Vauva on kipeä, äiti on mieleltään kipeä

fuck this shit.jpg

this shit.jpg

shit.jpg

”Karhunpoika sairastaa, häntä hellii käärme” sekä ”uuni paras lääke on”, lauloi meidän isä, kun oltiin pienenä kipeitä.

Alan ymmärtää häntä. Vauva on nyt aika monetta päivää nuhassa ja yskässä ja hitto se on kammottavaa. Yksi yö oli ihan sellaista klassista Guantanamon kidutusta: Vauva heräsi hysteeriseen itkuun, kun ei saanut nenän kautta happea. Sitten sitä rauhoiteltiin tunti tai pari (ja se huutoitki sen koko hereilläolonsa ajan). Sitten se nukkui noin puoli tuntia ja heräsi taas. Itse nukahti juuri siinä välissä ja sitten taas heräsi sellaiseen väkivaltaiseen ääneen.

Pahinta on se, että niinä yön pimeinä tunteina pahimmalta ei tunnu lapsen hätä. Muutamina hetkinä pahimmalta tuntuu oma hätä. Miksen mää vaan pääse jo nukkumaan?!

Ja kun sitä aamulla ajattelee, niin tajuaa että mojenstaans! Minähän olen ihmishirviö. Siinä on pieni avuton kääryle, joka itkee hädissään ja tuskaisena ja tässä on tämmönen muija, jonka tekisi mieli vähän ottaa lepiä.

Mutta onneksi on keksitty musta huumori. Sitä voi laulaa lempeällä ja rakastavalla äänellä kaikenlaista: ”Tuu tuu tupakkaarulla, miksi vitussa sinä et nukahda. Tulin pitkin Turun tietä, helvetti sentään kun tämä on perkeleellistä.”

Ja onneksi nuo sairaat reaktiot ovat vain sellaisia tunnevälähdyksiä, eli itsekkäät ajatukset eivät etene itsekkäiksi teoiksi ja sitä kaikessa monen heikosti nukutun yön jälkeisessä houretilassaankin osaa olla rakastava vanhempi ja pidellä sitä vauvaa sylissä ja lohduttaa ja imeä sitä räkää sillä nenä-friidalla ja ajatella sitä hippiä, jonka näin vuosia sitten Intiassa ja joka oli tatuointut käsivarteensa: This too shall pass.

Ja se vielä, että onneksi meitä on kaksi aikuista valvomassa. Jotenkin se on niin tärkeää pystyä tilittämään siinä hetkessä toiselle, että ”tää on siis aivan sairaan karseeta” ja sitten vääntää siitä heti perään jotain läpändeerosta. Jos mulla ei olisi Tikiä näissä hetkissä, niin sitten kyllä soittaisin siskolle tai äidille tai kelle vain keskellä yötä, koska muuten saattaisi hulluus korjata munt.

No, saatiin lääkäriltä aika hyvät dropit (tuo Physiomer Baby on taikalääke nenän tukkoisuuteen, vielä ihanan jämäkkä puteli!) ja Alppu alkaa olla taas kunnossa. Mutta kyllä tämä tuo pakostakin sellaiset ajatukset mieleen, että miten ne ihmiset selviää, joilla on joku yöt läpeensä huutava koliikkivauva. Jos mun vauva järjestää tuommoiset Guantanamon karkelot kerran yhdeksässä kuukaudessa ja olen ihmisraunio sen jälkeen, niin mites sitten semmoinen, että näitä olisi peräkkäin vaikka kaksi tai neljä tai yhdeksänkymmentä. Siinä kohdassa pitäisi ehkä itsekin tatuoida omaan kätöseen isoilla tikkukirjaimilla: Tämä menee ohi.

 

Mitkä ovat teidän selviytymiskeinot nuhaisen lapsen kanssa?

 

ps. Löydätkö kuvasta virheen? Uneton Hermannissa ei oikein osaa kirjoittaa tuota englantia.

 

 

Kommentit (29)
  1. Mä mietin heti kuvaa katsoessani että tuokin kirjoitusasu on varmaan joku tehokeino 😀

    Paranemista beebolle!

    1. Hahaha, ei suinkaan! Tajusin tuon typon vasta kun olin julkaissut tämän postauksen ekan kerran ja olin että eeeeeeiiiih! Pitääkö ottaa uusi kuva, kun oon niin tollo. Mutta en sitten jaksanut, kun oon myös laiska.

  2. I feel you!

    Meillä poika on myös sairastellut ensimmäistä flunssaansa, mutta toistaiseksi vain kevyellä kirkkaalla räkäisyydellä sekä siitä johtuvalla ärsytysyskällä. Sydän syrjällään pojan jokaista unen aikaista yskäystä kuuntelemme, mutta sama aurinkoinen poika sängyssä joka aamu odottaa. Yöt ovat sujuneet pojan näkökulmasta varsin hyvin, vaikka meitä hiukan on valvottanut huoli.

    Itsellä on myös pyörinyt mielessä, että entäs jos se flunssa olisi sellaisen todellinen tappajaflunssa, mikä kaataa aikuisetkin petiin, ja miten flunssasta kärsivää lasta voi auttaa nukkumaan, ja miten sitä sitten itse jaksaa, ja onneksi meillä ei ole koliikkivauva. Eli samoilla ajatuksilla, vaikkakin pienemmällä flunssalla mennään!

    1. Ai niin siis lisättäköön vielä tuohon, että tuona kidutusyönä olin itsekin kuumeessa ja ylös nouseminen pyörrytti ja särki. (Vähän yritän nollata huono äiti -pisteitä.)

      Mutta joo, 99 % ajasta suurin huoli on kyllä tuosta pienestä potilaasta. Se on niin avuton silloin, kun olo on tukkoinen.

      Paljon tsemppiä myös teidän pienelle toipilaalle!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *