Ladataan...
Juliaihminen

Tiedättehän käsitteen laminoitu lista. Eli jos tulisi tilaisuus harjoittaa krhmm... listalla olevan hahmon kanssa, sitä ei laskettaisi pettämiseksi. Lista on laminoitu, koska sitä ei saa noin vain muutella.

Mulla taitaa olla vain yksi ihminen tällä listalla: Daniel Craig.

 

Oh! Kun edes ajattelen Craigia, ihokarvat nousevat pystyyn ja ajaudun jonkinmoiseen transsiin. Siinä on niin kuuma mies, että en vain kes-tä. Kaikki Ryan Gosling -motkotukset tai Johnny Depp -kotkotukset ovat täysin lässynläätä verrattuna tähän kylmään, karskiin ja traagiseen surusilmään.

Normaalisti en ole mikään bodattujen vartaloiden ykkösfani, mutta Craig ilman paitaa... Just nyt on vaikea edes kirjoittaa tätä tesktiä. Tylyys, kylmyys ja itsevarmuus yhdistettynä hetkittäin pilkahtavaan herkkyyteen, oh! Ja se, että se on semmonen pelastettava hahmo. Siis joka naisen unelma. Edes pienehkö yhdennäköisyys Venäjän presidentin kanssa ei haittaa tässä tapauksessa.

 

Mua pelottaa tänään mennä katsomaan Spectreä ensi-iltaan, koska vaarana on, että ajaudun johonkin tiloihin. Koska paitsi Craig, myös Craigin Bondit (siis jopa käsikirjoittajien lakon aikana tehty puolivillainen Quantum of Solace) ovat vain niin sairaaaaan hyviä leffoja. 

Tänä iltana, kun istun elokuvateatterissa ja pitelen kiinni penkin kaiteista, tajunta räjähtää!

Joskus, kun joku kulttuurintuote on käytännössä katsoen liian hyvä, ihminen ei oikein voi edes puhua katsottuaan/kuunneltuaan/luettuaan sen. On vain niin uskomattomassa shokkelossa. Onneksi näitä ei satu kohdalle kovinkaan usein, koska mun hauras mieleni järkkyy aina, kun niin käy. (Esimerkiksi Paperi T:n levy kuuluu näihin. En pysty kuuntelemaan sitä ilman, että muutun 1800-luvun hysteeriseksi naiseksi, jonka kohtu alkaa vaellella ympäri ruumista ja joka tarvitsee jonkinmoista sähköhoitoa.)

Ja koska tätä Spectreä on nyt kehuttu kaikkialla (niin lehdissäblogeissa kuin mun kaveripiirissäkin - siis ne jotka ovat sen käyneet katsomassa pressissä tms), odotukset ovat todella korkealla. Kuulemma Bondin puvutkin on stailattu niin istuviksi ja nappiin, että se on jo taidetta.

 

No, onneksi Tiki on myös todellinen Bond-fani (siis semmonen tapaus, joka pitää aiheesta omaa blogiaan ja jota haastateltiin tänään aiheesta Aamulehteen), niin tämä Bondmania yhdistää meitä (toisin kuin tämän tekstin perusteella voisi luulla). Tosin Craig ei ole Tikille Bondeista ykkönen, sillä se on Connery-miehiä, plaah! (Se kyllä rankkasi Spectren todella kovaksi Bondiksi!)

Voitte kuvitella, että meillä on kotona puhuttu tänä syksynä Bondeista aika paljon. Ja tätä iltaa on odotettu jos jonkin verran. Elokuvan jälkeen vetäydymme tietenkin kotiin tarjoilemaan ystäväpiirillemme vodkamartineja (kuten aiempienkin Bond-ensi-iltojen jälkeen on ollut tapana).

Jos ette kuule musta enää koskaan, se johtuu siitä, että vietän loppuelämäni jossain parantolassa toipumassa Daniel Craig -hulluudesta.

 

Kuvat: © 2015 Metro-Goldwyn-Mayer Studios Inc ja © 2012 Danjaq, LLC, United Artists Corporation and Columbia Pictures Industries, Inc

 

1 Spectressä Daniel Craig saa jopa poolopaidan näyttämään eroottiselta.

2 ja 3 Skyfallissa Craigin Bondin traaginen kohtalo paljastuu, mikä (uskomatonta kyllä) tekee hahmosta vielä aiempaa seksikkäämmän.

4 Casino Royalessa Bond näyttää haavoittuvaisen puolensa - ja myös itsensä ilman paitaa. Don't mind if I do.

 

Ladataan...
Juliaihminen

Yksi mistä en tykkää, on sanan mamma käyttäminen, kun viitataan äitiin. Ongelma on monisyinen:

1. Mulle mamma tarkoittaa isoäitiä, meidän äidinäiti on mun mamma.

2. Mamma on ruotsia. En puhu Virostakaan Eestinä (se on btw yksi mun inhokki ! Miksi suomenkielinen ihminen puhuisi Eestistä, sitten pitäisi samaan syssyyn sanoa myös Sverige tai Rossija?!)

3. Pahin: Mammassa on jotain omituisen alentavaa. Kaikki semmonen "mammat riivaa" -meininki viittaa white trash -menoon (enkä puhu Natasta). Tai siis musta äidit saa itse puhua itsestään mammoina, mutta muut eivät saa kutsua heitä mammoiksi. Tai ainakaan musta näin ei saa sanoa ilman, että koen sen typeränä.

Erityiseksi ongelmaksi tämä muodostuu silloin, kun puhutaan "mammablogeista" ja muista mamma-yhdyssanoista. Mammablogihan alkaa olla aika vakiintunut termi. Olenko mä ainoa, jonka mielestä siinä on alentuva viba? Vähän sama kuin teini-sanassa. Silloin kun olin alle 18, koin sen jotenkin vähättelevänä sanana. Vai voiko tässä olla jotain yhteiskunnallisesti syvempää, että koen ihan vain äidittelyn jotenkin alentuvana? Emmää tiedä!

Aikani pohdiskeltuani tätä, päädyin siihen, että mamma-sanassa on yksi m-kirjain liikaa. Mama on paljon chicimpi ja samaan aikaan myös voimauttavalla tavalla ghetompi. Ranskalainen ja bronxilainen samalla kertaa. Okei, nyt te sanotte, että olen ristiriitainen, kun fiilistelen ranskan kieltä mutten sitten kuitenkaan suvaitse ruotsia. No kuulkaa, mun puolustuksena on tuo äitikortti ja hormoonit, jotka pidättää oikeuden olla ristiriitainen ajatuksiltaan.

Niinpä olen itse alkanut sanoa: lattemama (okei, lattemamma vieä menee, koska se on lainasana ruotsista), mamahousut tai ehkä jopa mamablogi.

On tämä uuden identiteetin muodostaminen kuulkaa ihmiselle vaikeaa!

Mutta joskus yhdellä kirjaimella on paljon väliä. Vai mitä mieltä ootte esimerkiksi sanoista beibe ja bebe, kun puhutaan vauvasta? Bebe on tietysti paljon hienompi ja tyylikkäämpi! (Ja ranskalaisempi.)

 

Kuva: Viime kesänä olin siskon polttareissa todellinen sexy mama

 

Ladataan...
Juliaihminen

 

Luin tuossa yks kerta Jhumpa Lahirin kirjoittaman kirjan nimeltään Kaima (Tammi, 2003). Se on tosi hyvä. Haluan jakaa siitä teidän kanssanne herttaisen ja lohdullisen ajatuksen kotinimestä:

”Bengalin kielessä kotinimelle sana on daknam. Kotinimi on sinnikäs jäänne lapsuudesta, muistutus siitä, että elämä ei ole aina yhtä vakavaa, yhtä virallista, yhtä monimutkaista. Se muistuttaa myös siitä, että ihminen ei ole kaikille kaikkea.”

Musta tämä on ihan fantastinen ajatus! En tiedä, kuuluuko kotinimi pitää salassa vain perheen tiedossa, mutta koska en tiedä sääntöjä, voin paljastaa omat kotinimeni.

Mun rakas mammani kutsui mua nimellä Juppe. En luultavasti hyväksyisi tätä nimitystä keneltälään perheen ulkopuoliselta, mutta kun mamma sen sanoi, se oli todellakin muistutus siitä, että kaikki ei ole niin vakavaa – ja että en ole kaikille kaikkea.

Myöskään Julkku-nimitystä en hyväksy keneltäkään muulta kuin pikkusiskoltani Sofialta. Ja no, en hyväksy enää keneltäkään lapsuuteni (muistaakseni vieläpä itse keksimääni) nimitystä pippelispoppelis. (Isosiskoni Lotta oli valinnut vähän paremmin: hoppelispoppelis.)

Ja vain Tiki saa sanoa mua Turreksi, koska öö, se kuulostaa niin vamukilta.

Sen sijaan töissä mua kutsutaan nimellä Turrukka. Se on vissiinkin sitten mun työnimi. (Ei tosin samassa merkityksessä kuin esim meidän beben ”työnimi”, jonka paljastan jossain toisessa postauksessa.)

 

Kuva: Otettu varmaankin vuonna 1993. Siinä ovat veljeni Otto, siskoni Sofia, mamma ja minä (eli Juppe)

 

Taas pakko kysyä, koska nämä saattavat olla niin liikkiksiä ja paljastaa ihmisestä jotain olennaista:

Onko sinulle omaa kotinimeä? Voitko paljastaa, mikä se on?

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Nyt kun olen siunatulla viikolla 24, kaikki mun kolme (3!) raskaussovellusta kehottavat, että ala puhua ja laulaa hahmolle.

No, minä olen tehnyt työtä käskettyä, koska olenhan the perfect mama.

Ongelmaksi muodostui heti tietysti se, että mitä mää sille sitten lurautan!

En nimittäin osaa yhtäkään laulua ulkoa. Ja sanon myös sinulle, rakas lukija, että vaikka luulisit, että muistat ulkoa laulujen sanoja, niin mä voin kertoa, että ET MUISTA!

Se tuli mullekin täysin puskista: Tuossa kun olin Tansaniassa ja istuttiin kavereiden kanssa katsomassa tähtitaivasta hiekkarannalla nuotion äärellä, joku ehdotti, että ”tähän sopisi hyvin joku yhteislaulu”. Yritettiin aloittaa sellainen idyllinen First Aid Kit -tyylinen hyminähetki, mutta lopputulos oli sietämätöntä muminaa:

”Pysy aina pikkuveljenä, älä koskaan miehisty, on meidän hhmm - - hhmm - - liikaa aikuisia hmmmm tyttydyyy - - tyttydyy.” Puhumattakaan siitä, että joku olisi muistanut säkeistöjen sanoituksia.

Lopulta kävi ilmi, että osattiin vain joku Pienen pieni elefantti marssi näin, mutta ikävä kyllä tuikkivat tähdet + kuohuva valtameri + lämmin nuotio -yhdistelmä olisi vaatinut jotain hieman ylevämpää.

**

Palatakseni lapselle laulamiseen. Toisin kuin Tansanian erämaassa, kotona toimii netti, joten pystyin googlailemaan lyriikoita.

Nopeasti tajusin, että semmoset perinteiset lastenlaulut eivät sopineet tähän tilanteeseen.

Tuu tuu tupakkarulla – no en mä halua puhua tupakoinnista hälle, vielä ei ole aika valistuksen!

Ystävä sä lapsien – vähän liian melankolista, menee äkkiä liian hartaaksi.

Mun lapsuudessa meillä laulettiin enimmäkseen Siionin kanteleen virsiä, ja niidenkin veisaaminen yksin omaa napaa heijaillen tuntuisi jotenkin… vieraalta.

 

Niinpä päädyin laulamaan sitä, mitä osaan. Tähän mennessä repertuaariin on kuulunut:

Leevi and the Leavings: Itkisitkö onnesta (antaa hyvää oppia siitä, miten elämä toimii)

Junnu Vainio: Albatrossi (muistuttaa lasta, että kannattaa sitten seurata unelmaansa, vaikka se olisi Tornaattorin kyydissä ympäri maailman seilaaminen ja Honolulun kaislavöiden tutkiminen)

Olavi Uusivirta: Kaiken jälkeen olet kaunis (maailman paras biisi)

**

Miekkoseni Tiki tosin inhoaa Leevi and the Leavingsiä ja pitää Olavi Uusivirtaa "likaisena vasemmistolaisena", joten hän pyysi, että laulaisin lapselle mieluummin Abbaa. Itse taas en voi sietää niitä kiekuvia ruotsalaisia. Ajattelin kuitenkin, että tämä on meidän yhteinen lapsi, joten mun pitää tehdä kompromisseja enkä voi aivopestä sitä vain omien mieltymysteni mukaan.

Niinpä lurautin sille vielä vähän Abbaa, tosin muokatuin sanoin:

”Tiki is the dancing queen, young and sweet, only seventeen.”

(Mun mieheni ei todellakaan ole mikään tanssi-kuningatar, paitsi ehkä kolmen promillen tuubassa, mutta sitä tämä baby ei tule ikinä näkemään).

**

No, en tiedä, millainen kiero mieli tällä jukeboxilla siitä lapsesta tulee. Mutta toisaalta, Siionin kanteleen lisäksi meidän isä lauloi meille tuutulauluksi myös sitä biisiä, jonka lopussa nuijasodan päällikkö Jaakko Ilkka kuoli hirsipuussa - ja ihan hyvä musta tuli!

 

Ihan uteliaisuuttani kysyn:

Mitä te olette laulaneet lapsellenne tai voisitte laulaa hälle? Vinkkejä?

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

"Tahtoisin gini tonicin, gini tonicin. Tai sitten minttufernetin, minttufernetin."

Kiitos vuosien sitsauskokemuksen, tämä kappale soi mulla aina ruotsinlaivalla päässä, Silja linen tunnarin sävelellä tietysti.

Tosin viime viikonlopun vietin Viikkarilla, enkä millä tahansa purtilolla, vaan itse Viking Gracella! Meillä oli nimittäin a sweeeeet loooove vacation Tikin kanssa.

Kerran eräs kaverini Erkko kysyi: "Lasketaanko laivan hytti hotellihuoneeksi?" Musta kyse on samasta pohdinnosta kuin: "Onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi?" Eli miten sen nyt ottaa!

(Tästä tuli mieleen eräs toinen filosofinen "kun puu kaatuu metsässä" -tyyppinen kysymys, jota kaverini kanssa yks päivä pohdittiin: "Huutaako vauva oikeasti, jos kukaan ei ole kuulemassa sitä?" Eheh ehhe!!!*)

 

No mutta, mä olen pohjimmiltani positiivinen ihminen, eli lasi on puoliksi täynnä. Eli ruotsinlaivan hytti on hotellihuone.

Ja Viking Gracen twin bed -hytin kohdalla tämä pitää ihan oikeasti paikkansa. Normaalisti miniristeily ei ehkä vastaa mun käsitystäni Kulttuurikodin Kasvatin onnistuneesta lomamatkailusta, mutta nyt se oli just sitä, mitä kaipasin.

Perjantaina vedettiin buffetista herkkuja. Illalla laivalla soitti myös JVG, jota Tiki kävi kattomassa hetken mutta mua laiskotti, joten vetelehdin sen ajan hytissä. Ja lauantainakin laiskotti. Poistuttiin hytistä ehkä kaksi kertaa, tyyliin meriaamiaiselle ja tax freehen sekä ottamaan pousailukuvia Maarianhaminan kohdalla. Loput 12 tunnin päivästä löllyttiin hytissä ja katottiin läppäriltä Mad Menejä ja Bondeja. Normaalisti olen semmonen lomasuorittaja, että kaikkea pitää kokea ja nähdä ihan hitosti. Nyt ei oikein ollut mitään koettavaa, koska en ole karaoke- tai bingoihmisiä (ainakaan selvin päin, koska minttufernettiä ei nyt ollut tarjolla).

Ja me rentouduttiin ihan totaalisesti. Se oli fantastista! Vähän kuin olisi jossain hermoparantolassa: puhtaat valkoiset lakanat, Tukholman ja sitten Turun saaristo lipuu ikkunosta ohi, jossain vaiheessa aurinko alkaa laskea... Olen käsittänyt, että tällaisia juttuja kuuluu nyt ihmisen tehdä, koska "sitten pian ette voi enää ikuisuuksiin". Tällaista miniristeilyä voin suositella ihan kaikille!

 

Toinen syy tälle matkalle lähtemiselle oli se, että testasin yhtä lehtijuttua varten Viking Linen uutta sovellusta. Se on kyllä veikeä, ja uskon, että sillä on potentiaalia ryhtyä ruotsinlaivan sisäiseksi Tinderiksi. Pointtina on, että kun sinne loggaa itsensä, pystyy aloittamaan keskusteluja muiden matkalla olijoiden kanssa. Lisäksi sieltä näkee raflojen ja baarien aukioloajat sekä laivan ohjelman. Ongelmana tosin oli, että sovelluksessa oli aika vähän väkeä kirjautuneena, noiden pitäisi mainostaa sitä vielä enemmän, niin sitten se voisi toimia. 

Et sellast!

 

 

 

*ps. Tämä oli esimerkki siitä vähän raskaasta huumorintajusta, josta taannoin kerroin.

 

 

Pages