Yksinäisyys on viheliäs mulkku

Juliaihminen

Kaupallinen yhteistyö: Veikkaus ja Ping Helsinki 

Olen tänä syksynä miettinyt yksinäisyyttä ja sen mekanismeja. Olen huomannut, että yksinäisyys on sillä lailla kavala asia, että siltä ei tietyllä tapaa ole kukaan turvassa, se voi iskeä oikeastaan koska tahansa, missä tahansa elämänvaiheessa. Olen ollut tänä syksynä itse välillä yksinäinen, ja oikeastaan voin syyttää siitä pelkästään itseäni, mutta ei se silti kivaa ole.

Tämä ei todellakaan ole nyt mikään kuvaus kaiken kattavasta yksinäisyydestä, vaan pohdintaa siitä, miten voi päätyä varkain vähän yksinäiseksi. Ystävyysuhteet ovat nimittäin aika vaivalloisia. Niihin täytyy varata aikaa, ystäviä täytyy jaksaa kutsua kylään, lenkille, retkelle tai vähintään kysyä chatissa, että mitä kuuluu. Ja sitä pitää tehdä aivan jatkuvasti. Ystäviä täytyy priorisoida muiden hommien yli, ja siitä ei kannata pitää ihan kamalasti taukoa. Muuten hommat alkavat näivettyä ja yhtäkkiä ei olekaan enää perillä siitä, mitä parhaat ystävät ovat viikon aikana tehneet ja mitä heille oikeasti kuuluu. Totta kai siis ystävät ovat olemassa, vaikkei heitä näkisi pitkään aikaan, mutta itse tarvitsen ainakin kourallisen sellaisia tyyppejä, joiden kuulumiset tiedän suurinpiirtein päivän tasolla. Sitten taas on ihan ok, että on sellaisia rakkaitakin ystäviä, joita näkee vaikka kerran puolessa vuodessa. Mutta tarvitsen nimenomaan arkeen ystäviä.

Tänä syksynä olen priorisoinut todella paljon töitä (kuten olen mussuttanut täällä ankean usein). Olen tehnyt hommia iltaisin ja viikonloppuisin, ja on mennyt viikkoja, kun en ole oikein nähnyt parhaita ystäviäni. Ja olen ollut aika apealla tuulella.

Pahinta on, jos kynnys pyytää kavereita johonkin kasvaa siksi, ettei ole nähnyt heitä hetkeen. Näin ei ole vielä käynyt, mutta muistan hyvin, miten niin voi käydä. Kun olin äikkärillä pari päivää vaikka kipeän lapsen kanssa kotona enkä nähnyt ketään, kynnys lähteä ulos alkoi heti nousta. Rupesi tuntumaan vaivalloiselta keksiä tekemistä, sopia näkemistä ja ylipäänsä poistua ovesta. "Ihan yhtä hyvin minä voin täällä kotonakin olla yöpaidassa." No et voi!

Tällainen saamattomuus on pienimuotoista eikä sitä tietenkään voi verrata jatkuvaan yksinäisyyteen, mutta se avaa sitä, miten helposti voi päätyä kärsimään yksinäisyydestä. Tutkimusten mukaan kahdeksan prosenttia pikkulasten äideistä kokee itsensä jatkuvasti hyvin yksinäisiksi. Lapsista ja nuorista taas joka viides kokee ajoittain hyvin voimakasta yksinäisyyttä.

Inhimillisten uutisten jutussa professori Timo Partonen kuvailee, että syvä yksinäisyys näyttäytyy aivoissa jatkuvana hälytystilana, ja voi jopa muokata aivoja pysyvästi. Yksinäinen ihminen on varuillaan ja hänen aivonsa menevät ikään kuin puolustustilaan. Tajuan täysin. Kun tuntee kuuluvansa johonkin joukkoon, olo on paljon rentotuneempi.

Toisinaan yksinäisyyden pystyy katkaisemaan itse. Olen kertonut siitä, miten itse hankin Helsingistä kiukulla itselleni ystäviä. Se oli tosi raskasta aikaa, ja olin joka ilta älyttömän väsynyt. Ystävystyminen vaati ponnisteluja, ja tuo Partosen kuvaama hälytystila kuulostaa tutulta. Minua suojeli muutama tärkeä asia: Minulla oli ollut entisessä kotikaupungissa paljon ystäviä, joten tiesin, että sellaisia on mahdollista saada - itsevarmuus riitti tunkemaan muiden seuraan. Toiseksi poikaystäväni muutti viiden kuukauden jälkeen Helsinkiin, jonka jälkeen oli ikään kuin back up sille, että jos jäänkin viikonlopuksi ilman ystäviä, jotain seuraa on. Kuitenkaan pelkkä puoliso ei riitä, ihmisellä pitää olla muitakin läheisiä tyyppejä ympärillään.

Mikäli tuo yksinäisyys olisi jatkunut pidempään, olisin varmaankin lannistunut jossain vaiheessa ja vain alkanut totutella siihen, että menen töistä kotiin katsomaan televisiota. Ei sitä ian kaiken jaksa yrittää. 

Usein yksinäisyys ei ratkea yksilön omalla ponnistelulla, vaan tarvitaan ulkopuolista apua. Huomasin tämän ihan jo äikkärillä: tarvittiin paikkoja ja organisoitua toimintaa, jonka avulla pystyin tutustumaan muihin äiteihin. Yksin olisi ollut paljon vaikeampi alkaa huudella jossain, että olkaa ystäviäni. Kun tietty instanssi keräsi samassa elämäntilanteessa olevat tyypit samaan paikkaan, oli todella luontevaa saada lisää ystäviä.

Yksinäisyys on Suomessa iso ongelma. Sitä ratkomaan tarvitaan kolmannen sektorin toimijoita, joiden toimintaan voi osallistua matalalla kynnyksellä. Veikkaus esimerkiksi rahoittaa noin 4000 erilaista järjestöä, yhdistystä ja kerhoa, jotka auttavat ihimisiä eri elämäntilanteissa. Kysyin Veikkaukselta, mitkä näistä auttavat erityisesti yksinäisiä ihmisiä löytämään seuraa ja saamaan tekemistä. Tässä muutama:

Punaisen Ristin ystävätoiminnan kautta voi saada seuraa ja uuden ystävän. Jos olisin Helsinkiin muuttaessa tiennyt tällaisesta, olisin luultavasti mennyt mukaan.

Helsinki Missio ylläpitää esimerkiksi Albertin olohuonetta, josta olen kuullut kavereilta kehuja. Tuolla pitäisi käydä Alpun kanssa joku perjantai (ihan jo siksi, että mun isä kutsuu Alppua Albertiksi). Helsinki Missio auttaa muutenkin lapsiperheitä ja nuoria.

Niceheartsin kautta tapaa eri ikäisiä ja eri taustoista olevia naisia (ja tyttöjä). Tätä kautta voi kouluttautua myös Naapuriäidiksi, joka jeesailee muita äitejä.

Yeesi on ehkä enemmän nuorisolaisille, tein heidän kanssaan yhteistyötä silloin, kun olin töissä Demissä. Järjestö ennaltaehkäisee nuorten mielenterveysongelmia.

Silmu-toiminta taas tukee nuoria isiä ja äitejä, esimerkiksi Sörkässä on nuorten isien isäkahvila, joka mainittiin muun muassa Hesarin symppiksessä isänpäiväjutussa. Ylipäänsä perhevapaalla olevien isien tuntuu olevan vaikeampi löytäää seuraa, kuten tämä juttu kertoo (heheh, siellä on eräs tuttu isä suloisen lapsensa kanssa).

Itse olen alkanut käyttää kolmannen sektorin toimijoiden palveluja enemmän nyt, kun on lapsi. Tämä johtuu ehkä eniten siitä, että nuoruudessani tällaisia ei hirveästi ollut Turun Kakskerrassa tarjolla (siellä oli partio, ei muuta). En käynyt koskaan missään nuorisotalossa, mutta olen iloinen, että oma lapseni voi hyödyntää tällaisia paikkoja.

Joku kommentoi ig-storyäni, että kolmannen sektorin toimijoissa on sellainen ongelma, että usein niillä on sellainen maine, että sinne kokoontuu vain jotenkin raukat ihmiset, ja siksi ne eivät houkuttele. Kuitenkin sen verran mitä olen niiden palveluja käyttänyt, niin ihan sellaista perus jengiä siellä on ollut, en ole kokenut itseäni mitenkään ressukaksi. Mutta tämä oli kiinnostava pohdinto.

Veikkauksen ylläpitämän Inhimillisiä uutisia -lehden maaliskuun teema oli yksinäisyys. Siinä on kiinnostavia juttuja aiheesta eri näkökulmista. Numeroilla on vaihtuva päätoimittaja, ja siellä on vierallut esimerkiksi Kasper Strömman ja Rosa Meriläinen. Suosittelen lukemaan. 

 

 

Kiinnostaa tietää, että tunnetteko koskaan itseänne yksinäiseksi ja jos, niin millaisina hetkinä?

Entä mistä olette saaneet seuraa?

 

 

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN

 

Kommentit

Lonely rider (Ei varmistettu)

Kiitos tekstistä! Itse olen ollut enemmän tai vähemmän yksinäinen niin pitkään kuin muistan. Ongelma on ollut juuri tunne siitä, etten kuulu joukkoon. Äitiyslomalla koin oivalluksen, että aina ei tarvitse kokea mieletöntä sielujen yhdentymistä, vaan MLL:n perhekahvilassa riitti ihan vain se, että on aikuisia ja seuraa.

Lisäksi mietin sitä, että yksinäisyys ilmeisesti jonkun verran periytyy. Siksi haluaisin että vauvani näkee ihan elämänsä alusta asti muita ihmisiä ja saa toivon mukaan ystäviä. En aio myöskään millään tavalla ruokkia sellaista ajatusta, että me olemme huonompia / parempi kuin muut, koska kokemukseni mukaan juuri tällainen itsensä ulos sulkeminen johtaa yksinäisyyden tunteisiin.

Juliaihminen
Juliaihminen

Noista MLL:n kahviloista olen kuullut kanssa paljon hyvää. Niitä on ilmeisesti ympäri Suomea, eli kyse ei ole vain Helsingin helmestä.

Tuo on tosi kiinnostavaa, että miten perheessä asemoidaan meitä/muita. Että koetaanko huonommuutta/paremmuutta/tasavertaisuutta. Kerran yksi lukiokaveri sanoi mulle, että ”kyllähän me tiedetään, että ollaan keskivertoa älykkäämpiä”. (Oltiin Turun eliittilukiossa.) Jotenkin se tuntui hävyttömältä sanoa ääneen, mutta toisaalta sellainen ilmapiiri oli kuitenkin aistittavissa. En osaa sanoa, onko sellainen ajattelu oman itsetunnon tai onnellisuuden kannalta hyvä vai huono.

Vierailija (Ei varmistettu)

Voi Luostis!

Juliaihminen
Juliaihminen

Kyllä :D

Juttutuulella-Laura (Ei varmistettu) http://www.juttutuulella.fi/

Pohdiskelin, että miksi yli vuoden vanhan lapsen kanssa on paljon sosiaalisempi fiilis kuin vuosi sitten. No, lapsi on toki kommunikoivampi, mutta leikkipuistoissa on usein aikuista juttuseuraa tarjolla. Mietittiin kaverin kanssa, että miten tämän voisi tuoda vauva-aikaan ja olisipa kätevää jos olisi vanhempainvapaalla vielä jokin entistä matalamman kynnyksen tapa tutustua ihmisiin kuin perhekerhot. Ei tarvitsisi mennä tiettyyn aikaan mihinkään, eikä sopia aiktauluja whatsappissa. Ajateltiin, että entäpä jos kääntäisi koirien keltaisen "älä lähesty" -nauhan idean päälaelleen ja jutustelusta kiinnostuneet voisivat pitää mintunvihreää nauhaa sen merkiksi, että ovat juttutuulella (mintunvihreä siksi, että vihreä on kutsuva väri ja minttu on nätti sävy). Koska onhan siinä aikamoinen kynnys ruveta juttelemaan tuntemattomille, olkoonkin, että pikkuvauvan kanssa samat naamat tulevat helposti päivittäin vastaan. Pistettiin pystyyn tällainen kampanja: www.juttutuulella.fi Mitä olette mieltä? Pitäisittekö nauhaa? Ideana ei todellakaan siis ollut, että nauha olisi jokin yksinäisten ihmisten merkki, vaan tosiaan se, että voi kertoa olevansa avoin jutustelulle, on sitten yksinäinen tai ei.

Vierailija (Ei varmistettu)

Hoh, itse näen ns parasta ystävääni n kerran parissa kuukaudessa ja hän on tehnyt kaikki isot elämänmuutoksensa kertomatta niistä minulle. Muita ystäviä ei olekaan. Luultavasti minä en ole hänen paras ystävänsä...yhdet tutut monesti sanoivat että olen niin hyvä tyyppi että varmasti löydän ystäviä- niin, kunhan ei juuri näistä tutuista. Muuten, ikävintä ja alentavinta mitä mihinkään ongelmaan voi sanoa, on "tsemppiä!" Joo, kiitti vitusti, tuohan auttaakin. Not.

Juliaihminen
Juliaihminen

Joo ei mitään hiton tsemppejä! 

Ehkä näissä hommissa pitää tehdä niin, että ensin määrä korvaa laadun ja yrittää hankkia paljon tuttuja/kavereita, ja sitten syventää niiden tyyppien kanssa, jotka vaikuttavat kivoilta. Niin tein sillon kun muutin yksin Helsinkiin, ja sama meininki äitiyslomalla.

Mutta ei näissä siis oikein mitään kunnon ohjeita voi sanoa kellekään.

Yksin (Ei varmistettu)

Miten ystäviä voi saada ? Mulla ei ole yhtäkään ystävää ja se sattuu kovasti. Tuttuja on paljon ja työkaverit, puoliso ja omat lapset myös, ei ole sukua ei ketään. Ei soi puhelin

Vierailija (Ei varmistettu)

Tästä on vaikea kirjoittaa, koska en halua että kuulostaa samalla tavalla moskalta kuin richsplaining, mutta usein yksinäisyys tekee siitä kärsivälle ikävän tempun. Se kääntää katseen nimittäin ihmiseen itseensä, vaikka juuri siitä ei ole ystävyydessä mitään apua. Ystävystyessä tärkeintä olisi vähän ihastua: löytää joku ihminen, johon haluaa tutustua ja josta haluaa tietää enemmän. Ja tätäkään ei tietty saisi tehdä liian päällekäyvästi, mikä on vaikeaa! Mulla on muutama lapsuudenystävä, jotka ovat kärsineet pahasti yksinäisyydestä ja niiin paljon symppaan heitä, mutta yhteydenpito ei ole ollut ihan helpointa, koska he ovat siellä yksinäisyytensä syövereissä niin syvällä, etteivät oikein esim. tule kysyneeksi mun kuulumisiani tai jaksa olla aidosti kiinnostuneita musta ihmisenä. Ja tätä on vaikea ottaa puheeksi, kun tietää, että ne ihmiset ovat muutenkin epävarmoja itsestään. Saman olen joutunut käymään puolison kanssa läpi, joka omasta mielestään ei vain ole erityisen sosiaalinen, vaikka minun silmiini tällä ihanalla, aralla tyypillä on herkästi aika torjuvat eleet ym. sosiaalisissa tilanteissa, mikä ei ehkä kannusta ketään tekemään tuttavuutta.

On tietysti rakenteellisia seikkoja (niin kuin onko järjestettyä toimintaa tarjolla, onko samassa elämäntilanteessa olevia samalla paikkakunnalla jne.) mutta silti toivoisin, että ystävyyteenkin liittyvistä asioista puhuttaisiin enemmän taitoina kuin esim. luonteenpiirteinä (sosiaalinen vs. ujo), koska taitoja voi ehkä helpommin ajatella opettelevansa.

Juliaihminen
Juliaihminen

Tosi hyvin sanottu! Etenkin huomaan tämän nyt, kun opetan lapselleni sellaisia alkeellisia ystävätaitoja, että niitä voi ihan oikeasti oppia. Sitten siitä voi opetella ja syventää koko loppuelämänsä. Mulla on ollut sellaisia ystäviä, jotka eivät olleet kyselleet kuulumisia, mutta sittemmin ovat pikkuhiljaa alkaneet kiinnostua myös mun asioita. Tämä esimerkiksi on avainjuttu siihen, että ystävyydestä voi tulla vahva: että se on tasapuolista.

Ja sitten on koko joukko kaiken maailman pieniä asioita, joita pitää ikään kuin vain hoksata (vakkka olisi kivempi että joku vain sanoisi ääneen ne). Tyyliin missä menee raja vaikka toiselta palvelusten pyytämisessä (saa pyytää, mutta pitää aistia jos toinen ei halua), paljonko voi viestitellä (jos toinen vastaa vain joka neljänteen viestiin, kannattaa rajoittaa), kuinka henkilökohtaisia saa kysyä (riippuu tilanteesta, mutta itselleni tulee joskus tosi vaivaantunut olo, kun joku kysyy vaikka mielenterveydestäni vähän töksähtäen - joka hetki ei tee mieli avautua). Pieniä mokia ja kömmähdyksiä sattuu tietenkin kommunikaatiossa ihan koko ajan, mutta se on lohdullistakin, että nämä ovat taitoja joita voi opetella - ei vain luonteenpiirrettä. Itse en siis ole millään lailla täydellinen ystävänä tai vuorovaikuttajana, mutta mietin tällaisia aika paljon.

Näiden perimmäinen tarkoitus on tietenkin vain sellainen, että kaikilla olisi mahdollisimman mukava olla, ei oikeastaan mikään monimutkaisempi juttu.

AaVee (Ei varmistettu)

Nyt, kun enimmäkseen hengailen vauvan kanssa kotona, on yksinäisyys tullut tutuksi. Se on oikeastaan vähän yllättänytkin, sillä olen aina viihtynyt hyvin myös itsekseni. Työn kautta jatkuva ihmisten kanssa tekemisissä oleminen on jopa tuntunut aika kuormittavalta, ja varmaan siksikin on vastapainoksi tarvinnut yksin olemista, mikä toki on eri asia kuin yksinäisyys. Nyt kuitenkin olen huomannut kaipaavani melkeinpä mitä vain ihmiskontakteja. Tapaan ystäviä to-del-la harvoin, sillä oikeastaan kaikki ystävät asuvat tällä hetkellä vähintään parin sadan kilometrin päässä. Aikaisemmin edes osa asui opiskelujen jäljiltä lähikaupungissa. Olen myös huomannut, että lapsen saaminen karkotti osan ystävistä, mutta he eivät sitten oikeita ystäviä tainneet ollakaan...

Asun pienehköllä paikkakunnalla, jonne olen muuttanut tuntematta sieltä ennalta yhtään ketään (paitsi mieheni, joka hänkään ei ole alkuperäisasukas, eikä myöskään tunne juuri ketään), ja työpaikkakin on ollut koko ajan jossain muualla. Tuntuu, että täällä on kovin vaikea tutustua keneenkään. Naapurustossa asuu kyllä suunnilleen samanikäistäkin porukkaa, joita sinnikkäästi olen vuosikausia moikkaillut, ja hyvänä päivänä joku saattaa vastatakin. Vauvan kanssa ollaan käyty seurakunnan kerhossa, josta onkin tullut viikon henkireikä. Siellä on kyllä ihan mukavia äitejä, mutta heilläkin kaikilla tuntuu olevan jo niin omat vakiintuneet piirinsä, että läheisempiä ystävyys- tai edes kaverisuhteita en ole onnistunut luomaan. Toki vika on osittain oma, pitäisi vaan olla tyrkympi, ja huudella pitkin kyliä, että olkaa ystäviäni, mutta en vaan osaa. Ja on se toisaalta kyllä vähän vaikeaakin, jos tosiaan edes tervehdykseen ei tahdo saada vastausta.

Juliaihminen
Juliaihminen

Mä kanssa olen hengaillut paljon vähemmän entisen lapsettoman elämänvaiheen ystävieni kanssa nyt, mutta en ajattele, että he eivät olisi nää ystäviäni vaan että tässä hetkessä ehkä joku toinen ystävä on tarpeellisempi/kätevämpi tm ja että näiden muiden ystävien kanssa tulee sitten taas hengailtua enemmän sitten, kun elämänvaihe sallii. En koe tästä huonoa omaatuntoa tai ärsyyntymistä, ennemminkin ajattelen, että näin se vain menee.

Tuo kuulostaa kyllä pienen paikkakunnan vitsaukselta, todella nihkeää jos ystäviä ei saa niin helposti :(

Vierailija (Ei varmistettu)

Mä koen välillä itseni yksinäiseksi, koska niin moni ystävä asuu nykyään eri paikkakunnalla, joten tapaaminen vaatii aina sopimisen vaivan ja vapaan viikonlopun.

Lisäksi erilaisuuden tunne saa usein olon yksinäiseksi. Esimerkiksi vapaaehtoinen lapsettomuus jännittää valintana myös ystävyyksien kannalta. Tuntuu, että lapsia tehneet ystävät tapaavat nykyään aktiivisemmin toisiaan ja että minua lapsettomana ei kutsuta niin usein mukaan tapaamisiin.

Jäikin mietityttämään tuo kommentti ystävien tarpeellisuudesta/kätevyydestä. Ymmärrän kyllä, että samat elämäntilanteet yhdistää, mutta samalla kuitenkin harmittaa muuttua jonkun silmissä tarpeettomaksi. Varsinkin, kun en kaipaa mitään bailailuseuraa, vaan ihan arkisia tapaamisia.

Juliaihminen
Juliaihminen

Tarkotan siis sitä, että olen huomannut, että minä en ole ollut heille tarpeellista/käytännöllistä seuraa, en niinkään sitä etteivät he olisi olleet minulle. Olen myös huomannut, että moni haluaisi nähdä enemmän ilman lasta, mutta omat aikatauluni ovat niin tiukat, etten oikein pysty järjestämään kovin helposti sellaista aikaa. Tästä syystä lapsettomat ystäväni tapaavat usein nykyään keskenään eivätkä kutsu minua mukaan - eikä tämä loukkaa tai haittaa minua. On ymmärrettävää, että ihmiset haluavat käydä vaikka lasillisella töiden jälkeen tai syömässä kivasti viikonloppuiltana. Ennemminkin ajattelen, että pääsen heidän seuraansa taas sitten, kun pystyn järjestämään enemmän lapsetonta aikaa.

Veikkaan, että muutamassa vuodessa hommat tasaantuvat, eivätkä ihmiset enää kiinnitä niin huomiota siihen, onko lapsia vai ei. Tämä pikkulapsivaihe on vain niin intensiivinen, että sen yli pitää jotenkin päästä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Aa joo, ymmärrän! Erilaiset arkikuviot voi erkaannuttaa, mutta toivottavasti vain ohimenevästi. Ehkä mun pelko on, että jään kaveripiirini ainoaksi lapsettomaksi ja siksi ulkopuoliseksi, mutta toisaalta se on ehkäpä mun (valittu) ongelma, ei kenenkään muun.

Mun kohdalla asiat tuntuu olevan niin päin, että lapsia hankkineet ystävät haluaisi välillä musta bailailuseuraa, mutta koska vanhuus ja raihnuus, niin en vaan yleensä jaksa. Oon myös huomannut, että jotkut olettaa mun haluavan tavata aina ilman lasten läsnäoloa, mikä ei ollenkaan pidä paikkaansa.

AaVee (Ei varmistettu)

Ymmärrän kyllä sen, että hengaillaan lapsettomien ystävien kanssa ehkä vähemmän kuin aikaisemmin. Tai oikeastaan kavereiden kanssa näin voi olla. Ystävältä odottaisin yhteydenpitoa myös elämäntilanteiden muuttuessa, edes jossain määrin. Ainakin minusta tuntuu kurjalta, jos yritykset pitää yhteyttä eivät saa oikein minkäänlaista vastakaikua. Että ei ole kysymys ehtimisestä vaan haluamisesta.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ehkä ainoana lapsena olen ollut aina aika hanakka hakemaan seuraa, enkä yksinäisyyttä ole kokenut kuin lyhyinä hetkinä, uusissa tilanteissa esim kun muutin opiskelemaan. Onnekkaasti olen sitten pian saanut ystäviä ja tuttavia, kaksinumeroisen määrän sydänystäviä ja pidän heitä niin kallisarvoisena lahjana että koetan olla ystävyyden arvoinen. Onneksi meille kaikille riittää että nähdään muutamien vkojen tai kksien välein, paria näen viikoittain. Muutoin olisikin ajallisesti haastavaa:) Tämän kaiken sosiaalisuuden plus asiakaskontaktityön vastapainoksi arvostan yksin olemista, ja siksi vain yksi lapsi joka onneksi sopi miehellenikin.

Valtaisa kiitos Julia yllä olevista hyvistä linkeistä, toivottavasti niistä on monille apua.
Tässä taas nähdään miten suuresti teet oikeaa taustatyötä postauksiisi etkä vain roiskaise niitä. Ei ole ihme että olet saanut työtarjouksia enemmän kuin voit tehdä, blogisi on mahtava työnäyte. :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Siis luonnollisesti toimittamiesi artikkelien ja kirjan lisäksi tietenkin!;)

Juliaihminen
Juliaihminen

Voi vitsi miten super ihanasti sanottu, kiitos!!! <3

Vierailija (Ei varmistettu)

Olen kirjoittanut kokemuksistani täällä kommenteissa aiemminkin eräässä yksinäisyys-/ystävyyskirjoituksessa, mutta on pakko jakaa niitä uudelleen. :)
Olen ystävystynyt kolmikymppisenä monien ihmisten kanssa kaupunkini Uusia ystäviä -ryhmän kautta Facebookissa. Tuossa ryhmässä parasta on se, että kaikki ovat samalla mielellä liikenteessä, eli etsimässä ystäviä, jolloin ei tarvitse pelätä olevansa "liian tyrkky".
Tutustumisvaiheessa tärkeintä mielestäni on se, että tuntee itsensä ja osaa kertoa itsestään (kiinnostavasti)! Yllättävän moni ei osaa tätä tai ei halua/uskalla kertoa itsestään, harrastuksistaan, mielipiteistään tai elämästään, jolloin "tarttumapintaa" on hyvin vähän. Jos keskustelu jää pelkäksi small talkiksi ja säästä puhumiseksi, toista ei ikinä opi tuntemaan kunnolla ja ystävyyttä ei synny. Toisaalta on tietenkin tärkeää osoittaa kiinnostusta myös sitä toista ihmistä kohtaan.
Samanhenkisyys ja sama elämänrytmi sekä läheinem sijainti edistävät ystävyyssuhteen kehittymistä erityisesti, kun haluaa sellaisia arjen yleisystäviä, joita on helppo nähdä. Tekemisystävillä ei puolestaan tarvitse olla muuta yhteistä kuin jokin tietty mielenkiinnonkohde.
Orastava ystävyyssuhde vaatii aktiivista vaivannäköä ja hoitoa, jotta se jatkuisi ja kehittyisi. Pitää ehdottaa menoja, kysellä kuulumisia jne. Tätä ei kuitenkaan saa tehdä liian kovalla intensiteetillä, jotta potentiaalinen uusi ystävä ei ahdistu. Pahin virhe on silti jäädä odottamaan toisen yhteydenottoa (koska se toinen voi tehdä samoin).
Olen myös huomannut, että yhteinen, samaan aikaan viikoittain toistuva harrastus on yksi parhaista yhteen hitsaajista. Silloin tulee pakosti nähtyä ainakin kerran viikossa ja kenties sovittua muitakin menoja siinä samalla.
Kun tarjoaa toiselle ystävyyttään, asettaa itsensä aina haavoittuvaiseen asemaan. Joskus voi myös tulla torjutuksi. Mahdolliset pettymykset kyllä unohtuvat silloin, kun saa uuden ystävän. Muistan vielä, millaiset kicksit sain ja kuinka hyvä fiilis oli silloin, kun tajusin että olin onnistunut siinä! :)

Juliaihminen
Juliaihminen

Avain superkiva ja toivoa antava kommentti, kiitos kun kerroit tämän myös tässä, sillä puit homman sanoiksi todella hyvin. <3

Henuu__ (Ei varmistettu)

Mulla on pari ystävää, mutta ei ketään kenen kanssa tuntisin yhteenkuuluvuutta ja ystävieni kanssa olen pääsääntöisesti itse se yhteyttäottava osapuoli mikä toisinaan tuntuu melko raskaalta

Ypö (Ei varmistettu)

Yksinäisyys on nolo ongelma koska se tekee ihmisen niin riippuvaiseksi toisista - jopa hyvin huonoista ihmissuhteista.

Osa yksinäisyyden syistä on sellaisia, että niihin on erittäin vaikea vaikuttaa. Koska yksinäiseltä puuttuu läheinen turvallinen ihmissuhde, neuvo lähteä harrastuksiin on vähän sama kuin kehottaa rakentamaan talo aloittamalla katosta ; kun perusta ei ole kunnossa, ei puolitutuista ole iloa.

Yksinäisyys on pirullinen ongelma koska se on kasvoton vastustaja, jonka nujertamiseksi on vaikea tehdä mitään konkreettista ja epätoivoiset yritykset saattavat vain pahentaa sitä. Ja usein elinikäinen vastus.

Vierailija (Ei varmistettu)

Tärkeää asiaa kirjoitat.
Mielestäni jonkin päivittäisen yhteisön olemassa olo poistaa yksinäisyyttä jonkin verran. Oletko miettinyt johtuuko tunne työsi itsenäisestä luonteesta? Jos olisi työyhteisö minne mennä tulee samalla 'arjen kavereita'. Itselläni opiskeluyhteisöstä tippuminen pahensi yksinäisyyden tunteita, varmaan juuri sen joukkoonkuulumattomuuden tunteen vuoksi.

Jenniiii (Ei varmistettu)

Olen asunut keskisuurella paikkakunnalla koko ikäni ja täällä asuu myös muutama kaveri, jonka kanssa olemme olleet ystäviä koulusta saakka. Pidämme edelleen yhteyttä somessa, mutta tapaamisten järjestäminen on lähes mahdotonta. Olevinaan niin eri aikataulut, vaikka oikeasti varmaan kiinnostuksen puutekin vaikuttaa. Itse olen tästä porukasta se, jolla ei juuri muita kavereita ole ja ehkä senkin takia olen roikkunut tässä vanhassa porukassa. Välillä olen miettinyt jotain kavereiden etsimistä facebook-ryhmien kautta, mutta jotenkin se pelottaa. Jo se pelottaa, että jos siellä sattuis olemaan joku tutun tuttu. En tiedä mitä väliä sillä on, kai sitä jonkun yksinäisen luuserin leimaa pelkää. Koska nololta se tuntuu, yksinäisyys nimittäin. Olen onnekas, että minulla on avomies. Sosiaaliset kontaktini nimittäin rajottuvat lähinnä hänen kanssa puhumiseen ja töihin. Kaiken tämän lisäksi kärsin lievästä masennuksesta ja toki ajattelen, että minussa on jotain vikaa ja olen vaan liian erilainen kuin muut. Siispä toisinaan uusien ihmisten seurassa mietin, että vaistoavatko muut sen ja tavallaan pelkään, että muut saavat tietää minun olevan yksinäinen luuseri.

Tapaan harvoin ihmisiä. joiden kanssa olen täysin samalla aaltopituudella ja kun näin käy, saatan vaikuttaa liian innokkaalta. Minä tosin mielelläni kyselen muiden kuulumisia, mutta toivon, että he eivät kauheasti kysele minun, koska minulla ei ole mitään kerrottavaa. Monien muiden elämä kun vaikuttaa todella tapahtumanrikkaalta ja mielenkiintoiselta verrattuna omaani.

Kommentoi