Venla täyttäisi tänään kymmenen vuotta

Venla.jpg

Pikkusiskoni Venla täyttäisi tänään kymmenen vuotta. Tästä syystä olen ajatellut häntä viime aikoina paljon. Viikko sitten katseltiin isäni ja hänen vaimonsa Tiian kanssa taas kaikki kuvat Venlasta ja muisteltiin pientä kaunista Venla-vauvaa. Tuntuu, että Venla syntyi juuri eilen ja toisaalta Venlan viiden päivän mittainen elämä tapahtui ihan toisessa universumissa.

Edelleen elämäni jakautuu aikaan ennen Venlaa ja Venlan jälkeen.

Mä en puhu tästä kovinkaan usein, mutta se ei johdu siitä, että asiassa olisi mitään salailemista tai en haluaisi kertoa hänestä. Oikeastaan haluan, että kaikki tietävät, että Venla eli meidän kanssa ja on aina vahva osa meidän elämää. Kun pitää esitellä oma perhe, sanon, että meitä on kahdeksan lasta. Välillä mainitsen, että yksi meistä on kuollut, mutten joka kerta. 

Koska Venla on vaikuttanut mun elämääni niin paljon, ajattelin, että voisin kertoa hänestä myös täällä blogissa. Varoitan kuitenkin etenkin niitä lukijoita, jotka ovat nyt raskaana: mun kertomus voi olla teille liikaa. Se, mitä Venlalle kävi, on hirveän harvinaista, mutta joskus näin voi kuitenkin käydä. 

 

Venla on mun isäni ja hänen vaimonsa toinen lapsi. Kun hän syntyi maanantaina 5.11.2007, mä olin 20-vuotias opiskelija ja juuri silloin ainejärjestön risteilyllä Tukholmassa. Olin uutisesta hirveän iloinen, me kaikki oltiin. Pieni vaaleatukkainen tyttönen saapui viimein maailmaan! Koska isäni asui Helsingissä ja minä Turussa, sovittiin että menen viikonlopuksi katsomaan uutta vauvasiskoa.

Keskiviikkoiltana olin sitseillä, kun isä yllättäen soitti. Heti kun puhelin soi, mulle tuli tunne, että nyt kaikki ei ole kunnossa. Isä kertoi, että täysin terveeksi luullulla Venlalla olikin havaittu harvinainen sydänvika. Sen piti olla kuitenkin korjattavissa isolla ja riskialttiilla leikkauksella, joka tehtäisiin viikkojen päästä. Asia ei kuitenkaan olisi vielä akuutti, joten Venla pääsi kotiin.

Me oltiin kaikki hirveän huolissamme. Samaan aikaan kuitenkin ajattelin, että tietenkin kaikki menee hyvin. Ei meidän perheelle koskaan voi käydä mitään niin pahaa. Sellaiset jutut käyvät joillekin muille ihmisille, ei meille. Mulla on aina ollut vahva perusturvallisuudentunne, ja kaikesta murheesta huolimatta mä tiesin, että kaikki järjestyisi.

Asuin silloin isosiskoni Lotan kanssa Turun Ylioppilaskylässä. Muistan, kun perjantaina me oltiin molemmat aika väsyneitä ja mietittiin, lähdettäisiinkö sittenkin vasta lauantaiaamuna Helsinkiin. Jostain syystä päätettiin kuitenkin lähteä jo perjantaina katsomaan uutta pikkusiskoa. Se oli ehkä mun elämäni paras päätös.

Siellä se odotti meitä, maailman suloisin pieni tyttö. Venla oli jotenkin erityisen hento. Venlan itkukin kuulosti ihan siltä, kuin pieni lokinpoikanen olisi päästellyt ensimmäisiä ääniään. Se halusi olla koko ajan jonkun sylissä, ja siksi me pidettiinkin sitä vuoronperään sylissämme koko ilta. Sofia ja Otto olivat jo aiemmin viikolla käyneet Kättärillä katsomassa Venlaa. 

Me ei Lotan kanssa otettu edes mitään kunnollisia yhteiskuvia Venlan kanssa, kun ajateltiin, että otetaan ne vasta seuraavana päivänä, kun ollaan pesty hiukset (first things first!).

Venla ei oikein suostunut syömään, se oli niin väsynyt. Tunnelma oli surullinen, vaikka koko ajan me ajateltiin, että kyllä se pikku tyttönen siitä voimistuu ja kasvaa, kyllä me saadaan pitää se.

Mutta ei me saatu.

 

Menin nukkumaan surullisena. Muistan kun katsoin kattoikkunasta taivaalle tähtiin, puristin käsiä voimakkaasti yhteen ja rukoilin monta kertaa, että anna kaiken mennä hyvin. Anna Venlan tulla terveeksi.

Sitten kävin nukkumaan. Lotta nukkui alkakerrassa. Yöllä mun uneni läpi alkoi kuulua radiopuhelimen ääntä ja kaikenlaista ryntäilemistä. Mä jotenkin sisimmässäni itsekkäästi ajattelin, että ei tässä mitään tapahdu, en herää, en mene katsomaan. Ehkä mä jotenkin suojelin itseäni unissani.

Lopulta isä kuitenkin avasi huoneen makuuhuoneen oven, ja mä olin heti hereillä. ”Venla on kuollut.” Kello oli ehkä neljä aamuyöllä. Ambulanssimiehet lähtivät pois. 

Kai mä silitin Venlaa vielä kerran, en oikein muista. Musta tuntuu että se oli vielä ihan lämmin, se ei tuntunut millään lailla kuolleelta. Venla oli vain tosi levollisen näköinen.

Pieni oli itkeskellyt koko yön. Kun isä oli laskenut sen sänkyyn, se oli lopettanut hengittämisen. Ne yrittivät elvyttää sitä ja ambulanssi tuli tosi nopeasti, mutta Venla kuoli.

Kun Venlan ruumista tultiin muutaman tunnin päästä hakemaan kantokassissa, mun olisi tehnyt mieli estellä niitä, että ette te saa sitä viedä mihinkään.

venlan sänky.JPG

Me itkettiin koko yö. Aamulla kävin vähän nukkumassa ja kun heräsin, sekunnin sadasosaan en muistanut asiaa, mutta sitten se taas iski. Tämä ei olekaan painajaista vaan tämä on täyttä totta.

Tuntuu omituiselta herätä aamulla ja alkaa itkeä välittömästi. Tuntuu oudolta syödä ja itkeä. Käydä vessassa ja itkeä. Istua sohvalla ja itkeä tuntitolkulla, niin että silmät ja naama turpoavat muodottomiksi ja pää on täynnä räkää.

Sofia ja Otto saapuivat Turusta aamujunalla. Oli hienoa ja lohdullista huomata, miten joukkovoimasta sai niin paljon tukea ja apua. Tuntui helpottavalta, että meitä oli niin monta yhdessä itkemässä.

Sunnuntaina me neljä sisarusta lähdettiin junalla Turkuun. 

Me oltiin ilmoitettu ystävillemme, että pieni siskomme on kuollut. Lueskeltiin kauniita tekstareita ihmisiltä. Niistä viesteistä olen edelleen kiitollinen, sillä tuolloin tuntui tärkeältä, että koko maailma suree meidän kanssamme. Ajattelin, että tämä suru ei saa jäädä vain niiden ihmisten suruksi, jotka ehtivät tutustua Venlaan, vaan ihan kaikkien pitää saada tietää, että meidän rakas Venlamme on kuollut. Meidän maailma oli pysähtynyt.

Tulen aina muistamaan, kun me istuttiin Turun-junassa neljän hengen työskentelyhytissä täysin murtueneina. Tuolloin 14-vuotias pikkuveljeni Otto sai tekstarin. Se oli hänen toiselta 14-vuotiaalta ystävältään, joka pahoitteli tapahtunutta niin kuin vain 14-vuotias voi pahoitella: Oon pahoillani 🙁 

Tuohon aikaan hymiöitä ei todellakaan käytetty yhtä paljon kuin nykyään, ne eivät kuuluneet asialliseen kieleen. Kun Otto näytti sen viestin meille, me kaikki purskahdettiin ihan hillittömään nauruun. Jotenkin se pikku hymiö siinä lopussa oli vain niin huvittava ja liikuttava. Se oli ensimmäinen kerta, kun nauroin Venlan kuoleman jälkeen, ja se tuntui tosi vapauttavalta. Välähdys normaalista maailmasta. Kuka ikinä sen viestin silloin lähettikään, olen hänelle erityisen kiitollinen.

 

Muutaman viikon päästä Helsingissä pidettiin Venlan hautajaiset. Meidän isä halusi siunata pienen Venlan. En ole koskaan nähnyt mitään surullisempaa. Siunaustilaisuuden jälkeen lähdettiin kävelemään kappelilta hautausmaata pitkin paikkaan, johon Venlan arkku laskettiin. Oli pakkasta, marraskuun kaunis aurinko kimalteli lehdettömien oksien läpi. Venlan valkoinen arkku oli niin pieni ja niin kevyt, että yksi ihminen pystyi kantamaan sitä kerrallaan. 

Olin niin hirveän surullinen ja samalla koin hirveän suurta rakkautta ja yhteenkuuluvuutta meidän perhettä kohtaan. Tässä me kaikki seitsemän ollaan, yhdessä, luovutetaan vuoron perään pieni arkku seuraavalle kantajalle. Venlan kuolemassa ei ollut yhtään mitään hyvää, mutta sen jälkeen me ollaan oltu tiiviimpi perhe.

Lopulta meidän pieni rakas Venla-siskomme laskettiin maahan.

Enää en ajattele Venlaa edes joka päivä, ja tavallisesti jos mainitsen Venlasta, en yleensä itke. Mutta jos mä annan mun ajatuksille luvan vaeltaa vähänkään pidemmäksi aikaa pieneen rakkaaseen Venla-vauveliin, niin en pysty olemaan itkemättä.

Ei siitä surusta tietenkään koskaan toivu. Mutta meille on tärkeää muistella Venlaa, se pieni ihana tyttö tulee aina olemaan osa meitä.

 

 

Kuvassa: Yllä on mun ja Venlan ainoa yhteiskuva. Me ei koskaan ehditty ottaa parempia, mutta olen syvästi kiitollinen siitä, että ehdin nähdä Venlan hänen elämänsä viimeisenä päivänä.

 

 

Kommentit (44)
  1. Kiitos tästä kauniista tekstistä, oli koskettavaa kuulla Venlan tarina. Ja kiitos myös, kun tuot tätä vaiettua aihetta näkyväksi.

    t. Lapsensa menettänyt

    1. Kiitos. Lämpimimmät osanottoni lapsesi puolesta. 

  2. Äitini kuoli kun olin 17. Muistan vieläki kuinka minä, pikkuveli, isosisko, täti ja isä itkettiin keittiön pöydän ääressä kun äitin ruumis oli viety pois. Posti tuli ja sen mukana mainoskappale lotus just 1 -vessapaperia. Nyyhkin siihen ja ihmettelin ääneen ”tää on kyllä tosi imukykyistä”. Kaikki repes nauramaan. Se tuntui jotenkin niiiin hyvältä siinä kun tuntui että pää räjähtää sen tilanteen mahdottomuuteen.

    1. Mä niin saan kiinni tästä tilanteesta. Se hetkellinen naurunpyrskäys on kuin saisi happea tilanteessa, jossa tukehtuu ja hukkuu.

      Syvät osanottoni äidistäsi.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *