Vauvavuotena ei erota

vauvavuosi1.jpg

Tänään Hesarissa oli Raisan tekemä kiinnostava juttu siitä, miten pariskunta tekee ennen vauvan syntymää sopimuksen siitä, että ”vauvavuotena ei erota”. Jutussa esiintyi Lilyssäkin Ilman sinua olen lyijyä -blogia pitänyt Karoliina.

Me ollaan Tikin kanssa tehty sama diili: vaikka tulisi mitä, vauvavuotena ei erota. (Oikestaan meidän diilissä puhutaan vauvan kahdestan ensimmäisestä elinvuodesta, herra tietää miksi.) Näin neljän kuukauden kokemuksella voin sanoa, että vauvavuoden rankkuus ei ole tullut minään yllätyksenä juurikin siitä syystä, mitä Karoliinakin jutussa sanoo: etukäteen kuuli paljon kauhutarinoita unettomista öistä ja zombiena tiuskimisesta. Mulle tuli ennemminkin yllätyksenä se, miten helppoa ja kivaa tämä on ollut, kuten olen aiemminkin sanonut.

En kuitenkaan todella väitä, että vauvan saaminen olisi helppoa parisuhteelle. Mutta se, miksi tämä on rankkaa suhteelle, olikin mulle yllätys.

Meistä kumpikaan ei ole esimerkiksi erityisen väsynyt. Päinvastoin, niin kummallista kuin se onkin, olen nukkunut paremmin kuin vuosiin(!).  (Tämä teksti olisi ihan erilainen, jos meillä olisi öisin 40 minuutin välein heräävä vauva.) Me ei myöskään olla erityisemmin riidelty tai koettu, ettei toinen arvostaisi toisen tekemisiä.

Mä en ole näiden neljän kuukauden aikana kertaakaan ärsyyntynyt mistään vauvalle. Ja siinpä se onkin. Mä en ärsyynny ikinä vauvalle, vaan kaikki negatiiviset tunteet, mitä vauvan kanssa olemiseen liittyy (kuten jos turhaudun siitä, että mulla on tylsää tai kun vauva känisee koko illan), mä projisoin suoraan Tikiin.

Se on ihan älytöntä, mutta ärsyttävinä hetkinä mulle herää semmosia ajatuksia, että se vaan saa siellä töissä olla rauhassa tai käydä uimassa tai elokuvissa, ja mää en saa, ja se on sairaan epäreilua. (Eihän se oikeasti ole millään lailla epäreilua: me ollaan sovittu, että mä olen kotona ja Tiki töissä, ja jokaisesta työn ulkopuolisesta aktiviteetista sovitaan erikseen, ja kyllä mäkin nykyään ehdin helposti urheilla yksin.) Tai kun vauva herää lauantaiaamuisin kello 5.45, mulle iskee kiukku Tikiä kohtaan: tossa se vain nukkuu, ja mä joudun imettelemään! (Ollaan rationaalisina ihmisinä huomattu, ettei kumpikaan hyödy, jos miekkeli herätetään aina, kun vauva tarvitsee ruokaa.)

Oon jubaillut tästä kaverieni kanssa, ja yksi, jonka lapsen isä asuu eri osoitteessa, sanoi, että hankalina hetkinä sekin projisoi kiukkunsa yhtä lailla siihen mieheen, vaikka se ei ole edes saman katon alla. 

Ollaan mietitty, että tässä on pakko olla joku psykologisbiologis-hyötyhommeli takana, koska onhan se parempi, että kiukuttelen miehelle kuin että tiuskisin avuttomalle vauvalle. Vaikka se onkin Tikiä kohtaan epäreilua, se kestää sen paremmin kuin mitä poika kestäisi. Tietenkin parasta olisi, jos en kiukuttelisi kenellekään, mutta toisaalta, tunteiden tukahduttaminen… ei maar sekään hyvä juttu ole.

vauvavuosi2.jpg

Toinen parisuhdetta kuluttava homma on se, että aiemmin ollaan Tikin kanssa vietetty aika lailla samanlaista elämää: molemmat käy töissä, harrastaa kaikenlaista, tapaa paljon ystäviään ja tulee ja menee vapaasti. Kun vauva syntyi, Tikin elämä jatkui ainakin jollain lailla samanlaisena, koska se käy edelleen töissä ja harrastaa urheilua. Mun elämä taas on muuttunut täysin, vapaus mennä ja tulla on nykyään ihan toisenlaista. (Riippuu mistä näkökulmasta katsoo, periaatteessa olen vapaampi kuin koskaan, sillä mä voin lähteä vaikka huomenna vauva kainalossa Lissaboniin tai viettää viisi tuntia aamulla torikahveilla. Ei ole työt estämässä!)

Meidän kokemusmaailmat ovat tällä hetkellä hyvin erilaiset. Sitä ei pysty sanoin selittämään, miltä tuntuu, kun itse on koko ajan, silloinkin kun vauva nukkuu, pienessä valmiudessa toimimaan. Ja vaikka Tiki kertoo päivittäin, miten paljon se arvostaa kaikkia mun tekemisiäni, mä jotenkin sisimmässäni haluaisin, että se ymmärtäisi täydellisesti, millaista mun elämä on. Ja se ei ole oikein mahdollista ilman, että sen kokee itse.

Tästä syystä onkin parisuhteen kannalta terve ajatus, että myös miekkeli jäisi hoitamaan lasta kotiin toviksi. Sitten mä saisin tietää, miltä tuntuu, kun vauvan aiheuttama kiukku projisoidaan muhun ja miekkeli saisi tietää, millaista on olla niin megalomaanisen vastuussa lapson hyvinvoinnista.

 

Mitkä asiat teidän mielestä on ollut parisuhteen kannalta hankalia vauvavuodessa?

 

 

Lue myös:

Avioliitto kestää todennäköisemmin, jos nainen synnyttää poikalapsen

 

 

Kommentit (26)
  1. Hyvä teksti Julia!

    Mä olen usein miettinyt sitä, että miten olen läsnä periaatteessa ihan koko ajan 24/7. Juuri kun säkin kirjoitit, että sitä on koko ajan vähän kuin pienessä valmiudessa toimimaan, niin allekirjoitan sen täysin vaikkei meiltä ihan pientä imetettävää vauvaa enää löydykkään. Kyllä noiden ” vähän isompien ” ( voiko kaksi ja kolmevuotiaasta puhua, että ne on vähän isompia….? ) lapsien kanssa on samanlaisessa valmiudessa koko ajan ja silmiä saisi olla joka puolella kroppaa!!!

    Mun mielestä vaikeimpia asioita parisuhteessa vauvavuoden aikana on ollut tasapainoilu tämän kaiken kanssa. Sitähän sanotaan, ettei se vauva muuta elämää vaan tulee vain yhdeksi osaksi sitä, mutta mä en ole ainakaan vielä tähänkään päivään mennessä löytänyt sitä kultaista keskitietä, missä lapset ovat vain tulleet yhdeksi osaksi sitä meidän elämää, sillä koen, että siitä hetkestä lähtien kun meikästä tuli äiti, niin aivan kaikki muuttui. Me väännetään aikataulujen kanssa ihan joka hetki ja mietitään kumman vuoro tänään on mennä juoksulenkille. Yleensä aina asiat saadaan sovittua ilman minkäänlaista riitaa, koska tämä on nyt vain tätä. Juuri nyt meidän elämä on tässä, tullut jäädäkseen. Ja mikä mun mielestä on hauskinta huomata, niin se, että ihminen sopeutuu muutoksiin loppupeleissä aika nopeasti.

    Mutta joo. Tasapainoilu. Se on vaikeeta.

    1. Joo siis toi on kyllä jonkun lapsettoman ihmisen väite, että vauva tulisi vain yhdeksi osaksi elämää. Ehkä tokan lapsen kohdalla..? Mutta ei ainakaan ensimmäisen!

      Tasapainottelu ja tekemisten priorisointi, se on kyllä koko ajan läsnä. Mulle tärkeintä on ollut se, että ollaan miekkelin kanssa koko ajan ”samalla puolella” ja molemmat haluaa toisilleen ennen kaikkea hyvää. Sitten sitä kykenee joustamaan ilman katkeruutta monista jutuista. 

  2. Hah, kirjoittelin justiinsa samasta jutusta inspiroituneena. Mutta joo, onhan tämä ollut… aikamoista. Meillä kaikki ei ole mennyt ihan niin smoothisti, kuin teillä tuntuu menevän ja itse en ole ikinäkuunapäivänä ollut niin väsynyt kuin vauvan ekan puolen vuoden aikana. Mutta tässä sitä ollaan, hengissä kaikki! 

    Ja ehdottomasti suosittelen isää jäämään kotiin jos vaan mitään mahiksia! Meillä on mies ollut nyt kolmisen viikkoa puolikasta viikkoa kotona (ja minä sitä toista puolikasta) ja ai että. Siitä on kuoriutunut melkein yhtä ärsyttävä nipottaja kuin itse olen pitkien vauvapäivien jälkeen ollut. Kaikella rakkaudella siis. Isän kotonaolo vaan antaa itsellenikin aika hyvin perspektiiviä tähän touhuun.  Sitä oppii arvostamaan toista vanhempana, ja omaa äitiyttäänkin, vallan uudella tavalla. 

    1. Tuo puolet ja puolet systeemi kuulostaa aika idylliseltä! Mä veikkaan, että jos isä ei jää missään vaiheessa hoitamaan bebbeä kotiin, siitä voi jäädä suhteeseen semmonen pikku kivi hiertämään pidemmäksikin aikaa. Toki on kaikki taloudelliset realiteetit ym, mutta poliittisestikin pitäisi tiedostaa, että ihmiset olisivat onnellisempia, jos miehet (isät) saisivat osan samasta kokemusmaailmasta kuin naiset (äidit).

      1. Juuri näin! Meillä mies on opiskelija, joten tulot nyt ovat muutenkin mitä ovat. Eli päätös taloudellisesti ajateltuna aika helppo. 

        Mutta puolet ja puolet on kyllä aika täydellinen ratkaisu, molemmat saavat pari sataa joustavaa hoitorahaa ja vähän palkkaakin. Kyllä sillä jo hengissä pysyy!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *