatkaa katsomista. 

Mietin oikein, että miten itse tokenisin vastaavasta tilanteesta, ja tulin siihen tulokseen, että huumorilla. Niinpä kehittelin Mato Matala -hahmon (etusormeni), joka kävi pienellä tutkimusretkellä lapsen kainalossa ja sitten se halusi mennä kylpyyn. Alppu halusi seurata. Tilanne ratkesi ja lasta nauratti. (Seuraavalla kerralla Mato Matala ei enää toiminut. Enkä ihmettele, kuka nyt haluaisi jonkun helvetin madon kainaloonsa.)

Oltiin myös yksi perjantaiaamu Suvannon puistossa pitkään. Alppu tutustui siellä kahteen muuhun lapseen, ja yhdessä ne sitten ajoivat kuorma-autoilla edes takas pitkin puiston hiekkamäkeä. Niillä oli aivan sairaan hauskaa, ja ne olisivat jatkaneet tätä loputtomiin. Kun lounasaika tuli, menin kertomaan lapselle, että nyt mennään syömään. Kymmenen minuutin maanittelun jälkeen oli vain pakko käyttää fyysistä kokoa hyväkseni ja nostaa rimpuileva lapsi kärryihin. Yritin tehdä sen mahdollisimman ystävällisesti, koska jälleen kerran, tunsin suurta empatiaa lasta kohtaan. Kyllä minuakin ärsyttäisi, jos olisin tutustunut vaikka viinilasillisella pariin kiinnostavaan ihmiseen ja sitten joku tulisi yhtäkkiä ja nostaisi minut pois siitä tilanteesta. Juttelin rauhallisesti lapselle, ja lopuksi se itsekin rauhoittui. (En esimerkiksi huutanut sillä, että äiti lähtee nyt, jää sinä tänne!!)

Ai että! Tällaisita voitoista tulee niin järjettömän hyvä mieli! Että sitä pystyykin leikkimään olemaan aikuinen tällaisissa tilanteissa. Ei ala riehua, huutaa tai uhriutua, vaan ihan vain ottaa sen tilanteen lungisti ja yrittää olla kiva ja ymmärtäväinen sitä toista kohtaan. Näistä tulee niin mukava fiilis, että sitä omahyväisyyden ja onnistumisen tunnetta vain janoaa lisää. Kun lapsi sitten taas väistämättä jossain vaiheessa alkaa riehua, näkee mahdollisuutensa tulleen: nyt minä voin taas päästä olemaan se hyvä ihminen, joka tukee lasta hänen kasvussaan ja auttaa hänet tunnemyrskyjen yli. 

Koska rehellisesti, minun temperamenttini ei yleensä ole sellainen rauhallinen ja pinna ei ole niin pitkä. Jos koen jonkun tilanteen epäoikeudenmukaiseksi (kuten nyt lapsen kanssa minkä tahansa tilanteen voi kokoea: sitä järjestää kivan puistohetken ja kiitokseksi tulee lopussa räjähtävä raivokohtaus), niin tavallisesti suutun aika nopeasti. Mutta nyt lapsen kanssa pinnani vain kasvaa. 

Olenkin ottanut itselleni käyttöön tämän kannustus- ja palkitsemisstrategian. Kun saan kiukkuisen lapsen hyvälle tuulelle huumorin, juttelemisen tai huomion muualle viemisen keinoin, taputtelen itseäni selkään ja ajattelen, että ai että taas! Palkitsen itseäni omahyväisyyden hyrskäyksellä. Sitten tekee taas seuraavan kerran mieli olla se hyvä aikuinen. 

No, ikävä kyllä tämä ei yksinkertaisesti toimi aina. Joskus väsyttää, on kiire, on nälkä, en olekaan se aikuinen vaan ihan vain vanha sama temperamenttinen ja lapsellinen kanttura, joka vajoaa täysin 2-vuotiaan tasolle ja alkaa syytellä aamulla kiireessä kiukuttelevaa lasta, että miksi mikään ei voi mennä kivasti ja miksi ne kengätkin on pitänyt hukata jonnekin. Tällöin toki kaikki omahyväisyys romahtaa ja tilalle astuu vanha klassinen syyllisyys. 

Mutta sitten voi taas muistella, miltä ne onnistumiset tuntuivat ja tähdätä niitä kohti. Olen nimittäin huomannut, että monesti kyse on siitä, annanko itselleni luvan flipata ja marttyyroida (kun kerran on ollut niin raskas päivä ja yölläkin oli aivan liian vähän unta), vai päätänkö jaksaa vielä vähäsen. Aina en pysty hallitsemaan tunteitani, mutta aika usein pystyn, kun vain päätän. Se on ihmeellistä.

Kohti omahyväisyyttä, sano!

 

Mitkä ovat teidän selviytymisstrategianne raivokohtausten tullessa?

 

Lue myös:

Uhmaikä, täysin sekopäistä menoa

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Kommentit (23)
  1. Mulla on tapana kohtauksen iskiessä siirtyä töissä opittuun asiakaspalvelijan rooliin ja tavallaan henkisesti poistua niistä tilanteista. Jäljelle jää sellainen hyvin tasaisella ja matalalla äänellä puhuva, miellyttävä henkilö, joka hoitaa homman loppuun. Jotenkin ajattelen, ettei vastapuolellakaan varainaisesti ole mun oma lapseni vaan hänet on ottanut valtaansa tunnevyöry, jolle hänkään ei mahda mitään.

    Yleensä kohtaukset tulevat ennalta-arvattavissa tilanteissa ja niihin on kohtalaisen helppo suhtautua. Yllättävät kohtaukset, kuten totaalikieltäytyminen yleensä hyvin sujuvista päiväunista haastaa kyllä rautaisenkin asiakaspalvelijan tyyneyden.

    Eniten kohtauksiin on auttanut ennakointi ja rutiinit. Alan yleensä n 5-10 mins etukäteen varoitella lasta, että kohta lähdetään/lopetetaan jne. Sitten noita kainalomadon kaltaisia juttuja, kuten parkkipaikan etsiminen leluille tms.

    Asioiden kieltämisessä on toistaiseksi toiminut usein lupaus, että lapsi saa myöhemmin, eli 15v iässä, kokeilla kiellettyä asiaa. Hän odottaa innolla viidettätoista synttäriään, jonka jälkeen saa sakset, veitsen, kuuman kattilan, maistaa viiniä, kahvia ja kolaa jne.

    1. Hahahahah, lapsen 15-vuotissynttäreistä tulee kunnon bakkanaalit!

      Asiakaspalvelu kuulostaa toimivalta, siinä on nimittäin vähän pakkokin hieman etäännyttää itseään suurimmasta tunnemyrskystä. Ennakoinnilla ja sellaisella etukäteisvariottelulla ei tunnu olevan juurikaan vaikutusta meidän 2-vuotiaaseen, mutta harrastan sitä silti, koska ajattelen, että vielä jonain päivänä, kun hänen rationaalisuutensa kehittyy tarpeeksi, se vielä toimii. 

      1. Nämä on varmaan tosi persoonakohtaisi juttuja. Meillä uhma on nyt helpottamassa noin vuoden sekoilun jälkeen (jatkoa ilm seuraa myöhemmin) ja tuntuu, että ennakointi ja varoittelu on alkanut toimia paremmin.

      2. Meillä se ennakointi alkoi toimia 3-v synttäreiden jälkeen. Varmasti yksilökohtaisia juttuja, mutta siis muutos voi olla edessä! 🙂 Nykyään on aivan mahtavaa, kun lapsi esimerkiksi taianomaisesti itse lopettaa kivan jutun, kun ajastin lähestyy nollaa. Odotan hieman huolissani sitä, kun ajastimen uutuudenviehätys hiipuu.

  2. Tämä kirjoitus tuli nyt hyvään saumaan – takana on jälleen epäonnistunut aamuhetki juuri ennen päiväkotiin lähtöä, joka päättyi lasten itkuun sekä omaan passiivis-aggressiiviseen ”1, 2, 3, 4, 5…” -mantraani. Meillä homma on hajonnut sen jälkeen kun yhden lapsen sijaan pitääkin huolehtia kahden lapsen keskenään eriaikaisista ja erilaisista tunnereaktioista. Yleensä meillä harmittavimmat tilanteet menevät niin, että pikkuveli (2v) hakee huomiota siskoltaan (5v) ärsyttämällä (joko pienillä eleillä tai ihan suoraan läimimällä), jota isompi ei kestä vaan alkaa kiljua ja yleensä purkaa turhautumisensa pienempään kostamalla fyysisesti. Ymmärrän isomman tunnereaktion (itsekin voisi olla vaikea pysyä asiallisena jos oma 28-vuotias pikkuveljeni alkaisi nyt esim. haistatella päin naamaa :D), mutta käytännössä minulla yleensä palaa käämit siihen, että hän ei näissä tilanteissa kykene ottamaan tilanteessa aikalisää tai esim. pyytämään aikuista apuun ennen kuin on liian myöhäistä.

    Varsinaiset pienen lapsen uhmakiukut ovat jotenkin helpompia, niissä lapsen ahdingon näkee niin selkeästi että on helpompi auttaa. Itselleni raastavimpia hetkiä ovatkin epäselvät tilanteet sisarusten välillä, joita on vaikea hoitaa niin että kummallekin tulisi olo oikeudenmukaisesta kohtelusta. Ajattelin aiemmin, että en tule ikinä sanomaan esikoiselleni ”sinun pitäisi jo tietää tämä kun olet x-vuotias”, koska olen sympatiseerannut isosiskoni semitraumaattisia muistoja, kun aina piti olla se kärsivällinen ja vastuuntuntoinen. Mutta nyt teen vanhempana ihan samaa. Toisinaan esikoiseni jaksaa ottaa mahtavasti isosiskon roolin ja jeesailee pienempää, mutta koen että pikkusisaruksen tulo on aiheuttanut hänessä myös yllättävän paljon tunnekäsittelyn taantumista ja heidän yhteinen tapansa kommunikoida menee nyt aika pitkälti kaksivuotiaan tasolla.

    Tämä meni ehkä vähän ohi Julian kysymyksen, mutta samaan aihepiiriin liittyen kuitenkin. Ihanaa olisi saada vertaistukea ja rohkaisua kahden (tai useamman) pikkulapsen vanhemmilta, löytyykö teiltä jotain supervinkkejä, miten itse ”valmennatte” esikoista ja kuopusta toimimaan paremmin yhdessä?

    (Yhden lapsen kanssa tilanteesta poistaminen ja huomion kiinnittäminen toisaalle toimii meillä vielä oikein hyvin – eli kiljuva lapsi viedään rauhassa jonnekin sivuun, ilmaistaan että ollaan läsnä hänelle ja hänen tunteelleen mutta ei esim. pakoteta syliin ennen kuin hän on siihen valmis, sanoitetaan tunnetta ”sinulle tuli harmitus kun äiti laittoi ketsuppia makaronien päälle eikä sivuun”, ja sitten sellaiset ”katsopas näkyykö ikkunasta lintuja” -tyyppiset huomion ohjaamiset muualle, siinä oma reseptini. Välillä alan myös laulaa jotain lapsen lempilaulua – joskus se auttaa, joskus pahentaa tilannetta.)

    1. Meillä 2-, 5- ja melkein 8-vuotiaat, joten sympatiseeraan! Kärsivällisyys riittää suht ok yhden kiukun setvimiseen, mutta pinna naksahtaa kun sen yhden kiukun käsittelyn aikana kaksi aloittaa sodan keskenään. Sanotaanko vielä se, että se sota ei tosiaankaan ole mitään pikku kinastelua vaan hermoja raastaavaa kokonaisvaltaista fyysistä ja henkistä kamppailua milloin mistäkin. Siihen mulla ei enää yleensä riitä rahkeet. Riitapukarit menee silloin edelle, riidan selvittely, tilanteen katkaisu lähettämällä toinen tai molemmat pihalle leikkimään tai mikä tahansa muu toiminta. Kun riitapukarit erotettu, voi taas keskittyä siihen keskenään raivoajaan.

      Ennakointi auttaa tässäkin jonkun verran, jos tiedän että olen esimerkiksi kuopuksessa kiinni nukuttamisen tms. vuoksi, annan isommille luvan pelata/katsoa piirrettyjä sen aikaa. Useimmiten kuitenkin otan tilanteet vastaan sitä mukaa kuin niitä tulee.

      Ei ole helppoa, mutta kaikkeen näköjään tottuu.

      1. TÄMÄ. Yhden kanssa handlasin tilanteen vielä suht hyvin, mutta kahden kohdalla ylittyi mun henkilökohtainen pystyvyyden raja. En edes uskalla ajatella kolmatta. Mikään ei herätä niin eläimellistä raivoa, kuin se, että joku satuttaa omaa lasta ja vielä tarkoituksella. Mutta sitten, kun se satuttaja on myös oma lapsi, meneekin sormi suuhun.

        Lisäksi on raastavan turhauttavaa, kun näkee ja tietää, mikä lasta auttaisi, mutta ei pysty tekemään sitä. Esimerkiksi joskus tiedän huutavan lapsen olon helpottuvan sillä, että ottaisin sen syliin ja supattelisin rauhoittavia juttuja rentouttavasti silitellen. Mutta kun niitä huutavia on kaksi, jotka molemmat tarvitsisivat täysin jakamattoman huomioni, niin haluaisin vain revetä kahtia. Toivottavasti tämä helpottaa vielä.

    2. Pitäisikö 5-vuotiaan pystyä reagoimaan jotenkin toisin kuin kiljumalla siihen että sitä läimitään?

    3. Onko vanhemman lapsen kanssa puhuttu rauhassa erikseen siitä miltä nämä tilanteet hänestä tuntuu ja miten hänen odotettaisiin käyttäytyvän ja miksi?

      1. On kyllä, paljon puhumme siitä, että pienempi vasta harjoittelee kaveritaitoja ja että siksi aikuinen tulee auttamaan kaikissa tilanteissa joissa toinen lapsista käyttäytyy tavalla joka tuntuu toisesta ikävältä. Opetamme, että pienempi ei voi oppia kivaksi kaveriksi jos hänelle ei olla kivoja, kehumme vuolaasti tilanteissa joissa vuorovaikutus toimii jne.

    4. Toisen lapsen läimiessä toista, eikö aikuisten päähuomio pitäisi olla siinä, että ei saa läimiä, eikä siinä että toisen pitäisi olla rauhallinen kun läimitään? Vaikka läimijä onkin pienempi. En siis tiedä miten tilanteet todellisuudessa menevät, mutta tällainen huomio kirjoituksestasi tulee

      1. Se kieltämättä varmaan korostui kommentissa, koska Julian aloitus ohjasi ajattelemaan yhden lapsen reaktioita, ja itse koen vaikeana nimenomaan sen kun yhden lapsen reaktio aiheuttaakin reaktion siinä toisessa (ja huom. tällä en viittaa nyt esim. lyömiseen vaan tilanteeseen jossa isompi ei kestä kuunnella pienemmän uhmakohtausta tai vastaavaa) ja pitäisi aikuisena pystyä jakautumaan kahtia jotta kumpikin saisi lohtua ja apua tunnekäsittelyyn instantly. Kokemus riittämättömyydestä ja jatkuva erotuomarina toimiminen kuluttavat, se oli varmaankin pääpointtini.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *