Voidaanko haaveilla hetki

Lapsena minulla ja parhaalla ystävälläni Katarinalla oli tapana kertoa toisillemme haaveistamme. Talvisin istuimme koulubussissa ja kerroimme yhdessä tarinaa siitä, miten kesällä pakkaamme eväitä mukaan ja teemme retken Brinkhallin rantaan uimaan. Kävimme kyseisen kesäpäivän tapahtumat läpi hyvin yksityiskohtaisesti. Mitä eväitä, millainen sää on, kuinka monta kertaa pulahdamme laiturilta järveen ja annamme auringon kuivattaa ihomme lämpimäksi. Missä järjestyksessä eväät syödään.

Ja sitten illalla: minä menisin Katarinan luo yökylään ja katsoisimme elokuvia ja söisimme karkkia. Aamulla Katarinan äiti toisi meille aamiaiset vuoteeseen, ehkä lettuaamiaisen. (Katarinan äiti oikeasti teki tätä usein, hänellä oli tapana hemmotella meitä tällä lailla. Terveisiä Iialle, en unohda tätä koskaan!)

Rakastin myös haaveilla iltaisin sängyssä itsekseni. Jotkut kuvitelmat koskivat lähitulevaisuutta ja jotkut aikuisuutta. Unelmoin esimerkiksi suuresta valkoisesta kivisestä omakotitalossa, jonka etuovia reunustaa kaksi valtavaa marmoripatsasta ja porttien päällä on kivileijonat.

(Tiedän tämän, koska olen lapsena kirjoittanut itselleni sellaisen Tulevaisuus-vihon, jossa kuvittelen tulevan elämäni. Siinä minulla olisi kaksi lasta, joiden nimet olisivat Alaxandra ja Mikael. Haaveilin myös ryhtyväni isona toimittajaksi, minkä sitten teinkin. Alexandraa ja Mikaelaa sen sijaan en ole vielä synnyttänyt.)

Ei ole koskaan oikeastaan ollut niin merkityksellistä, toteutuvatko haaveet vai ei. Tai siis on hyvinkin merkityksellistä, että en asu tällä hetkellä kivisessä omakotitalossa, jonka etuovea reunustaa korinttilaistyyliset marmoripatsaat. Elämäni on täällä hermannilaisessa kerrostaloneliössä paljon enemmän minun näköistäni. 

Olen aina ajatellut, että kaikki rakastaa haaveilemista. Mutta sitten tutustuin aviomieheeni Tikiin, jolle tulevaisuuden miettiminen on jollain tapaa vaikeaa. Olen vaikka joskus halunnut mietiskellä ääneen siitä, millaista olisi lähteä vuodeksi reissuun koko perheen kanssa. Tiki on vastannut tähän kertomalla, mitkä kaikki asiat estävät kyseisen matkan ja pitämällä ajatusta kaameana.

Olen vasta nyt tajunnut, että Tiki ei välttämättä ole tajunnut, etten ihan oikeasti haluaisi olla lasten kanssa vuotta reppureissulla. Että tykkään kuvitella asioita. Ja että se on vähän niin kuin persoonallisuuspiirre (tai jotain), että tykkääkö heitellä tällaisia erilaisia tulevaisuuden skenaarioita, joiden ei edes oletakaan toteutuvan. Tietty aina jotkut toteutuvat. Haaveilin nelisen kesää huvilan kunnostamisesta, mutta ajattelin aina, että ei se ole mahdollista. Mutta ihan vain sen kuvitteleminen oli ihanaa.

Tällainen haaveilu on minulle itseisarvoista toimintaa. Siitä tulee sellainen ylevä olo, että elämä voi olla erilaista, en ole ikuisesti sidottu tähän hetkeen, erilaiset asiat ovat mahdollisia. Etenkin silloin, kun elämä tuntuu raskaalta (well hello korona!) on rentouttavaa paeta välillä omiin kuvitelmiin.

Tuntuu myös, että olen tehnyt paluun juurilleni, ja monet fantasiani ovat nykyään aika samanlaisia kuin 9-vuotiaana. On lämmin kesäinen päivä, istuskelen meidän huvilan terassilla, juon kahvia. Kun aurinko on lämmittänyt tarpeeksi, laskeudun portaat alas ja pulahdan järveen. Mutta joskus on myös kiva vain miettiä jotain ”entä jos hyppäisimme transsiperian junaan ja kulkisimme maata pitkin Bangkokiin”.

Saatan lauantaiaamuisin vain sanoa Tikille, että voidaanko haaveilla hetki. Hän tietää nykyään, että tämä on minulle tärkeää, eikä ala ampua alas kaikkia mietintöjäni. Joskus hän saattaa jopa itse osallistua.

Millaisista hetkistä haaveilette?

Kuvat: Valokuvat ja haaveet ovat siitä samanlaisia, että niistä on pyyhkiytynyt pois tilanteen epämukavat asiat (hiki, elämän perus vaivalloisuus, lasten päätön riehuminen jne).

Kommentit (25)
  1. Haaveilen että muuttaisin saareen! Sellaiseen hienoon siniseen pitsihuvilaan, jossa olisin Tove Jansson -henkinen, eläkkeelle koskaan jäämätön taiteilija, joka on juuri siellä missä haluaisi olla ja joka tekee juuri sitä mitä haluaa. Ehkä 30 vuoden päästä?

    Puolisoni haaveili maata pitkin matkasta Singaporeen ja niin me vain lopulta mentiin, vaikka itse olin ensin ihan satavarma että ei onnistu ja ei pysty. Hullultakin tuntuvista asioista kannattaa haaveilla.

    1. Ei vitsi! Kuulostaa aivan järjettömän ihanalta matkalta!!!!! Haaveilen itse kanssa just tommosesta, aaaah!

      Ja saarihaave on upea, ehdottomasti 30 vuoden päästä <3

  2. Haaveilen että muuttaisin yksin Firenzeen, mies haaveilee että muuttaisi yksin Huippuvuorille, teini haaveilee että etätyöt loppuisi ja hän saisi olla rauhassa kotona. En tiedä mistä meidän muut lapset haaveilee, enkä tiedä kuka heitä hoitaisi jos haaveet aina toteutuisi.

    Mä oon unelmoinut lapsena non stop. Välillä oon miettinyt, onko se johtanut myös turmioon: hankkimaan liikaa settiä (taloa, lapsia, eläimiä…) kuin oikeasti jaksaisi. Koska haaveet joskus alkaa myös toteutumaan ja se on vaarallista, jos ei niitä ihan välttämättä haluaisikaan.

    Kiitos sun blogista, se on mun ykkössuosikki ja hyvää ajanvietettä mikäli en muutakaan Firenzeen.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *