Ladataan...
Juliaihminen

Yllättävän vähällä olen päässyt sosiaalisesti tässä raskaudessa. Kukaan ei ole tunkenut kättään luvatta mun vastalle (mistä olen melkein pettynyt, kun niitä tarinoita olin kuullut etukäteen niin paljon) eikä muutenkaan heittänyt mitään epäkorrektia shaibaa, mistä olisin feministisyyden tunnoissani loukkaantunut.

Mutta vastaan on tullut pari juttua, joista olen ajatellut, että olisin selvinnyt myös ilman tätä infoa. Keksin vain kolme esimerkkiä, eli taidan hengailla aika sivistyneiden ihmisten seurassa tai sitten olen taas kerran hyötynyt mun normaalia alemmasta kuulosta (mulla on tutkitusti melko huono kuulo, mikä on tällaiselle äänineurooseista kärsivälle ihmiselle vain ja ainoastaan hyvä asia).

Lista huvittavan huonoista kommenteista:

1

Kerron seitsemänkymppisille tädille, että en tiedä vielä lapsen sukupuolta, mutta jostain syystä mulla on semmonen olo, että se voisi olla poika.

”No kuule. Toivo että se olisi tyttö. Pojat on niin, niin hankalia. Ne on niin rasavillejä. Ei niiden kanssa voi olla. Mäkin tykkään niin paljon enemmän mun pojantyttärestä, se on kiltti ja helppo. Mutta tyttärenpojat, ne on niin villejä.”

No niin, jos mä nyt sitten alankin toivoa, että se olisi tyttö, niin ehkäpä se sitten muuttuu tytöksi. Kiitos tästä neuvosta! (Lisäksi arvostan sitä, että mun lapsen luonne määritellään jo ennen kuin se on vetänyt ensimmäistäkään henkäystä tässä maailmassa.)

 

2

Kerron tuttavalle, että mua ei tällä hetkellä pelota tai jännitä synnytys, koska ei ole oikein mitään, miten mä siihen voisin valmistautua. Luotan siihen, että Kättärillä on ammattitaitoista jengiä eikä mun tarvitse tietää hirveästi asioista etukäteen. (Esimerkiksi ylppärit tai työhaastattelut ovat tässä mielessä jännittäneet enemmän, koska niissä on merkinnyt paljon se, miten olen valmistautunut etukäteen.)

”Joo, ei kannata pelätä. Mutta pakko kertoa, että mun tutun lapselle tuli synnytyksessä cp-vamma ihan pelkän hoitovirheen takia. Ja yhden kaverin kaverin lapsi meinasi kuolla synnytyksessä, kun sitä ei saatu tarpeeksi nopeasti ulos.”

No mutta, nythän mä voinkin sitten alkaa pelätä, että mun lapsi kuolee tai vammautuu pysyvästi. Thanks mate!

3

Kerron kaverille, että olen miettinyt lapsen nimeksi XXX:ää.

”Ai joo! Mä tunsin kerran semmosen tosi ärsyttävän pojan, jonka nimi oli XXX.”

Ai no sepäs sattui, mä olenkin nimeämässä mun lapsen juurkin sen sun ärsyttävän tuttavan mukaan!

Ei kun oikeasti, jos joku osoittaa niin isoa luottamusta, että kertoo sinulle nimipohdinnoistaan, niin sulla on tasan yksi repliikki siihen: ”Ihana nimi!”

Älä kerro, keitä sen nimisiä tunnet (ihan sama, oliko kyseessä hyvä vai huono muisto) tai onko se nimi mielestäsi juuri nyt muodikas tai ylipäänsä, mitä mielikuvia sulle tulee siitä nimestä (paitsi jos ne on yksiselitteisen positiivisia).

Lapsen nimi on niitä harvoja juttuja maailmassa, joiden kohdalla rakentava palaute ei vie asiaa yhtään eteenpäin. Myöskään nimien ehdottelu ei ole mielestäni kovin kosher, ellen pyydä ehdotuksia. Mä en ainakaan halua, että joku muu keksii mun lapsen nimen. Paitsi tietenkin Tiki. (Jonka tähän mennessä paras ehdotus on ollut Humphrey, tietenkin Humphrey Bogartin mukaan. Myös Donia on ehdotettu, Don Draperin mukaan. Humphrey Thurén, Don Thurén? Ehkäpä!)

 

Teidän vuoro:

Mitä et olisi halunnut kuulla raskaana ollessasi?

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Sämpylöihin ja muhun liittyy paha trauma. Olin nuoruudessani yhdeä kesän Bengtskärin majakalla töissä, ja siellä opin todella loistavaksi sämpylän leipojaksi (salaisuus oli se, että eilisen puuro upotettiin sen aamun sämpylätaikinaan). Tuohon aikaan moni ihaili mun leipomien sämpylöiden koostumusta ja makua, ja tunsin sielussani aina pakahduttavaa ylpeyttä näinä hetkinä.

Kun sittan aloitin seurustelun Tikin kanssa, leivoskelin aina silloin tällöin omahyväisyydellä kuorrutettuja sämpylöitäni. Kunnes. Kerran Tiki vain ohimennen heitti, ikään kuin yleisesti hyväksyttynä totuutena: "No siis, onhan kaupan sämpylät parempia."

Say whaaaaat?! Sairas, sairas mies. Siihen loppui sämpylänleipomisharrastus. Ja oikeastaan kaikenlainen muukin ruuanlaitto (no okei, se ei kyllä ollut koskaan alkanutkaan).

Mä monesti ajattelen itseäni voittajana melkein missä hyvänsä asiassa, mutta ruuanlaittaminen... Joo ei. Jopa mun äbä otti mulle osoitetussa hääpuheessaan esille erään nuoruuden insidentin: Tomaattikeiton ohjeessa sanottiin, että paista kuorittuja perunoita ennen kuin laitat ne keittoon, jotta ne kypsyisivät nopeammin. Olin sitten tarmokkaana tyttönä laittanut ne perunat paistinpannulle kokonaisina, koska ohjeessa ei sanottu, että pilko perunat ennen paistamista. Mun perhe muistaa tämän hyvin kyllä edelleen. (Ja pari muutakin esimerkkiä.) (Onneksi äiti kuitenkin lohduttaa mua aina kertomalla, että "Julia on vain niin akateeminen".)

Tuntuu, että maailmalla on aina ollut jotain mun ruuanlaittoyrityksiä vastaan. 

No mutta, aikuinen ihminen kun olen, niin ei mun tarvitse perustaa identiteettiäni siihen, mitä muut sanovat. Voin siis olla myös voittaja ruuanlaitossa, kun vain päätän niin (ja noudatan ohjeita, mutten liian tarkkaan).

Maanantaina ystäväni Joanna tarjosi mulle ihan järjettömän hyviä ja rapeakuorisia sämpylöitä. Se sanoi tekevänsä usein jääkaappiin ison taikinan, josta sitten ottaa aamuisin pari taikinakökkälettä ja laittaa uuniin paistumaan. Voilà, aamut tuntuvat luksukselta, kun saa uunituoretta leipää, ja vaiva on kuitenkin kohtalaisen pieni. (Joanna on siis äikkärillä kuten minäkin, eli aika ei ole este.)

Tällainen elämä kuulosti niin idylliseltä, että mä innostuin tästä tosi paljon! Viimeistään, kun Joanna sanoi, että nämä on Sikke Sumarin ohjeella tehtyjä sämpylöitä, tulin siihen tulokseen, että mäkin voisin olla tommonen! 

Koko viikon ajatusta pohdittuani rohkaistuin, ja eilen illalla tein sitten taikinan. Katsokaa alkuperäinen ohje Siken blogista täältä. Itse tein nämä näin:

Ainekset:

7,5 dl vettä
25g tuorehiivaa
1 rkl suolaa
1,5 dl  ruisjauhoja
2 dl  grahamjauhoja
10 dl vehnäjauhoja

Sekoita vesi, hiiva ja suola yhteen ja lisää ensin ruisjauot ja grahamjauhot. Lisää sitten vehnäjauhoja, kunnes tulee paksun puuron kaltainen taikina. Vaivaa lusikalla vähäsen (ei tarvitse sekoittaa megana), laita liina päälle ja yöksi jääkaappiin.

Aamulla noukin jauhoisilla käsillä taikinasta yhdelle pellilliselle viisi taikinakökkälettä, koska enempää ei mahtunut (meni noin puolet taikinasta). Tässä kohdassa oli tosi iso kiusaus lisätä vehnäjauhoja reilusti, mutta pidin hermmoni kylmänä ja annoin niiden vain lötkähtää siihen pellille valumaan. Paistoin 220 asteen uunissa 30 minuuttia. 

Ja vaikka itse sanonkin (tai siis juurikin itse sanon), niin sämpylät onnistuivat erinomaisesti. Aamiaiselle saapuneet ystäväni kehuivat näitä kovasti, ja yksi jopa halusi itselleen reseptin!

Ei siis kannata koskaan aliarvioida sämpylöiden voimaa. (Aion paistaa huomenna loput taikinasta, kun äbä ja sen mies Juha tulevat meille aamiaiselle. Katsotaan sitten, kuka se meistä on akateeminen.)

Katsokaa nyt tuota Raisan pohdiskelevaa ilmettä, se kertoo vain yhtä tarinaa: voi miten rapea sämpylän kuori, paljon parempi kuin lähi-Alepan paistopisteestä ostetun sämpylän! (Tiedoksi vain Tikille!)

Ja mihin Marianna kiinnittääkään katseensa, ellei juurikin voittajan sämpylöihin? (Näitkö tämän, Tiksuli?)

Mirjakin tuolta selkeästi kuikuilee sämpylä mielessään. Nuorin vieras ei harmi kyllä saanut vielä maistaa sämpylää, mutta hän tietää, että tulevaisuudessa häntä odottaa jotain hyvää ja kaunista.

 

Ps. Olen muuten koska hyvänsä valmis antamaan Hesarin Torstai-liitteelle koskettavan haastattelun siitä, miten "läheiseni yrittivät systemaattisesti tuhota (ruuanlaitto)itsetuntoni. Olen kuitenkin elävä esimerkki siitä, että rankoistakin koettelemuksista voi selvitä".

  

Ladataan...
Juliaihminen

Tiedättekö sellaiset itsekeskeiset ihmiset, jotka kuvittelevat, että kaikki populaarikulttuurin tuotteet kertovat juurikin niistä ja niiden elämäntilanteesta? On vaikka biisi, jonka sanoitukset aivan selvästi viittaavat johonkin muuhun, mutta kuulija itsepintaisesti ajattelee, että "tämä kertoo just siitä, mitä mä olen käymässä läpi nyt".

Joku saattaa yrittää hienovaraisesti vihjata: "Nooo, se Manic Street Preachersin If You Tolerate This Then Our Children Will Be Next ei nyt ehkä ihan kerro parisuhdekriisistä vaan Espanjan sisällissodasta.” Mutta nämä ihmiset vain päättävät, että totuus on kuulijan korvassa.

Lähiaikoina olen kuunnellut Future Islandsin tunnelmallista ja sopivan melankolista Seasons-biisiä.

Ihan vain, koska siinä lauletaan "Seasons change" ja "I've been waiting on you”, olen vakuuttunut siitä, että siinähän lauletaan mun raskausajasta ja siitä, että pian tuo lapsi syntyy. Eka on kesä ja sitten talvi ja sitten baby jo tulee. Selkeä hommeli!

Siksi kyllä vähän ihmetyttää, että miksi tuolla musiikkivideolla riehutaan jossain rodeossa. Mutta mikäpä siinä, taiteilijan vapaus.

 

 

Olisi muuten hauska tietää, että:

Mikä biisi kertoo juurikin sinun elämäntilanteestasi nyt?

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Jeskamandeer, munhan pitää nyt kiriä näissä raskaussaagan postauksissa, koska laskettuun aikaan on tasan kaksi viikkoa (!!!) enkä usko, että bebben syntymän jälkeen jaksan pohtia enää tätä raskautta. Eli, nyt raskausviikkohorinaa tuutin täydeltä!

Raskausviikolla 21 korkkareissa keikistely onnistui vielä ihan hyvin Blog Awards -gaalassa, seuralaisenani Anna Karhunen (kuvan on ottanut Satu Nyström).

Samaisessa blogigaalassa jubailin pitkään muiden lilyläisten, kuten Lauran ja Elinan kanssa, ja tässä keskustelussa syntyi päätös siitä, että hittiläinen, mähän aloitan oman blogin. (Lisäksi Raisa ja Antti olivat juuri menneet naimisiin, ja koska molemmat ovat kovia Ensitreffit alttarilla -faneja, mun oli pakko pyytää ihanalta Maaret Kalliolta onnittelut niille.)

RV 21: Elämän parasta aikaa

Tässä vaiheessa mulla oli euforinen olo: voiko raskaana oleminen olla näin helppoa?! Olin voinut jo monta viikkoa ihan superhyvin. Hiukset kasvoi, fiilis oli korkealla ja olo oli mukavan pirteä. Etenkin kun etukäteen olin pelännyt, että raskaus olisi matka Danten helvetin yhdeksän piirin läpi, olin todella yllättynyt. (Mun rakas mammani on taannoin ystävällisesti ennustanut mulle, että vietän suuren osan raskausajastani sairaalassa tiputuksessa nestehukan vuoksi, koska mulla oli teininä niin infernaaliset kuukautiskivut sun muut oireet). Mutta! Pystyin helposti käymään salilla, lenkkeilemään ja liikkumaan pyörällä joka paikkaan.

Maha oli kuitenkin jo sen verran kasvanut, etten enää todellakaan voinut maata vatsallani, sen sijaan selällään pystyin olemaan edelleen lyhyitä aikoja.

Itse asiassa huomasin, että aina kun menin makaamaan sänkyyn selälleni, bebeto heräsi ja alkoi mellastaa. Ehkä se ei tykännyt siitä asennosta. Toisaalta mä nimenomaan halusin kiusata sitä, jotta se riekkuisi lisää, koska oli niin mukava tuntea sen liikkeitä. Välillä myös mietin, olinko kammottava tunkeutuja, kun vähän painelin vatsaa siinä toivoissa, että se potkisi, ja kun se potki, painelin lisää ja sitten se taas vastasi potkimalla.

Tässä vaiheessa aloin myös lauleskella yksin kotona, koska vauvan kuulo alkoi kehittyä.

Opin: Keskiraskauden auvoisa hehku pitää täysin paikkansa!

 

Tällä viikolla käytiin kavereiden kanssa Lahdessa mökillä katsomassa kauhhuelokuvia!

RV 22: Uneton Hermannissa

Mua alkoi vaivata kunnon unettomuus. Tosin mua vaivaa aina unettomuus, joten tässä ei sinällään ollut mitään uutta. Ongelmana oli kuitenkin se, että raskaana ei voi käyttää unilääkkeitä. Tähän joku poikkeuksetta aina kysyi: "Eikö edes melatoniinia?" Ei edes melatoniinia. Sitä paitsi melatoniini ei toimi mulle silloin, kun mua vaivaa sellainen "valvon kolme yötä putkeen" -stressiunettomuus.

Yhtenä yönä heräsin siihen, että vatsa sattui. Huomasin nukkuneeni sen päällä. Siitä tuli vähän kylmäävät fiilikset, että mitä jos mä isona valaana vaan liiskaan ton babyliiton tonne henkihieväriin. Mutta järkeiltiin Tikin kanssa aamulla, että luonto varmaan hoitaa tämän niin, että siksi just sitä vatsaa alkoi sattua, että muuttaisin asentoa.

Tyypin potkimiset muuttuivat koko ajan kovemmiksi, mikä oli kertakaikkisen ihanaa. Vauva alko olla läsnä.

Opin: Raskaana ei voi käyttää melatoniiia, lääkäriä on konsultoitu asiasta.

 

Tänä viikonloppuna käytiin Tikin kanssa Viking Gracella Love vacationilla. Harmitti kun ei voinut syödä parhaimpia juttuja buffasta, mutta muuten matka oli ihana.

RV 23: Legitiimi tekosyy horista yksin kotona

Mä aloin laulamisen lisäksi jutustella vauvalle. Tiki kysyi, että mitä mä sille sitten oikein puhun (se ei itse vielä suostunut jostain syystä puhumaan mun mahalle). No, mä kerron bebbelle tietysti, miten hyvä tyyppi se on ja miten me pidetään siitä jo nyt valtavasti. Koska musta voittajan itsetunnon rakentamista ei voi aloittaa koskaan liian aikaisin! Okei, en ole kyllä kutsunut sitä voittajaksi. Myöskään mitään muitakaan kokoomuslaisia arvoja en ole kertonut sille.

Ai niin! Tämä oli myös se viikko, jolloin rohkaistuin aloittamaan tämän blogin. Kerroin myös Facebookissa tilastani. Musta oli kiva kertoa jossain vaiheessa julkisesti asiasta, koska sitten sellaisille kavereille, joita ei ole nähnyt jostain syystä vähään aikaan mutta ne ovat kuitenkin hyviä ystäviä, ei tule se lapsi täysin puskista. Ja likejähän sillä metsästettiin – who am i kidding! (Kyllähän niitä tulkikin!)

Opin: Laivalla voi olla kivaa vaikkei olisikaan pelti kiinni.

 

Salilla ei vielä mitkään liikkeet kinnanneet kiinni, joskaan vatsalihaksia en enää tarkoitushakuisesti tehnyt.

RV 24: San hyvästit lenkkeilylle!

Viikko 24 tarkoitti sitä, etten voisi tehdä aborttia edes poikkeustapauksissa (paitsi jos lapsi uhkaisi mun henkeäni) ja toisaalta sitä, että jos vauva pyrkisi yllättäen ulos, se olisi pikkukeskonen, eli sitä hoidettaisiin. Nämä rajajutut on täyttä magiaa ja olen niin onnellinen, että koko ajatusta abortista ei tarvinnut missään vaiheessa miettiä. (Itsehän olen luonnollisesti vankka abortin kannattaja. Tai siis puolustaja!)

Tämä taisi olla myös viimeinen viikko, jolloin kävin lenkillä. Sen jälkeen vatsa alkoi tuntua liian isolta ulokkeelta semmoiseen pomputtamiseen.

Tämän viikon sunnuntaina haettiin Tikin kanssa myös äitiyspakkaus, jonka sai tilata sen rakenneultran jälkeen. Voi sitä riemun tunnetta, kun pääsi hypistelemään niitä kaikkia kauniita pöksyjä sun muita.

Opin: Suomen valtio rakastaa mun vauvaa <3

 

Mulla oli kova tarve seikkailla monenmoisissa kissanristiäisissä, koska ajattelin, että pian tämä ilo ja riemu on poissa mun elämästäni pitkäksi aikaa. Kuvassa eräänkin Tiia Rantasen kanssa Spaltilla herkuttelemassa.

RV 25: Harjoitussupistukset alkavat, otaksun? 

Tässä vaiheessa aloin huomata, etten pysty enää syömään samoin kuin aiemmin. Alkoi tulla semmonen saastaisen ähky olo. Siis ihan semmonen, että mun vatsa on niin täynnä, että se räjähtää. Kyllähän sen nyt ymmärtää, jos siellä on semmonen 650 grammaa lihaa jo valmiina, niin ei sinne mahdu enää samanlaisia sodoman herkutteluhetkiä kuin aiemmin. Pitää siis syödä useammin ja vähemmän. (Näin jälkikäteen musta tuntuu, että se vatsan "täydeltä tuntuminen" oli oikeastaan jo sellaista harjoitussupistusta, koska silloin myös vatsa tuntui kivikovalta, eli vatsalihakset oli juntturassa.)

Lisäksi neuvolassa sanoivat, että mun piti aloittaa rautatabletit alhaisen hemoglobiinin takia. Voin kertoa teille, että viikko ilman kakkosen ulostuloa on niini sanotusti analöppenistä. ”Kun syöt rautaa, paskot ketjua”, äbä tokaisi vanhan kansanviisauden. Onneksi Tiki osti mulle paljon luumupilttiä. Se auttoi.

Beibin kanssa elokuvissa käyminen muuttui kiinnostavaksi, vaikkapa kun kävin katsomassa Bondia ensi-illassa, tyyppi möyrysi todella hurmoksellisesti. Tosin luultavasti se johtui ihan vain siitä, että se kuuli Daniel Craigin seksikkään äänen. (Kyllä sekin varmasti jo ymmärtää Craigin päälle.)

Opin: Daniel Craig oli todella, todella kuuma myös neljännessä Bondissaan.

 

Ps. Raskaussaaga kokonaisuudessaan:

Raskausviikot 0–6

Raskausviikot 7–9

Raskausviikot 9–12

Raskausviikko 13 eli ensimmäinen ultra

Raskausviikot 14–17 

Raskausviikot 18–19 

Raskausviikko 20: rakenneultra

Raskausviikot 2125

Raskausviikot 26-30

Raskausviikot 31–35

Raskausviikot 36–39

Synnytyskertomus

 

 

Ladataan...
Juliaihminen

Kun raukeat ja aikatauluttomat päivät ovat jatkuneet tarpeeksi pitkään, loma tuo tullessaan sen hetken, jolloin alkaa muistaa, että ai niin, minähän olen tällainen.

Minä ajattelen tällaisia ajatuksia, toiveeni ja haaveeni ovat tämänkaltaisia, näistä jutuista minulla on vahvoja mielipiteitä ja nämä asiat kiinnostavat erityisesti. Tunnen tällä tavalla näissä tilanteissa ja nautin erityisesti näistä jutuista. Miten olinkaan unohtanut sen?

Sitä lukee ehkä kirjan, joka istuttaa päähän hienon uuden ajatuksen, josta ajattelee, että tämän oivalluksen otan käyttöön arjessanikin. Tulee innostunut olo omasta elämästä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista, ylipäänsä tuntee, että sitähän voisi elää vähän isommalla vaihteella ja nähdä oma elämänsä vähän laajemmasta perspektiivistä. 

Nämä tunteet ja ajatukset nousevat erityisesti ulkomaan matkoilla, kun näkee ja kokee paljon uutta ja jopa pakahduttavaa. Mutta ihan myös kotona lomaillessa, kun antaa itselleen aikaa päästää sen kaiken päähänsä.

Ja kuten tiedätte, kun palaa töihin ja arkeen ja kaikkiin rutiinihommeleihin, sellainen elämästään valaistumisen tunne haalistuu pikkuhiljaa käytännön juttujen tieltä. Suuret ajatukset karkaavat päästä monien pienten tieltä.

Ja se on ihan ok. Ensinnäkin musta tuntuu, että ei ole loppujen lopuksi mielelle kauhean terveellistä miettiä koko ajan, millainen minä olen, mitä minä haluan, mitä haaveita minulla on tai mitä minä tunnen juuri nyt. Vähemmästäkin ihminen sairastuu, koska ei mieli jaksa prosessoida kaiken aikaa isoja ajatuksia, eikä etenkään pelkästään miettiä minua itseään.

Toiseksi, mä en usko sellaiseen downsiftausmeininkiin, että ihminen ei tekisi töitä, vaan pelkästään haahuilisi kahvilasta toiseen, katselisi unelmoiden neilikoita maljakossa illasta iltaan ja jokainen päivä olisi silkkaa nautintoa ja itsensä etsimistä. Kyllä välillä pitää suorittaa ehkä vähän epämiellyttäviäkin juttuja, painaa eteenpäin ja saada tulosta aikaiseksi. Ja tietysti rahaa elämiseen. Säilyy semmonen hyvä tasapaino nautinnon ja suoritusten välillä, syvällisten pohdintojen ja arjen pikku hommeleiden.

(Ja toki arjessakin tulee niitä isoja oivalluksia, muttei välttämättä samalla volyymilla kuin sillon, kun pää on täysin vapaa ja vastaanottavainen.)

Mutta vielä siitä lomasta ja itsensä muistamisesta. Se on tosi tärkeää!

Musta tuntuu, että olen tehnyt juuri sitä tässä viimeisten viikkojen aikana. Mulla on ollut tosi paljon aikaa miettiä itseäni ja maailmaa ja tehdä kaikkea sellaista, joka virkistää mieltä ja saa uudet ajatukset virtaamaan. Olen tavannut ennätysmäärän vanhoja ystäviä ja tutustunut paremmin muutamiin tosi kivoihin ihmisiin, jotka ovat aiemmin olleet ennemminkin tuttavia. Jokaisesta tapaamisesta on jäänyt jotain mietittävää. Olen lukenut kiinnostavia kirjoja ja katsonut elokuvia, jotka ovat jääneet pyörimään päähän pitkäksi aikaa. Lisäksi olen tehnyt vähän sellaista nostalgista luopumistyötä nuoruudestani järjestämällä valokuva-albumia menneistä vuosista.

Kaikki tämä on saanut mut voimaan tosi hyvin.

Ehkä joku nero ja kiltti ihminen jossain on ajatellut, että annetaan niille tuleville äideille sellainen reilu kuukauden mittainen aika ennen lapsen syntymää, jonka aikana ne voi muistaa, keitä ne on. Sitten niistä tulee onnellisempia ja tasapainoisempia äitejä ja ne osaavat kasvattaa lapsistaan onnellisia ja tasapainoisia ihmisiä.

(Okei, mä tiedän, että tuo tuskin on ollut hallituksen tai ay-liikkeen agenda äitiysvapaan säätämiseen, ja normaalisti moni on tässä vaiheessa jo lapsen pää puoliksi ulkona kohdusta eikä aivokapasiteetti todellakaan riitä minkään transsukupuolisten identiteetin rakentumisen pohdintaan. Olen vain itse tosi onnekkaassa tilanteessa siksi, että olen ollut täysissä ruumiin voimissa, ja nyttemmin myös sielun voimissa!)

Sanotaan, että raskauden loppuvaiheessa nainen tuntee kaiken tosi vahvasti ja voi alkaa itkeä tv-mainosta katsellessa. Musta tuntuu, että mun kohdalla kyse ei niinkään ole mistään hormonijutuista, vaan yksinkertaisesti siitä, että mulla on ollut aikaa tuntea kaikenlaista. (Esimerkiksi tässä yksi yö heräsin pohjattomaan suruun siitä, että Jack kuolee Titanicin lopussa. Nähtävästi mun mieli koki tarpeelliseksi surra tätä tragediaa vielä näin 19 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen.)

Mun sisko tosin sanoi, että kun se vauva sitten tulee, kaikki tunteet kymmenkertaistuu: niin onnen kuin surukin. Ja siinä kohdassa sitä voi ihan syyttää niitä hormoneja (ja tietty väsymystä, väsyneenä tunteet voivat olla melko massiivisia, paitsi sitten kun on niin väsynyt, ettei tunne enää mitään). Mutta saa nähdä, miltä Casablancan loppuratkaisu sitten musta tuntuu.

Kun lapsi saapuu, tiedän, että elämä muuttuu hyvin perustavanlaatuisella tavalla. Elämä jakautuu aikaan ennen lasta ja lapsen jälkeen. Sen jälkeen ei ehkä ole enää pitkään aikaan tilaa pohdiskella minua ja minun tuntemuksiani. Ja suoraan sanottuna, se tuntuu tosi terveelliseltä. On ihana ajatus, että alan laittaa jonkun toisen ihmisen onnen mun omani edelle (tai siis, kun se on onnellinen, mäkin olen onnellinen).

Mutta juurikin tästä syystä on tuntunut tosi tärkeältä vielä kerran muistaa itseni, ja siihen tämä äitiysloman alku on ollut kyllä aivan täydellistä aikaa.

 

Kuvat: Vietin pitkän viikonlopun vanhassa kotikaupungissani Turussa, oli fanttastista!

 

Pages