Vihdoin painosta: Lapsiperheen parisuhdekirja

Juliaihminen

Silloin, kun vanhempani erosivat, että he horisivat meille neljälle lapselle jotain siitä, miten "tämä ei ole mitenkään teidän vikaanne, me rakastamme teitä ihan yhtä paljon kuin ennenkin". Olin kahdeksanvuotias ja ajattelin, että blaablaa, sitä on luettu joku kasvatusbrosyyri, jossa sanotaan, että lapsille pitää sanoa näin. (Olin pikkuvanha mulkku.) Olin katsonut tarpeeksi paljon kaikenlaisia Blondi tuli taloon ja muita Kauniita ja rohkeita, jotta tiesin, että nämä kliseiset sanat kuuluu sanoa lapsille erossa.

Ajattelin nimittäin: "Miksi hitossa se OLISI minun vikani?!! Härregyyd, en minä ole osa teidän ihmissuhdettanne, minä olen täysin erillinen ihminen, eikä tulisi mieleenkään, että teidän eronne syy voisi olla minussa! Minähän olen muutenkin oikein mukava ihminen." (Oli myös hyvä itseluottamus jo tuolloin.)

Hah hah hah. Vähänpä tiesin. Nykyään, kun olen miltei kolmevuotiaan lapsen äiti, vitsailen välllä kavereilleni, että jos joskus eroan, niin kerron lapselleni, että "meillä oli tosi kiva suhde, mutta sitten sinä tulit".

Tämä on tietenkin erittäin synkkää huumoria, enkä ole eroamassa Tikistä tai ikinä sanoisi noin lapselle (etenkin kun olen itse päättänyt haluta lasta, eli käytännössä siis ihan kyllä oma vika olisi silloinkin). Ylipäänsä, kuten eilen kirjoitin, lapsen saaminen on yksiselitteisesti ihaninta mitä minulle on koskaan tapahtunut. 

Mutta. On sanottava, että on tämä vanhemmuus tehnyt välillä aika tiukkaa parisuhteelle. Ihan toisenlaisilla tavoilla kuin ennen lasta kuvittelin. Aiemmin luulin, että vauvan vanhemmat ovat vain univajeisia, ja siitä syystä pinna on kireällä - mutta muuten hommat jatkuisivat ihan samalla tavalla kuin ennen lastakin. Eivät jatkuneet, koko suhde piti luoda uudestaan.

Vielä vuonna 2015 me olimme kaksi melko itsenäistä ihmistä, jotka tykkäsivät hengailla yhdessä, mutta jotka saivat mennä ja tulla miten sattuu. Suhteemme oli hyvin tasa-arvoinen. Neuvotteluja käytiin siitä, mihin mennään kesälomalla matkalle ja tuleeko toinen toisen vanhempien luo käymään viikonloppuna (yleensä ei tullut).

Viimeisen kolmen vuoden aikana olemme Tikin kanssa riidelleet varmaankin enemmän kuin koko sitä edeltävän seitsemän vuoden suhteen aikana. Yhtäkkiä meihin iskeytyi hämmentävät uudet roolit: kotona olevana äitinä minä koin olevani vastuussa suurimpaan osaan kotiin liittyvistä asioista (huom, tämä oli subjektiivinen kokemukseni, ei objektiivinen totuus). Tikistä taas tuli "perheen elättäjä". Tuli sellainen olo, että elämme 1950-luvulla.
 
Onneksi Tiki jäi puoleksi vuodeksi hoitamaan Alppua, mikä käänsi meidän roolimme ja yhdisti kokemusmaailmaa. Ilman tätä jaksoa meillä ei luultavasti menisi niin hyvin kuin nyt menee. Mutta ei tämäkään ihan kaikkea ratkaissut.
 
Nimittäin nykyään meidän pitää sumplia ja neuvotella valtavasta määrästä asioita. Ensin piti sopia perhevapaiden jakamisesta ja rahasta. Nykyään keskustelemme omasta, yhteisestä ja toisen ajasta viikottain. Neuvotella täytyy myös siitä, miten lasta kasvatetaan ja paljonko lapsi on vaikka hoidossa. Ja olemme myös opetelleet riitelemään paremmin kuin aikaisemmin. 
 

Onneksi vauvavuoden aikana minulla oli Raisa ja joukko muita äitejä. Välillä oli sellainen olo, että olen maailman ainoa ihminen, joka on muuttunut irrationaaliseksi ihmishirviöksi kumppaniaan kohtaan, että eikö tämän pitänyt olla onnen ja autuuden aikaa. (Ja sitä se olikin, kaikilla muilla tasoilla paitsi parisuhteen kannalta!)

Raisalla oli parisuhteessaan aivan samanlaisia ongelmia kuin minulla. Hän yritti löytää kirjaa, jossa ilmiötä selitettäisiin ja parhaimmillaan siihen saisi jotain työkaluja. Sellaista ei kuitenkaan löytynyt mistään. Kaikki vanhemmuuskirjat käsittelevät vanhemman ja lapsen välistä suhdetta. Meitä kiinnosti kahden vanhemman välinen suhde. 

"Kirjoitetaan itse se kirja", Raisa sanoi. Ja sitten me istuimme Helsingin kahvipaahtimoon ja teimme kirjaan sisällysluettelon. 

Puhuttiin silloin, että ainakin näihin kysymyksiin pitäisi vastata kunnolla:

- Miten molemmat olisivat odotuksessa aidosti mukana, ei vain äiti?

- Miten nämä perhevapaasysteemit saataisiin järkevämmäksi?

- Raha! Raha raha raha, aivan järjettömän tärkeää, miten se kannattaa jakaa, kun toinen jää kotiin?

- Miksi niin usein äidit muka osaavat hoitaa lasta paremmin?

- Seksi! Mitä sille tapahtuu? Ooo, sillehän saattaa tapahtua hyviäkin juttuja! (Ja koko maailma todellakin ansaitsee kuulla estrogeenivoiteesta, miksi sitä ei ole äitiyspakkauksessa?!!)

- Kotityöt aiheuttavat katkeruutta suuntaan ja toiseen, miten tämä ratkaistaan?

- Miten omaa aikaa saisi tarpeeksi? Miksi tuntuu, että toisella on sitä enemmän?

- Miten voisi riidellä paremmin kuin nyt? Olisi kiva, jos ei tekisi mieli haistatella toiselle ja paukutella ovia.

- Entä sellaiset ongelmat, joita ei voi ratkaista näppärällä pikku opuksella vaan niihin tarvitsee oikeasti ulkopuolista apua (synnytysmasennus, parisuhdeväkivalta, alkoholismi)?

- Miten saa pidettyä romantiikkaa yllä? Entä mistä revitään yhteinen aika?

- Miksi hitossa juuri silloin tekee mieli kiukutella, kun puoliso saapuu kotiin - vaikka olisi ollut ihan kiva päivä vauvan kanssa?

- Vauva-ajan yksinäisyys, tätä pitää avata.

- Vauva täytti vuoden, miksei tämä nyt helpotakaan?

- Pitäisikö yrittää toista lasta ja jos, niin milloin? Kestääkö suhde sellaisen?

- Entä jos me erotaankin?

- Ja ylipäänsä: Miten meistä tulisi parisuhteessa parempia neuvottelijoita?

Ja niin meillä oli valmis sisällysluettelo kasassa. Lähetettiin se syksyllä 2017 muutamiin kivoihin kustantamoihin, ja iloksemme moni kiinnostui. Valittiin lopulta Otava. 

Siinä kävi sillä lailla hassusti, että samalla hetkellä Gummerus otti minuun yhteyttä ja pyysi minulta rahakirjaa. Yritin saada Raisan siihen messiin, mutta hänen mielestään olisi hulluutta kirjoittaa kahta kirjaa yhtä aikaa, joten ei lähtenyt. Raisa oli ihan oikeassa, se oli hulluutta, mutta samalla myös ihan sairaan hauskaa. Mutta tällä kokemuksella voin sanoa, etten mitä luultavimmin aio enää kirjoittaa kahta tietokirjaa vuodessa. (Tai oikeastaan puoltatoista, koska tuo Lapsiperheen parisuhdekirja on puoliksi minun.)

Kun alettiin kirjoittaa Lapsiperheen parisuhdekirjaa, meillä oli muutama tavoite: Nimetä lapsiperheen parisuhdetta haastavat ilmiöt, tarjota niihin vertaistukea sekä mielellään myös käytännöllisiä neuvoja. Kirjan tarkoitus on myös edistää tasa-arvoa, sellaista josta on hyötyä sekä äideille että isille. Toivoisimme myös, että mahdollisimman monet isät lukisivat sen, sillä myös miesten kannattaa vihkiytyä esimerkiksi tunnetyön tekemiseen. Lisäksi puhuttiin monesti siitä, että kirjassa pitää vaikeista aiheistaan huolimatta olla kepeä, kiva ja mielellään myös paikoittain humoristinen sävy - vanhemmuus on kuitenkin myös aivan mielettömän siistiä ja ollut itsellemme elämän ihanin juttu.

Lisäksi oli tärkeää, ettemme tuomitse ketään tai mitään. Kirjassa ei ole sellaisia "älä tee näin" -ohjeita, mutta kaikenmoisia "tällaista voi harkita" -harjoituksia kyllä löytyy. Sellaisia, jotka voivat toimia omalla kohdalla tai jos eivät toimi, niin sitten no worries.

Pieni hankaluus oli siinä, että olisimme halunneet tehdä kirjasta mahdollisimman sukupuolineutraalin, mutta tosiaan, monissa kohdissa (kun kyse oli kulttuurisista sukupuoleen liittyvistä odotuksista, joita haluamme purkaa, laista tai vaikka siitä, miten neuvola kohtelee eri sukupuolta olevia ihmisiä), puhumme isistä ja äideistä. Onneksi monissa kohdissa pystyimme puhumaan myös ihan vain vanhemmista, sillä meille on ilmiselvää, ettei perhe tarkoita automaattisesti äitiä, isää ja biologista lasta. 

Koska olemme molemmat tehneet jo yli kymmenen vuoden uran aikakauslehtitoimittajina, oli luonnollista haastatella kirjaa varten paljon asianuntijoita, lukea sitä varten taustatietoa ja tutkimuksia sekä jutella lukuisten äitien ja isien kanssa siitä, mitä ongelmia heillä on parisuhteessa ollut - ja mitä ratkaisuja he ovat niihin keksineet.

Olikin ihan friikkiä, miten kirja vei minut vaikka keskelle espoolaista kaunista lähiötä tuntemattoman perheen kotiin juttelemaan hyvätuloisen pariskunnan kotityöjaosta (ja sen ongelmista) tai toiseen samanmoiseen kotiin keskustelemaan, mitä asioita kannattaa huomioida, jos päätyy eroamaan. 

Olen ammentanut myös lukuisia tämän blogin postauksissa käytyjä keskusteluja kirjassa aihetasolla. Kiitos teille rakkaat lukijat niistä.

Kirjan tekeminen on ollut hyvin hauskaa ja hyvin antoisaa. Yhteistyö Raisan kanssa on ollut helppoa (Raisa on niin ahkera, fiksu ja joustava tyyppi). 

Tuntuu myös, että olen saanut tästä paljon työkaluja sitä varten, kun meille syntyy toukokuussa uusi lapsi. Uskon, että se ei tule tekemään yhtä tiukkaa parisuhteelle kuin ensimmäinen. (Hah hah, Noin viikon studion työkaverini ovat kertoneet, että ihmisen elämän hirveintä aikaa on toisen lapsen ensimmäinen vuosi, mutta toivossa on hyvä elää.) 

Sanoisin kuitenkin, että tämän kolmen vuoden aikana meistä on hitsaantunut Tikin kanssa aiempaa vahvempi tiimi. Molemmat ovat joutuneet luopumaan suuresta annoksesta itsenäisyyttä, mutta samalla olemme saaneet tilalle paljon. Me täydennämme toistemme puutteita ja otamme vastuuta silloin, kun toinen ei vaikka jaksa tai ehdi. Me jaamme tätä juttua yhdessä tavalla, jolla kukaan muu ei sitä voi jakaa. (Juuri eilen illalla itkin Tikin sylissä lohduttomasti, kun tuli sellainen olo, että Alppu itsenäistyy liian nopeasti. Lol, puhun tästä myöhemmin.)

Totta kai edelleen on hankalaa toisinaan, mutta nykyään helpompaa kuin vauvavuoden ensimmäisinä kuukausina. Olemme alkaneet kasvaa uusiin rooleihin, ja 1950-luvun tuulahdukset on niistä karkoitettu pois. Rakkautta on paljon edelleen, nyt se on ehkä vain vähän eri muotoista.

Mutta näillä myyntipuheilla kehotan: Jos aihe kiinnostaa, niin lukekaa kirja! Sitä löytyy kirjakaupoista, kirjastoista, kirjojen suoratoistopalveluista ja niin edelleen. 

Ja hei, jos satutte olemaan torstaina 17.1. klo 15 Helsingin keskustassa, niin tervetuloa kirjan julkkareihin Aleksanterinkadun uuteen Suomalaiseen kirjakauppaan! Tapahtuma löytyy Facebookista

 

Ja muuten, jos joku mainitsemista aiheista kiinnostaa, niin voin myös käsitellä sitä tässä blogissa lisää! 

 

Lue myös: 

Käsittämättömimmät riidat lapsen isän kanssa

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

 

Kommentit

Kuulostaa mielenkiintoiselta ja tarpeelliselta kirjalta! Meillä on nyt 9kk ikäinen vauva ja tunnistan kyllä samoja haasteita. Eniten puhututtaa ajankäyttö ja kummankin mahdollisuus tehdä välillä omia juttuja.

Kiitos myös kivasta blogista ja onnea kevätvauvan odotukseen!

Juliaihminen
Juliaihminen

Kiitos! <3 

Ajankäyttö on kyllä täällä kanssa edelleen suurin neuvottelun kohde. Ollaan koko ajan kyllä parannettu systeemiä, pitää jakaa meidän kikka kolmosia vielä lisää täällä blogissa.

Pauliina / A la Helvetia (Ei varmistettu) http://www.alahelvetia.com

Onnea kirjasta, vaikuttaa huippujutulta! Ja onnea myös toisesta lapsesta!

Meillä on yksi lapsi ja olen sisäisesti aivan varma, että toisen lapsen syntymä olisi suurempi kriisi kuin ensimmäisen :D Yhden kanssa resursseja on vielä kuitenkin kohtalaisesti, eikä vain taloudellisesti vaan esimerkiksi niin, että yhtä avutonta otusta kohden on kaksi aikuista käsiparia. Yhden lapsen kanssa elämää voi jatkaa aika pian kuten ennenkin, lentoliput eivät maksa maltaita, koko porukka mahtuu yhteen hotellihuoneeseen, on vain yhden lapsen sairastelut järjestettävissä molempien töiden lomaan, kumpi tahansa vanhempi pärjää arki-illan tai kokonaisen viikon yksin lapsen kanssa toisen menojen tai työmatkojen ajan ja sitä rataa. (Ennen kaikkeahan tämä kertoo kuitenkin siitä, että meillä ei ole sitä palavaa halua toiseen lapseen - ainakaan nyt.) Tosin olen myös sitä mieltä, että "ensimmäisen vuoden jälkeen helpottaa" on suurta huijausta - eka vuosihan on helpoin ;)

Juliaihminen
Juliaihminen

Kiitos! <3

Tarkoitin siis ihan parisuhteen kannalta, en niinkään muun elämän kannalta. Jotkut jopa sanoo, että toka lapsi helpottaa suhdetta, kun molempien on käytännössä pakko osallistua yhtä paljon eikä kumpikaan voi enää släkkää :D

äitiyskoe
Äitiyskoe

Hyvä tarkennus! Mä olen miettinyt paljon tätä, miten puhumme lapsenhoidon rankkuudesta. Kyllä, tavallaan se on rankinta mitä on, ja uskon että joidenkin aspektien suhteen se toisen lapsen tulo perheeseen on järjettömän rankkaa.

Toisaalta samaan aikaan ainakin mulle (ja samaahan sanot Julia usein) lapsi on ihan tajutonta onnea.

Kun joku kahden lapsen vanhempi puhuu siitä miten raskasta on, mä mietin väistämättä sitä, että miten iso onni olisi saada se määrä lapsia kuin itse toivoo. Ja toisaalta tiedostan itse sen, että mä sain kuitenkin lapsen, mikä oli mun suuri haaveeni, eikä kaikki saa sitä yhtäkään. Koetan siis muistaa sen kiitollisuuden ja onnen tunteen ja muistuttaa itseäni enemmän siitä kuin siitä että välillä on raskasta. Vaikka pitäähän siitäkin saada puhua, että on raskasta.

marjaraj (Ei varmistettu)

Mainio kirjanaihe, laitoin tilaukseen^^ Tykkäsin myös rahakirjasta ja se onkin tällä hetkellä kaveripiirissä lainauskierroksella:)

Meillä on yksi 1,5-vuotias ja toinen tulossa huhtikuun alussa (kaikissa hormonihuuruissani olen superonnellinen teidänkin puolesta, että toinen vaavelo on kypsymässä:) ja ilman hormoneitakin olisin hyvin iloinen moisista uutisista:D). Olen viime aikoina huomannut, että erityisesti ajankäytön ja sen jakamisen osalta elämme miehen kanssa vähän eri vaiheissa. Kaipasin jossain vaiheessa ihan mielettömän paljon omaa aikaa, jotta pystyin palautumaan kaikesta työstä, lapsesta ja muusta arjesta ja odotin vähän kauhullakin joulunaikaan osuvaa paria viikkoa, kun päiväkoti oli kiinni. Vaan kas kummaa, kotipätkä meni tosi helposti ja kivasti ja sain oleiltua ja tehtyä asioita juuri sen verran kuin halusin lapsen touhutessa mukana. Sen pätkän jälkeen tajusin muutenkin, että olen aika hyvin alkanut hanskaamaan palautumisen lapsen kanssa ja osaan esim. lukea tai kutoa samaan aikaan, kun poika touhuaa omiaan. Muutenkin olen saanut ahaa-elämyksiä ajankäytön osalta lapsen kanssa; pääsääntö on, että aloita aiemmin kuin ennen olisit aloittanut. Joillekin varmasti itsestäänselvää, mutta jotenkin minun piti tämä vielä hoksata erikseen, että sen oikeasti tajusin.

Mies taas selvästi on viime aikoina kipuillut paljon sen kanssa, että lomina ja vapaapäivinä ei yksinkertaisesti ole sellaista päämäärätöntä haahuilua ja oleilua, johon aiemmin ehdittiin tottua (olin 33 esikoisen syntyessä ja mies vuoden vanhempi, siihen mennessä on ehtinyt viettää monta lomaa oman mielensä mukaan) vaan asiat nyt yksinkertaisesti on suunniteltava paljolti pienen ihmisen ehdoilla. Uskon, että miehellekin tulee tämä sama tietynlainen hyväksymisvaihe, jolloin tajuaa jotenkin lopullisemmin, että kyllä, tätä se elämä yhden tai useamman pienen kanssa vaan on eikä siitä juuri muuksi muutu. Siinä tilanteessa on vaan itse opeteltava uusia tapoja ja keinoja palautua. Ja tottakai, lapset kasvavat ja tilanne helpottaa ajan myötä, mutta aika raskaita vuosia on tiedossa, jos vaan murehtii, ettei ehdi palautua eikä yritä tehdä asialle jotain itse.

paulahelena
ALUAP

Oltaispa luettu tää postaus ennenku nauhotettiin meidän podcastin parisuhdejakso (https://soundcloud.com/ruuhkavuodatus/05-parisuhde), kiinnostavaa pohdittavaa! Ehkä pitää hommata kirja käsiimme ja tehä päivitetty versio sen luettuamme :D
Tosin seuraavaks ollaan puhumassa rahasta, ehtisköhän lukea kaikki rahasta ennen sitä :D

Vierailija (Ei varmistettu)

Vaikuttaa todella mielenkiintoiselta kirjalta ja tarpeelliselta juuri nyt! Tämä yhdistelmä, johon kuuluu kuukauden ikäinen vauva, talonrakennus, miehen osittain meillä asuvat lapset, omat osa-aikaiset työt ja se fakta, että ennen vauvaa kotihommat on olleet hyvin pitkälti mun vastuulla, mutta nyt en enää kaikkea ehdikään, aiheuttaa välillä haasteita meille kaikille ja varsinkin parisuhteelle. Laitoin samantien uutuusteoksen ja myös Kaikki rahasta-kirjan varaukseen kirjastosta. Nyt kun vielä oppisi hyvän lukuasennon imettämisen aikana. -sama, joka kommentoi edelliseen postaukseen lukeneensa vuoden 2016 jutut imettäessään

Suvi L. (Ei varmistettu) http://kaleidoskooppi.net

Mietin tuota "palasimme rooleissamme 1950-luvulle"-kommenttia jo lukiessani viime viikolla Raisan haastattelun Ylen sivuilta. Meillä on siis vajaan kuukauden ikäinen pienokainen ja mies käy töissä elättäen perheen, mä oon äitiysvapaalla. Ensimmäisen riidan kotitöistä saimme aikaiseksi jo ennen vauvan syntymää :D Äitiyslomalle jäätyäni mun oli vaikea hyväksyä, että mä teen kotitöitä paljon enemmän kuin mies, ja peräänkuulutin juurikin tuota mainitsemaasi tasa-arvoista kotitöiden jakamista. Siinä sitten asiasta keskustellessamme (=riidellessämme) mies toi esiin kuitenkin hyvän pointin, johon mäkin alan pikkuhiljaa kallistua: jos toinen käy töissä (oli se sitten isä tai äiti) ja toinen (isä tai äiti) on kotona, miksi ihmeessä oletus pitäisi olla, että molemmat tekevät saman verran kotitöitä? Eikö ole ihan luonnollista, että se joka viettää enemmän aikaa kotona, tekee myös enemmän kotitöitä koska hänellä on enemmän aikaa? Eikö ole aika paljon vaadittu, että työssäkäyvä tekee työpäivän jäljelle jäävissä tunneissa saman verran kotitöitä kuin päivän kotona viettänyt ja sen lisäksi ehtii myös tehdä mahdolliset kotiin tuomansa työt (niitä on esim. opettajilla aina) ja vielä halutessaan harrastaa?

Mun oli siis aluksi tosi vaikea hyväksyä tätä ajatusta, koska jotenkin ajattelin, että tilanteesta huolimatta kotitöiden tulisi jakautua tasaisesti. Nyt oon kuitenkin tajunnut, että ehkä mun kotona oloon kuuluu se, että otan enemmän vastuuta kodista. Se on tavallaan mun "työtä" nyt lapsesta huolehtimisen lisäksi. Eihän tasa-arvo tarkoita sitä, että molemmat tekis samoja asioita saman verran, vai? Tietty on tärkeää, että molemmat kokee saavansa arvostusta tekemisistään, mutta tässäkin musta tuntuu että usein peräänkuulutetaan enemmän kiitosta kotitöistä, mutta kuinka moni meistä kiittää työssäkäyvää puolisoa siitä, että tämä työllään mahdollistaa toisen vanhempain- tai hoitovapaalla olemisen?

Ja vielä viimeinen ajatus, että se kotitöiden jakautuminen tässä tapauksessa ei liity mitenkään sukupuoleen, vaan siihen kumpi on kotona ja kumpi käy töissä.

Huh, tulipas pitkä kommentti, toivottavasti saat ajatuksesta kiinni. :) Odotan innolla, että pääsen lukemaan teidän kirjan! Nyt kun meidän perheessä kotitöiden osalta on päästy jonkinlaiseen sopuratkaisuun, viime aikoina on mietityttänyt ajankäyttö ja ajan jakaminen kaikkien elämän osa-alueiden suhteen järkevästi ja niin, että kaikki voi olla edes suht tyytyväisiä.

-K- (Ei varmistettu)

Tosi hienoa, että olette saaneet miehen kanssa asian sovittua ja kummastakin teidän järjestely tuntuu reilulta. :) Pari juttua tuossa kommentissa kuitenkin vähän särähti korvaan, koska näiden samojen asioiden kanssa painiskeltiin/painiskellaan mun miehen kanssa tässä meidän ensimmäisen vauvavuoden aikana. Sanoit, että sulla kotona olevalla on enemmän aikaa kotitöille. Näin voi toki olla, mikäli vauva on tyytyväinen ja nukkuu hyvin päikkäreitä ym. Mutta esim. meillä vauva ei pahemmin tykkää päikkäreistä, joten lähes kaikki kotihommat pitää hoitaa vauvan hoidon ohessa. Nyt varsinkin, kun vauva liikkuu ja kovaa, kotitöiden tekeminen on haastavaa kun pitää juosta pikkuisen perässä. Ja muista, että silloin kun vauva nukkuu, niin sullakin on ihan täysi oikeus pitää rauhassa kahvitauko tai vaikka nukkua, kyllä ne kotityöt odottaa. Ja toisekseen, miehesi kyllä käy töissä, mutta vauvanhoito on ihan yhtälailla työtä. Eli ei kannata alkaa mitenkään nöyristelemään ja liikaa palvelemaan miestä, koska aika monesti sen miehen työpäivä on helpompi ja rennompi kuin se äidin työpäivä siellä kotona. Ja aika monesti (meillä ainakin) kotona oleva äiti hoitaa myös yöherätykset vauvan kanssa ja se jos mikä työtä onkin! Eli yritän tässä nyt siis sanoa, että se äidin työvuoro on usein 24 h vuorokaudessa kestävä ja se miehen työvuoro on vain 8h vuorokaudessa. Vaikka se miehen työ onkin se mistä saa palkkaa, äidin työ on aika usein se raskaampi. Muista siis olla myös terveellä tavalla itsekäs näiden kotitöiden ja kodin vastuun jakamisen kanssa, koska se äidin jaksaminen on myös vauvan hyvinvoinnin kannalta äärimmäisen tärkeää. Tsemppiä ja jaksamista vauvavuoteen!

Ulkoistaminen (Ei varmistettu)

Aina voi myös ulkoistaa. Itse ajattelin kotona ollessa, että siivouksen ostaminen on vähän kuin einesten ostaminen. Välillä ei vaan jaksa tehdä kaikkea itse.

Vierailija (Ei varmistettu)

Hyviä pointteja tässä ja alkuperäisessäkin kommentissa. Kuitenkin, ei tuo nyt ihan koko totuus ole, että kotona olevan työ olisi raskaampaa. Minulla on kokemusta vain yhden lapsen kanssa kotona olemisesta, mutta se oli miljoonasti iisimpää kuin työni (lääkäri). Oli elämäni parasta aikaa hengata lapsen kanssa kotona, käydä pitkillä vaunulenkeillä (olin tosi hyvässä kunnossakin silloin) ja olla kiireettä läsnä. Minua vähän säälitti puolisoni, joka oli lopulta vain 4kk kahdestaan lapsen kanssa kotona, koin itseni etuoikeutetuksi, kun sain olla pidempään.
Salaisuuteni olivat ulkona syödyt lounaat, puolivalmisteet ja nopeat imuroinnit. Riippuu toki kodin ja perheen koosta, mutta pienen vauvan kanssa pyykkihomma ei juuri kuormita ja jos ei nosta rimaa liian korkealle siisteyden ja ruoan suhteen, pääsee mukavan helpolla. En usko, että olisin saanut mitään kirkkaampaa kruunua, jos olisin siivonnut enemmän tai tehnyt enemmän ruokia alusta lähtien. En jaksa laittaa tähän kaikkia mahdollisia disclaimereita koliikeista, huonoista öistä ym, ymmärrän että tilanteita, äitejä ja vauvoja on erilaisia, mutta tämä "kotona lapsen hoitaminen on raskasta työtä ja töissä käyvä pääsee helpommalla"-mantra pistää joskus häiritsemään.

Suvi L. (Ei varmistettu) http://kaleidoskooppi.net

Oon samaa mieltä Vierailijan kanssa siitä, että ei vauvan hoitaminen aina automaattisesti ole raskaampaa työtä kuin työssäkäyvän. Toki se riippuu tosi monesta asiasta (juurikin nuo pakolliset koliikki- yms. disclaimerit), mutta helpon ja tyytyväisen vauvan kanssa voi varmasti olla oikeinkin leppoisaa. Mut oon kyllä sitä mieltä, että jos takana on vaikkapa huonosti nukuttu yö ja vauva vielä viihtyy koko päivän rinnalla, voi työstä kotiin tulevan puolison olla vaikea ymmärtää, että miten niin muka et ole ehtinyt/jaksanut siivota tai tehdä jotain muuta. Tässä mielessä on tietysti kullanarvoista, jos molemmat pääsevät elämään kotiarkea vauvan kanssa, se varmasti lisää ymmärrystä puolin ja toisin.

-K- (Ei varmistettu)

Juu minäkään en tuossa kommentissa mitenkään halunnut yleistää sitä, että kotona olevalla olisi automaattisesti raskaampaa. Halusin vain huomauttaa, että se on täysin mahdollista, varsinkin jos työssäkäyvällä on tavallisen tylsä kasista-neljään-toimistotyö, jossa on rauhalliset kahvitauot ja lounastauko ja kivoja työkavereita. Mutta totta kai tilanteet on erilaisia ja kaikki kokevat vauva-arjen eri tavalla ja toiset jaksavat univelkaa paremmin ymym. Meilläkin on aivan ihana vauva ja olen nauttinut kotona olosta todella paljon. Mutta välillä yöt ovat todella raskaita ja itkevää vauvaa kannellessa ja hyssytellessä olen ollut välillä niin väsynyt, että on meinannut jalat pettää alta. :/ Ja tosiaan joillakin miehillä (ei toki kaikilla!) on vähän sellainen käsitys, että koska he käyvät töissä ja äiti on "vaan kotona" niin heille ei kuulu kodinhoitohommat ollenkaan. Eli siksi peräänkuulutan sitä vastuun jakamista, koska luulen että sellainen vauvavuoden epäreiluus on varmasti iso tekijä vauvavuonna tapahtuvissa eroissa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Varmasti näkökulma riippuu sekä vauvasta että työstä. Sama kokemus lääkärinä, että vauvan kanssa kotona hengailu oli täyttä lomaa työhön verrattuna. Yöherätyksissäkin usein fiilistelin, että riitti kun raotti vähän toista silmäänsä ja nosti vauvan imetettäväksi, vertailukohtana yölliset herätykset päivystäessä, jolloin täytyy olla skarppina kahdessa sekunnissa sekä lämminhenkisen asiakaspalvelijana että hätätilanteeseen reagoivana virkeänä asiantuntijana.

Sekä työssäkäyvänä että kotona oleilleena osapuolena näkisin, että työssäkäyvällä koko kotoaoloaika menee helposti ylläpitessä suhdetta lapseen. Olisi typerää valjastaa tämä aika kotitöihin, työssäkäyvälle ei jäisi lainkaan aikaa olla lapsen kanssa. Jos kotivanhempi ei saa päivän aikana kotitöitä hoidettua eikä toisen vanhemman kotona ollessa jaksa, kannattaa ensisijaisesti miettiä standardien laskua ja toissijaisesti kotitöiden ulkoistamista kaikilta mahdollisilta osin. Lisäksi kaikissa parisuhteissa ja perheissä kannattaa tasapuolisuuden lisäksi huomioida molempien voimavarat. Jos toinen on uupuneempi, toinen voi ottaa isomman kuorman harteilleen, tämä koskee sekä työsskäkäyvää että kotonaolijaa. Lapsen mahdollisuutta viettää aikaa molempien vanhempien kanssa priorisoisin kaikkien kotitöiden ohi.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tämä!!! Puit sanoiksi myös minun ajatukseni.
Koin myös että "suorittavan työn" tekeminen eli vaikka pyykkihuollon hoitaminen tai muut kotityöt oli ihan ok vaihtelua vauvanhoidolle silloin, kun puoliso oli kotona töiden jälkeen. Tärkeää tässä on kuitenkin olla sillä tavalla tasapuolinen ja realistinen ettei kumpikaan oleta, että vauvan saannin jälkeen vapaa-aika tarkoittaisi edelleen monen tunnin netflix-maratoneja, vaan että ajankäyttö voi mennä niin, että se, joka oli päivän palkkatöissä, hoitaa illalla lasta ja joka hoisi päivän lasta, hoitaa illalla kotitöitä eikä niin että työssäkävijä olettaa iltojen olevan edelleen rentoa vapaa-aika (josta siitäkin pitää toki tasapuolisesti myös huolehtia).

Suvi L. (Ei varmistettu) http://kaleidoskooppi.net

Hyviä pointteja sulla! Oot oikeassa, että tää riippuu varmasti tosi paljon siitä, millainen vauva perheessä asustelee. Meidän bebe on ainakin tähän asti viihtynyt hyvin myös sitterissä itsekseen (ikäisekseen) suhteellisen pitkiä aikoja ja nukkuu myös päivällä ainakin yhdet pidemmät päikkärit. Voin siis tehdä kotitöitä beben tuijotella sitteristä käsin, ja silti päiväuniaika jää mulle itselleni. Toki tiedostan, että näin ei ole läheskään kaikissa vauvaperheissä ja meilläkin varmasti tulee tilanne muuttumaan, kun vauva kasvaa ja alkaa liikkumaan ja on enemmän vahdittava/perässä juostava.

Oon tosin jo nyt huomannut, että omaa siisteysstandardia on laskettava roimasti vauvan myötä. Jos yö on ollut katkonainen, kyllä ne päiväunet vaan houkuttelee enemmän kuin siivoaminen. :) Mutta toisaalta ei se enää myöskään tunnu niin tärkeältä, että joka paikka olisi tiptop. Kunhan on joku siisti nurkka, mihin voi katseensa tarvittaessa kiinnittää :D

mq (Ei varmistettu)

Meillä näissä kotitöissä avainkysymyksenä on ollut tuo vierailijankin mainitsema yhteinen aika lapsen kanssa. Kun töissä käyvä illalla tulee kotiin, on hänellä vain n. kolme tuntia aikaa olla lapsensa kanssa. Olisi kurjaa, jos tuosta kolmesta tunnista edes yksi menisi kotitöiden tekemiseen. Varsinkin kun toinen vanhempi on saanut olla lapsen kanssa jo koko päivän. Päivän aikana kotityöt yleensä jäävät tekemättä, mutta illalla sitten yleensä työssäkäyvä ottaa lapset vastuulleen ja päivän kotona ollut hoitaa kodin suurinpiirtein järjestykseen. Parhaimmillaan siivoaminen äänikirjan kanssa tai kokkaaminen netflixin kera voi melkein mennä omasta ajasta.

Meillä on siis molemmat olleet sekä kotona että töissä vuorollaan. Se auttoi löytämään tämän meille toimivan systeemin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Olen itse todennut, että kotona jaksamiseen ja siihen miten raskaana vauva-arjen kokee, vaikuttaa lapsen luonteen lisäksi todella paljon oma luonne ja suhde työntekoon. Minä olen aina tykännyt käydä töissä ja olen nauttinut (ja jopa tarvinnut) työn tuomasta järjestyksestä ja päivittäisistä rutiineista. Siitä kun aamulla toimistolle saapuessa tapaa työkaverit, työn hektisyydestä ja selkeistä tulosten saavuttamisesta sekä siitä kun illalla vetää toimiston oven kiinni ja vaihtaa ajatuksissaan kerralla vapaalle.

Minulle vauvan kanssa kotona olo on ollut todella raskasta. Meidän vauva on myös ollut alusta saakka melko vaativa ja erittäin aktiivinen. Ei ole koskaan viihtynyt esimerkiksi sitterissä, että olisin pystynyt tekemään kotitöitä. Oppi liikkumaan aikaisin ja vaatii huomiota koko ajan. Tämän takia meillä käykin nykyään siivooja.

Omalla kohdallani kotona oleminen univelkoineen on ollut tuplasti raskaampaa kuin mikään tekemäni kodin ulkopuolinen työ. Miehen on tätä joskus vaikea ymmärtää, koska hän on luonteeltaan aivan erilainen kuin minä eikä tarvitse selkeää rytmiä päivään vaan voi ihan hyvin hengailla koko päivän zen-olotiloissa vauvan kanssa. Meillä ei kuitenkaan ole mahdollista se, että mies jäisi kotiin, eikä tähän ole pelkästään raha syynä.

E n n n i (Ei varmistettu)

Joo!
Tälle on tilausta!

Ja edelliseen kommenttiin sanoisin, että todellakin kotona työskentelevä sekä kunnioittakoon omaa levontarvettaan että harkitkoon kahdesti, kenelle ne kotityöt kuuluu. Ei nimittäin mielestäni ihan 8h työpäivällä kuitata 24 tuntia.

Itse totesin lapsen ensimmäisen elinvuoden aikana, että kun kaikki kortit on käytetty, kaikki kivet käännetty ja ei ole parisuhde enää parisuhde vaan itseasiassa lähisuhdeväkivaltasuhde, ei auta kuin pelastaa lapsensa ja itsensä ja erota. Ja kiittää onneaan siitä, että tässä maassa sen voi tehdä silloinkin, kun olet taloudellisesti toisen varassa.

Niin on ollut aika vaikeaa löytää tällaseen tukikirjallisuutta, ja siksi suurella ilolla tervehdin kuvaamaasi sisällysluetteloa ja neuvolaa, jossa tasan tarkkaan lähtee rattaat pyörimään kun pyydät apua.

Juliaihminen
Juliaihminen

Huh! Meillä on ihan selkeä tutkimuksiin ja asiantuntijoihin perustuva sanoma noihin lähiväkivaltasuhteisiin: silloin ei auta mitkään keskustelut tai harjoitukset, vaan juuri kuten sanoit, täytyy pelastaa lapsi ja itsensä ja erota. Nostan todella hattua, että ainakin kommenttisi perusteella teit juuri näin.

Vierailija (Ei varmistettu)

Hei! Kiinnostavaa ja monipuolista keskustelua edellä. Tärkeä aihe, mutta minusta tässä unohtuu monesti se näkökulma, että perhe lapsineen on yhteinen yritys. Sen eteen tehdään työtä, olipa kyse sitten palkkatyöstä, kotityöstä tai lastenhoitotyöstä. Minusta ei ole olennaista se, että molemmat puolisot tekevät viivaimella mitaten täsmälleen saman määrän työtä minuuteissa (niinkuin ei ole ilmapiiriltään ns terveellä työpaikallakaan), vaan se, että kumpikin osallistuu yhteisen yrityksen pyöritykseen omien voimiensa mukaan, ja kumpikin ehtii myös palautua edes säällisesti. Tämä näkökulma korostuu etenkin silloin, kun tulee odottamattomia vastoinkäymisiä.

Meillä lapsilla alle 2v ikäero ja kuopus syntyi täydellisenä yllätyksenä kehitysvammaisena ja perussairaana. Ruuhkavuodet saivat hetkessä ihan uuden merkityksen. Meillä ei todellakaan riidellä siitä, kumpi ehtii useammin kuntosalille tai lounaalle ystävien kanssa (ei kumpikaan). Tärkeintä on, että kumpikaan ei täysin näänny taakkansa alle, ja puolison jaksamisesta ja vapaa-ajasta huolehtiminen tuntuu melkein tärkeämmältä kuin omasta. Myös vanhempainvapaiden jakamiskeskustelu lähinnä huvittaa tässä tilanteessa, kun lääkäri suositteli jo laitoksella 3 vuoden kotihoitoa kuopukselle. Tällöin on pelattava kovaa peliä ja töissä pysyy se, joka enemmän tienaa.

Nauttikaa ihanista, terveistä lapsistanne, tasa-arvon mittailu millimetrimitalla ja 50-luvun sukupuolirooleilla naljailu on etuoikeutettujen touhua.

Vierailija (Ei varmistettu)

Heti alkuun sanon, että kuulostaa ihanalta, että olette pystyneet huolehtimaan toisistanne tässä rankassa ja odottamattomassa tilanteessa.

Olen samaa mieltä - ja niin on varmasti moni muukin täällä - että olennaisinta ei ole, että kaikki tekevät joka tilanteessa tismalleen saman määrän työtä. Siitä tässä keskustelussa ei oikeastaan ole kysymys. Kyse on ennen kaikkea tilanteista, joissa idea on ollut jakaa vanhemmuuteen liittyvä vastuut tasan, ja jossa se on ollut naisen toive, mutta se ei ilman mitään ylitsepääsemätöntä tai välttämättä edes järkevää syytä ole toteutunut. Näissä tilanteissa perhe nimenomaan EI näytä ja tunnu olevan yhteinen yritys, vaan puheista huolimatta se jää naisen vastuulla olevaksi yritykseksi. (Ei myös ole harvinaista Suomessa, että naiset vielä itse asiassa maksavatkin lapsen kuluista enemmän.) Tämä on ongelma. Tarkoitus ei ole syyllistää sellaisessa tilanteissa olevia ihmisiä, joille tämä ei nykyisissä olosuhteissa ole mahdollistakaan. Siitä huolimatta tätä keskustelua kuuluu käydä.

Toivon teille paljon jaksamista ja hyvää, ja tekemäsi työ on arvokasta.

Vierailija (Ei varmistettu)

Moikka!

Tätä! tätä ja tätä! Ihan mieletöntä naisenergiaa! Vaikka minulle ei vauvoja vielä ole suotu, tämä viimeistään sai kohtuni sykkimään. Onneksi on teidän kaltaisia, jotka tarttuvat tuumasta toimeen!

yst. Pinja // www.pinaycoco.fi

Ryyni
Kasviva kaupunki

Kuulostaa kiinnostavalta! Juurikin nämä monet asiat mietityttää jo etukäteen, kun lapsiasiat ovat harkinnassa. Täytynee suunnistaa kirjakauppaan.. :)

Kommentoi